V.

Vartin herran syntivelka.

Vanhalan tallissa päästeli Malakias Ilo-oriin kuolaimia, joihin oli

ennättänyt kertyä kuolaa ja vaahtoa lyhyellä matkalla.

Patruuna istui porstuakamarissa keinutuolissa. Santra-emäntä oli

sipaissut päällensä punaruutuisen juhlahameen, järjesteli ryyppylaseja

kirpeänkeltaisen piirongin kulmalle. Kiepsahti välillä patruunan

polvelle, niin että hame lanteilla lehahti ja kohahtivat rinnoilla

kuohkeat pitsit. Hänen raikas koreutensa ja riettaat eleensä

liikahuttelivat Vartin herran veret pariin laiskahkoon pyörteeseen,

ikäänkuin alkajaisiksi.

Hän poltteli hitaasti. Santran kujertaviin ikävän voivotuksiin hän

vastasi vain kouraisemalla häntä pari kertaa nivusten paikkeilta.

Nurkassa seisoi iso, paksulehtinen fiikus, joka oli ollut Santran

hempeimpien hetkien suuri päämäärä. Vihdoin oli patruuna sen hänelle

tuottanut kaupungista. Ja nyt se kukoisti paikallaan mahtavan herran

lemmenmerkkinä. Se ikäänkuin laillisti hänen suhteensa Vartin herraan,

sillä se kohotti hänet tasaverroille minkä vallasnaisen kanssa tahansa.

— Lapsen nyt sai kuka tahansa herrojen kanssa, mutta tällaisen

arvonmerkin saivat vain parempaan säätyyn kuuluvat ... rakastajattaret

ja daamit, puheli hän usein itsekseen huolekkain käsin kasvia

hoidellessaan.

Lamppu valaisee koreiksi kamarin kukikkaat seinäpaperit, joilla riippuu

mustapohjaisia ja hopeakirjaimisia raamatunlauseita. Eräässä taulussa

seisoo: Murra isoovaisille sinun leipäs ja raadolliset ota sinun

huoneesees. Toiseen on kirjoitettu: Menkäät ahtaasta portista sisälle.

Ja kolmannessa sanotaan: Autuaat ovat puhtaat sydämestä.

Mutta Santran tyttären Esterin ristiäisiin, jotka oli pidetty kuutisen

kuukautta häitten jälkeen Malakiaan kanssa, oli mestari Röpelin tuonut

lahjaksi omin käsin valmistamansa taulun. Sen kehykset oli liimattu

kokoon korkinmurusista, ja niiden sisäpuolelle hän oli maalannut

helakanpunaisen ruusunnupun ja auenneen hehkeän ruusun, ja keskelle oli

kirjoitettu sinisin koukerokirjaimin seuraavat kauniit sanat: Anna sen

alinomaa olla itselläs yrttihajuna, narduksena ja safframina. Lahjan

antaessaan oli mestari myös pitänyt kuvan ja lauseen merkityksestä

syvämietteisen puheen. Taulu olikin Santran mielestä kamarin suurin

kaunistus fiikuksen jälkeen.

Muona- ja viinakuorma oli tullut. Sen päällä oli istunut ajopoika ja

neljä akkaa, sillä Herran-Leena oli ottanut kolme vaimoa Rantakylästä

apumuijikseen. Janne Aukusti Heinikainen oli kyydinnyt kääseillä Lerkin

suutarin ja mestari Röpelinin. Ja Lerkki oli soittanut hanuriaan pihaan

tultaessa kuin moniäänisiä urkuja.

Nyt luuhasivat apumuijat noron, puuvajan ja saunan väliä. Ja

Herran-Leena komenteli tuvassa, pihamaalla ja saunannurkalla. Hän oli

päässyt nuoruutensa elementtiin. Hän tiesi, mitä herrat tarvitsevat,

ja osasi myöskin arvostella, mikä niille kelpaa. Kun Tillasen Marja

ja Tourulan Hanna pujahtivat tupaan pyhähepenissään, hymähti hän

halveksivasti, nykäisi Tourulan tyttären liinan kulmasta ja tokaisi:

— Mikä Tilu-Hanna se tämä rääpäle on? — Mutta pyylevähkön Tillasen

tytön hän näytti hyväksyvän käskemällä hänet vihtoja hakemaan.

Kamarissa otettiin löylyn alusryyppyjä. Heinikainen kaateli pikareihin,

ja Santra kantoi ne miehille. Mestari Röpelin tuli parista ryypystä

puheliaalle päälle.

— Niin että naisista puhuen ... ei se rakkaus ole kestäväinen, missä

naidaan ja huollaan. Ei, pojat, sitten se vasta rakkauden hopea ja

kulta kuonasta erii, kun tulee murhe, kun nainen ylkänsä katalasti

pettää tai kuolee nuorena myrttiseppele päässä. Silloin, veljet,

silloin on rakkaus mirrhamikimppu, joka yli öitä ja päiviä riippuu

meidän rinnoillamme. Niin sanoakseni ... hengellinen mirrhamintuoksu,

jota nautitsemme hiljaisuudessa ja jota meiltä ei pois oteta tässä

eikä...

— eikä tulevassa elämässä, jatkoi Heinikainen. — Ja kippis sen mestarin

nuoruudenrakkauden haudalla. Heipä hei!

Lerkki veti ryypyn kunniaksi huiman sävelen, joka katkesi seuraavaan

ryyppyyn. Röpelin nousi seisomaan:

— Jaa, jaa, veljet, alkoi hän, kohottaen oikeata kättään juhlallisuuden

merkiksi, — kun minä nuorena kisällinä purjehdin Skagerrakissa ja

Kattegatissa...

— Eikä näkynyt muuta kuin vettä ja maata ja vähän taivasta lisäksi,

jatkoi taas puukhollari ulkomuististaan.

— Ja sillä laivalla oli steeteskana minun Oihonnani tai tarkkaan

sanottuna ... se ihana neito, joka sitten satamassa minulle sydämensä

lahjoitti.

Samassa päästi Lerkki hanuristaan rääkäisevän äänen ja alkoi hoilata

omaa tekemäänsä laulua:

Haaraviksit

silinterisaksit

koijari koetteli konstillaan...

Mutta patruuna leikkasi kämmenellään ilmaa:

— Hiljaa suutari, mestari puhukoon, hänellä on se oikea rakkaus, johon

me pääsemme vasta satavuotiaina eli viisauden yksinäisellä vuorella.

Nyt ajavat himot ja halut meitä synnin kuiluun, jotta unohtaisimme

jauhorotat ja puotirotat, jälkeläiset ja itkevät vaimot, lapsen silmät

ja ... äsh! — Hän hähätti ja huohotti ja paiskasi pikarinsa pirstaksi

seinään. Horjahdellessaan ovea kohti hän painoi kätensä raskaasti

mestarin olalle:

— Saunan jälkeen kerrot minulle ihanasta Oihonnasta ja hänen kavalasta

rakkaudestaan... Ja suutari laulaa Ilvesten laulun!

Nyt hän seisoo keskellä tupaa kuin vanha sotaori, joka kuulostelee

kaukaa sotatorven toitotusta. Marja ja Hanna tirskuttavat karsinan

puolella. Patruuna ottaa molemmat tytöt kahmaisten kainaloonsa, ja

tytöt ovat lyyhistyä maahan hänen ryntäittensä painosta.

Saunatie on valaistu vanhaan tapaan. Tervaan kastettuja tuohisoihtuja

on pistetty koivujen kylkeen. Ne savuavat ja tohahtelevat. Liekit

venyvät tuulessa pitkiksi suikaleiksi, kuin olisi vastatuulta

kiitämässä punatukkaisia juoksijoita tai suorastaan liekkipäisten

pirujen lauma. Saunan ovesta tupsahtaa Santra vastaan ja rupeaa

häätämään tyttöjä takaisin tupaan. Mutta patruuna on tällä hetkellä

sillä päällä, ettei häntä ole hyvä vastustaa:

— Röijyt nurkkaan, riisukaa ja kaikki saunaan.

Herran-Leena vie patruunan saunakamariin.

— Nuoret naiset lauteille ja vanhat akat permannolle löylyä lyömään,

käskee hän lauteille noustessaan. — Hoi, Herran-Leena, huutaa hän

lauteilta, — nyt vietetään isäni Abrahamin juhlaa! Ja löylyä ja

rakkautta sen mukaan...

Santra vilahtaa lauteille suutuksissaan, niin että oljet kahahtavat.

Ja tytöt perässä vähän häpeillään, vaikka ovat tottuneet maalaisten

luonnollisiin tapoihin. Kolme akkaa käpsehtii permannolla hikitippa

nenänpäässä ja kipristellen tihruisia silmiään. Herran-Leena heittää

löylyä omalla kädellään.

Vartin herra hikoaa valtavasti, nauraa ja pauhaa:

— Elämän muotoja, niitä pitää olla miehen ympärillä tuhatta lajia ...

nuoria ja honteloita kuin viimeöisillä vasikoilla karsinassaan...

Kypsiä ja raskaita kuin syksykesällä pakottavat utareet. Ja

riippuvarintaisia akkoja — katsokaa tuonne alas! — riettaus

puhtaimmillaan, ilman hekuman sokaisevia verhoja... Kintuissa kuhmut

ja mäkärät, rintojen alla läähättävät kylkiluut ja lanteitten

sijalla natisevat lonkat ... Juuri niin, ja siinä ovat ne kaikki! Ja

völlehtikööt ne kerran ilman ryysyjä ja siteitä. Sekaantukoot toisiinsa

ilman erotusta ja määrää. Ja Eeva on uudestaan luotu! Se Eeva, jossa

ovat yhtyneinä kaikkien ikäkausien naiset, kaikki rumuudet ja kaikki

kauneudet... Hö-hö-hö... Jokeltavat lapsen huulet ja riettaat silmät,

uhkuvat rinnat ja sydänalassa kuoleman syöpä. Norjat nilkat ja polven

lumpiot ... kuin isot, keltaiset voikukat ja sylinanto kuin vanhalla

akalla Kyöpelin pidoissa. Siinä se on Eevojen Eeva! Ymmärrättekö,

rakkaat kanat?

— Liekö tuossa paljon ymmärtämistä, sanoi Herran-Leena alhaalta. —

Mutta melkein se puhuu yhtä komeasti kuin vallesmanni parhaimmassa

löylyssään. Lyödäänkös lisää vai...?

— Riittää. Ja nyt akat illallista laittamaan ja tytöt vieraille seuraa

pitämään. Santra jää tänne ... pesemään.

Akat livahtivat ovesta. Tytöt huuhtaisivat itsensä permannolla ja

juoksivat kikattaen ulos vaatenyyttiensä luo. Santra pöyhötteli olkia

lauteitten lattialla.

* * * * *

Huugo Svart pysähtyi erään tuohuksen valopiiriin... Sauna oli

kirkastanut hänen humalansa. Jäsenet olivat kevyet. Suonet olivat kuin

uudestaan täyttyneet heleästä verestä. Lyijy niskasuonista oli sulanut

ja päästänyt veren kiertämään aivoihin rauhallisina aaltoina. Ne

työskentelivät herkästi ilman jyhkeän otsan rasittavaa painoa. Ja hänen

sielussaan oli kirkas lepo.

Tällaista hän oli tuntenut usein ennenkin synnillisten saunojensa

jälkeen. Hän oli heittänyt sielustaan ja ruumiistaan jotain liejuisen

hirviön kitaan, joka työntyi hänen eteensä säännöllisten väliaikojen

jälkeen, ammollaan ja uhkaavana kuin vaatien ihmisverta laillisella

oikeudella. Niin, tällaisina hetkinä hän tunsi maksaneensa pakkoveroa

esi-isilleen ja saatanoille, jotka näyttivät olevan liitossa keskenään.

Ja kun ne olivat repineet hänen ruumistaan ja juoneet myrkyn hänen

sielustaan, silloin ne irtaantuvat hänestä kuin kylläiset iilimadot

paiseen ympäriltä ja putosivat jonnekin, liejuihinsa takaisin. Ja hän

tuli rauhalliseksi ja terveeksi, ikuisiksi ajoiksi, kuten hän joka

kerta uudestaan kuvitteli.

Katumusta hän ei osannut tuntea. Se tuli vasta myöhemmin ruumiillisen

sairauden mukana. Tämä hänen kamppailunsa oli jotain, joka oli

ulkopuolella rikoksen ja vanhurskaan työn. Se oli hänelle määrätty.

Joskaan ei ehkä suoraan Jumalalta, niin ainakin hänen sallimansa, ja

se kuului yksin hänelle. Eikä siitä päässyt muuten kuin määräveronsa

maksamalla. Mutta kerran hän tulisi siitä vapautumaan, jonkin

ihmeellisen onnen kohdatessa tai ainakin vanhuuden saapuessa, ja

sitten... hän eläisi puhtaana päivät ja yöt.

Tällaista hän oli tuntenut usein, mutta ei koskaan niin jäntevän

varmana kuin nyt, tuijottaessaan tuohuksen valopiiristä pimeään yöhön.

Lämmin aalto lehahtaa hänen rinnastaan. Hän näkee sen etenevän yli

tuttujen laaksojen ja kennäiden ja tulvahtavan kamariin, jossa Joel

nukkuu punoittavin poskin ja äiti valvoo lampun valossa, tuijottaen

seinälle heittynyttä varjoa.

— Kohta lakkaat kärsimästä, Augusta parka, myhäilee hän puolittain

kuuluvasti. — Asiat korjataan. Kauppoja tehdään ja vahingot maksetaan.

Nälkä häädetään pitäjästä. He saakoot koko viljalastin syödäkseen.

Kyllä Maatiala kasvaa laarit täyteen oman maan viljaa. Ja Ilvesten

kynnet pystyvät vielä vihamiehiä vastaan. Jauhorottia, puotirottia

ja... ihmisrottia vastaan.

Huugo Svart astuu pitkin askelin tuvanportaat ja repäisee ovet auki.

Tuvassa näytellään huvittavaa näytelmää. Mestari Röpelin on nukahtanut,

ja hänet on kannettu leivinlaudalla tupaan. Siinä hän nyt makaa

selällään autuaassa unessa. Rintapieleen on kiinnitetty pahvista

leikattu sydämenkuva, johon on hiilellä piirretty nuoli ja yhteen

laitaan kirjoitettu: Oihonna. Kuivunut fiikuksen lehti on asetettu

hänen housuilleen ja tämän päälle suulleen tyhjä pikari. Penkillä istuu

Lerkki ja soittaa hanurilla ruumisvirttä. Ja Heinikainen, joka koko

pilan on keksinyt, laulaa vieressä seisoen samaa virttä leipälapio

toisessa ja tuhkaa toisessa kourassa, valmistuen suorittamaan papinosaa

hautajaismenoissa. Herran-Leena toruu suutaria jumalattomuudesta tuvan

perällä, tytöt seisovat puolittain peloissaan keittiön ovella ja

kätkeytyvät vikkelästi uuninsoppeen herran astuessa sisään.

— Hiljaa, miehet! Tänä yönä ei kuole kukaan. Ja minun veljeäni mestaria

ei saa kenkään pilkata. — Hän ottaa mestarin syliinsä, juottaa ryypyn

konjakkia ja asettaa hänet istumaan pöydän taakse, jossa ukko istuu

pian iloisena ja kekkevänä kuin ei olisi mitään tapahtunut.

— Suutari, laulapas Ilvesten laulu, käskee herra ja heittäytyy tuvan

sänkyyn pitkälleen.

Lerkin harmonikka pihahtelee ja römähtelee, ja viimein kärähtää hänen

kurkustaan jonkun nimettömän runoniekan tekemä laulu:

On haukalla kynnet ja lentimet,

ja orhin lautaset läikkyy.

Mut latvoissa kiiltävät ilvekset,

ja ilvestä pirukin säikkyy.

Ja Vartin herra kun karjaisee,

sen kuuli moukka ja herra.

Ja Vartin poika kun polkaisee,

ei tarvis toisemman kerran.

Talon tyttäret kirkossa punastelee,

kun Vartti ympäri ajaa.

Ja pappi se ristii ja kirkottelee,

kun herra on pitänyt majaa.

Ei liitele ilvekset taivaaseen,

kun tuomion pasuunat soivat.

Kas, kuinkahan karitsakatraaseen

pedot tulla ja pantterit voivat?

Patruuna kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan:

— Onpa taitanut laulajapoika pahasti erehtyä siinä viimeisessä

värssyssä. Siellä taivaassahan ne vasta käyvätkin yhteisellä

laitumella... sekä pedot että lampaat...

— Tietäänhän se vanhastaan, iski terävästi mestari pöydän takaa, —

että patruuna ei tunne näitä raamatuita. Niin tapahtui, että leijonat

ja lampaat kävivät yhdessä, ei taivaassa suinkaan, vaan Eedenissä,

ennen naisen petollista viekkautta ja Aatamin langettamista. Ja oli

naisen iho silloin punaisempi korallia ja kirkkaampi kristallia, sillä

siinä ei ollut vielä petollisen viettelyksen mustia laikkoja. Ja

söivät kaikki eläimet heleällä nurmikolla nelilehtistä apilaa, joka

pisaroi helmeilevää aamukastetta niin vuohille kuin karitsoillekin. Tai

oikeammin ... vuohipukkeja ei meidän katsannossamme ollut olemassakaan,

sillä niinkuin petollinen sydän, niin ovat kaikki pahat hajutkin

tulleet vasta lankeemuksen jälkeen.

— Niin että taidatkos sen selkiämmin sanoa, hörähytti suutari

penkistään.

Mutta Heinikainen virnisti ovensuusta:

— Eipä hätää. Patruuna voi aina panna uskonsa ryövärin päälle, joka

viime hetkellänsä teki Marjanpojan kanssa ovelimman kaupan, mitä

koskaan on maan päällä tapahtunut.

Mestari Röpelin, joka yleensäkään ei Heinikaista sietänyt, närkästyi

hänen jumalattomasta puheestaan ja sohaisi salavihkaa puukhollarin

arkaan paikkaan:

— Rehellinen ryöväri onkin tuhat kertaa paremmin autuuden väärti

kuin esimerkiksi puotirotat, nuo kavalat kähveltäjät, jotka jyrsivät

isäntänsä jauholaarit hataraksi seulaksi ja...

Heinikainen livahti ulos.

— En mä paremmin sano, puhisi mestari sisäistä suuttumustaan.

Mutta Vartin herra ei ollut kuulevinaan koko kinastelua ja nousi

viitaten miehet kamarin puolelle jatkamaan juhlaa.

* * * * *

Seuraavana aamuna nousi teräksinen aurinko tyhjälle taivaalle. Se

levitti ympärilleen vihertävää valoa ja tuijotti patruunan mielestä

kuin tuomarin silmä. Mestari Röpelinille se oli lempeä tervehdys hänen

kaukaisesta nuoruudestaan, jolloin hän oli uskonut ihanaan Oihonnaansa

ja pettynyt niin katkerasti, että koko hänen elämänsä päivä ja ehtoo

oli ollut valjua säätä. Heinikainen ja suutari olivat jo lähteneet.

Ja ukot kellistyivät pian leveään sänkyyn ja nukkuivat veljellisesti

vierekkäin.

Iltapäivällä patruuna herätettiin. Vuoteen vieressä seisoi hänen

Anton-veljensä, joka turhaan odotettuaan oli tullut häntä hakemaan.

Menomatkalla Anton kertoi veljelleen, että hänen oli täytynyt jättää

pesä velkojille ja että nyt oli Huugon suoritettava takaussumma

konkurssipesälle. Onneton veli esitti asiansa monisanaisesti itseänsä

puolustellen. Huugo Svart istui mykkänä ja velttona. Hän tiesi nyt,

että ensimmäinen isku oli tullut. Ja vieläpä suunnalta, jolta hän sitä

oli vähimmin odottanut. Se oli annettu takaapäin, suoraan, keskelle

niskaluuta.

Pakkovero himon hengille oli suoritettu. Mutta velanmaksu oli edessä.