IV.

Kuoleva talo.

Vartin herran kauppahuone ja kartano ja näitä ympäröivä yhteiskunta

torppareineen, muonamiehineen ja mäkitupalaisineen, ulkotaloineen ja

hökkelikylineen, koko tuo maailma, jossa Joel oli aloittanut uteliaat

lapsenretkensä, rupesi vähitellen rakoilemaan liitoksistaan.

Se oli vielä laaja. Se ulottui kaukaa korvesta, Myllyjärven rämeisiltä

takamailta Kirkkolahteen saakka. Myllyjoen ruskea vesi ja tämän takana

Norrin herran maat olivat idässä sen rajana, ja lännessä se ulottui

vaivaistalon raja-aitaan saakka. Ja itse vaivaistalokin oli kuin Vartin

herran omaisuutta, sillä hän oli eräänä Augusta-rouvan syntymäpäivänä

lahjoittanut humalapäissään köyhäintaloa varten pienen talon

laajuiset viljelysmaat. Ja kunnan miehet olivat tilanneet kaupungista

saakka torvisoittokunnan, joka soitteli varhaisena aamuhetkenä

vienoja serenaadi-lauluja Maatialan rouvan akkunan alla ja illalla

pitäjänkuulussa juhlassa Sotilaspoikaa ja Maamme-laulun tapahtuman

kunniaksi.

Vielä leipoivat paakarin sällit pihan perällä vehnästä ja piparkakkuja

kirkkokansaa varten. Puukhollarit juoksivat makasiinirivin ja puodin

väliä, torpparit tekivät päivätyönsä, ja piikoja ja renkejä oli

kartanossa tavallinen määrä.

Suuret olivat keväällä jälleen hinaajain tavaralastit ja syksyllä

suola- ja jauhoproomut. Puolet kylää sai silloin työtä ja lisäansiota.

Uudenmallisia viljelyskoneita, suureksi kummaksi talollisille ja

torppareille, vivuttiin suurin miesjoukoin laivojen keulakannelta

sillalle Maatialan viljelysten parantamiseksi, ja isot kuormat

rahdattiin rannasta apulantasäkkejä, joiden tulikivenkatkuinen voima

uhosi uutta aikaa koko pitäjän viljelyksille.

Mutta syksyllä, kun kartanon heinäladot ja jyvämakasiinit täyttyivät,

ja mylläri Jussi Jänkälä eli Jänkä-Jussi — kuten häntä tavallisessa

puheessa nimitettiin — laski ja nosteli ruostuneita tokeitaan, jotka

narisivat ja ratisivat kuin Jussin omat leininsyömät koivet, silloin

tulivat näkyviin merkit vaikeista ajoista.

Talolliset hallaisine tai kivikkoisine peltoineen ja — ennen muita

— pitäjän kolmen suurkartanon lukemattomat torpparit muutamine

tynnyrinaloineen saivat huonon sadon ja joutuivat entistä enemmän

ostoviljan varaan, puhumattakaan jyvätorppareista ja mökkiläisistä,

jotka saivat kaivaa tavallistakin pienempiä perunanpirpanoita

kapanalaisilta tonttimailtaan.

Rantakylän hökkelit makasivat liejussa. Niiden asukkailla oli

vielä vakan pohjalla rippeitä kesän marjakaupoista ja pyhäpäivien

hyysäyksistä. Mutta syksymmällä vedentakalaisten kirkkoveneet toivat

rantaan vain kourallisen vanhahkoja akkoja. Mitäs niiltä ottaa? Ketäs

pitkätukkaista nyt jymäyttää? Ja ketäs pohatta-leskeä paritella nuorten

joutomiesten kanssa?

Rantakylän poikkijalkaiset koiratkin olivat tavallista hiljaisempia.

Ne kaivelivat kuin porsaat vanhan hautuumaan kuopista harmaita luita,

jotka tietenkään eivät olleet ruokaisaa syötävää. Ja koirat päästivät

niiden ääressä vain laiskoja murahduksia. Jos kylälle juoksivat ja

livahtivat pihoihin tunkiokasoille, korennoilla kolhittiin, niin että

ei muuta kuin töpöhännät luihussa syrjäkaria hökkelikujille takaisin.

Ja melkein samalla tavalla kävi rantakyläläisten aprakan-anojien.

Mökeissä ei ollut mitään annettavaa, taloista ei annettu. Ja jos

antoikin Maatialan rouva puolukkakapasta ja sienikopasta kukkuroilleen

jauhoja tuokkoseen, ei hänenkään varastoihinsa ylettömiä määriä

mahtunut.

Akkojen silmiin tuli nälkäinen kiilto, keuhkotautisten nuorukaisten

kintut vepattivat yhä enemmän pihan yli kulkiessaan. Ja ensimmäisenä

routayönä ulvoivat pitkäselkäiset koirat koko kylän nälkää yli

yksiöisen jään, joka päilyili kuun valossa kiiltävän mustana.

Hiltan-Olga ei enää istunut nikkarin rappusilla laulamassa. Hän

nyhjötti hiljaa lastukasalla uunin vieressä ja pelkäsi mennä ulos,

sillä hautuumaanportin lomitse kiilsi vallesmanni Svartin hautapatsas

myrkyllisen vihreänä, eikä hänellä sitäpaitsi ollut kunnollisia

kenkiäkään.

Vain nahkurimestari Joonaan parkkiammeet olivat likoavaa vuotaa täynnä,

sillä talolliset ja torpparit lahtasivat tavallista enemmän nautojaan,

karjaa kun täytyi talveksi vähentää.

Muita onnellisia olivat vaivaistalolaiset, jotka olivat osanneet luopua

kurjasta vapaudesta ja turvautua kunnan leipiin. Sitäpaitsi tekivät

kunnantuvan ihmismarkkinoilla huutolaiset hyvin kauppansa, sillä

pikkutalollinen ja torppari sai sentään sievät pennoset poikanallikasta

ja tyttörievusta, jotka eivät paljonkaan ruoan puolta tarvinneet.

Tällainen oli sen kartanoyhteiskunnan tila sinä syksynä, jolloin Jaakko

Hanski alkoi yhä voimallisemmin saarnata köyhien puolesta herroja

vastaan ja pääkaupungissa oli ryhdytty yhä jyrkemmin ajamaan avuttoman

köyhälistön asiaa.

* * * * *

Sellaisia syksyjä oli tosin ennenkin eletty ja aina oli keinolla jos

toisella saatu Vartin herralta apua. Oli pitäjässä — kuten mainittu —

kaksi muutakin kartanonherraa, Julius Rothman ja Norrin herra, jonka

jälkimmäisen nimi oli oikeassa muodossaan jalosukuista aatelia, mutta

jonka kansa oli muokannut senkin maatiaiskielensä mukaiseksi Norrin

herraksi ja Norrin sotakapteeniksi, sillä nuorena luutnanttina oli tämä

herra ottanut vapaaehtoisena osaa Tanskan sotaan Saksaa ja Itävaltaa

vastaan.

Ruutin herran maat olivat kuitenkin yhtä laihoja kuin torpanmiesten

pientaret. Pellonojat kasvoivat vesakkoa, ja heinäniityt olivat

painuneet luonnonniityiksi, sillä rouva ja tyttäret, joille tuotettiin

sulhasvieraita läheltä ja kaukaa, sekä pääkaupungissa kallista oppia

nauttiva nuori herra, kiristivät ukolta jokaisen pennin, mitä jäi yli

velkojen koroista ja yhä vaivalloisemmin suoritettavista lyhennyksistä.

Sitäpaitsi piti kansa koko herrasväkeä hassahtavana joukkona,

jonka koreudesta ja köyhyydestä, vieläpä vanhenevien tytärten

lemmenseikkailuista torpanpoikien kanssa, laskettiin takanapäin

karkeaa pilaa. Suomen maalaiskansan kankea kieli ei, näet, ole koskaan

sen norjempi ja armottomampi kuin päästessään ruilahuttelemaan

tupakkasylkyjä köyhtyneen herran permannoille.

Ruutin herran hovista ei ollut enää vuosikymmeneen ollut köyhälle

kansalle mitään apua, jollei jonkin verran torppareille, jotka saivat

mielin määrin harjoittaa metsänhaaskausta, melkeinpä sen puutarhaportin

lähettyvillä, pelkäämättä lainkaan sen surkeasti marisevaa isäntää.

Ruotsalaisverinen Norrin herra kävi alituista sotaa alustalaisiansa

vastaan.

Hänen keltaisenkalpeasta linnunnaamastaan tuijottivat jäätävän harmaat

silmät, jotka ylpeyden hetkinä peittyivät puoleksi silmäluomen alle ja

katsoivat mutkikasta nenänvartta pitkin, kuin ympärillä olisi ollut

vain onkilieroja tai tiellä jönkeileviä sontiaisia. Ja ylpeä hän oli

aina.

Mutta hänellä oli eräs heikkous, joka rahvaan kesken antoi aihetta

monenlaiseen leikinlaskuun. Kun hän kulki aina nenä taivasta kohti

ja niska kenossa ja nuoruudensyntien leini oli syönyt hänen pitkien

koipiensä polvet heikoiksi, kompasteli hän tuon tuostakin kävellessään.

Portaissa, juuri juhlallisimmasta asennostaan, hän lankesi

säännöllisesti viimeisiä askelmia laskeutuessaan. Kuoppaisilla kujilla

hän horjahti tuhka tiheään keskelle lätäkköä. Ja kynnyksillä hän

kuukahteli nenälleen. Nämä kommellukset olivat hänelle niin tavallisia,

että hän tuskin niitä huomasikaan. Ja hän selvisi niistä aina mitä

aatelisimmin elein.

Mutta kansa haukkui häntä takanapäin Konkari-Norriksi. Ja pojat

matkivat hänen käyntiään raitinsuissa. Hän puolestaan ei sanonut

tavallista torpanmiestä erehdyksessäkään muuksi kuin kolloksi.

Tämä mies riiteli alinomaa alustalaistensa kanssa. Kirjallista

kontrahtia hän ei suostunut antamaan yhdellekään torpparilleen.

— Suomalaiselle kollolle riittää minun aatelinen sanani, oli hänen

tapansa tokaista sopimuskirjan anojille.

Mutta se "sana" maksoi torpanmiehelle paljon. Hän sai lisätaakkaa

harteilleen herran mielialojen mukaan. Työpäiviä ratkaistiin lisää

selkään tuon tuostakin. Marjatuokkosta ja voipyttyä sai torpparin

akka kantaa kartanoon alvariinsa, saamatta edes kahvikuppia nenänsä

alle. Ja minä päivänä hyvänsä saattoi ammahtaa suoraan torpanmiehen

otsaluuhun häätökäsky kuin salama kirkkaalta taivaalta, ilman syytä

ja rikettä. Norrin herra vaihtoi, näet, torppareitaan tuhka tiheään,

saadakseen uudelta tulijalta entistä korkeammat vuokrat ja ennen

kaikkea suuret käsirahat, sillä hän oli alinomaisessa rahapulassa,

koska oli intohimoinen peluri; matkusti usein pääkaupunkiin ja

Tukholmaan, vieläpä pari kertaa Pariisiin ja Monacon pelihelvettiin

saakka sammuttaakseen jaloa intohimoaan.

Nälkätalven uhatessa rakensivat siis koko seutukunnan pieneläjät

Vartin herran varaan. Hänen kauppansa hyllyt olivat katkeamaisillaan

monenlaisen tavaran painosta. Ulkomaista jauhoviljaa oli riittänyt

monena talvena eltaantumiin saakka. Kyllä riitti kai nytkin jauhosäkki

talven yli velaksikin. Ja sitä muunkin tavaran siivoa! Ei mahtunut

läheskään kaikki rikkaus puoti- ja rantamakasiineihin. Ulkorakennusten

solissa ja avonaisissa katoksissa lojui pakkilaatikoita ja

rautatavaraa, romua jos jonkinlaista. Oli pilallekin ruostumaan. Oli

vaikka varastettavaksi, kuten varastettiinkin.

Näin mietti kansa ahdistuksessaan. Mutta tällä kertaa se erehtyi.

Huugo Svart ei ollut enää entisensä. Isänsä Abraham Svartin

rappeuttaman Maatialan hän oli lunastanut veljiltään ja pannut sen

oivaan kuntoon niillä rahoilla, jotka rikkaan Virt'ojan tytär oli

tuonut myötäjäisinään. Ja kaupastaan hän oli miehuutensa päivinä tehnyt

koko maakunnan kauppahuoneen.

Mutta nyt hänen ennen kiiltävänruskeat ja paksut hiuksensa törröttivät

päässä harvenneina. Ja harmaa suikale ulottui otsalta aina takaraivoon

saakka. Ennen tarkasti hoidettu leukaparta oli siivoamaton, verevät

huulet olivat veltostuneet ja silmänaluset muuttuneet rasvaisiksi

pusseiksi. Ja kun hänen oikea kätensä siveli kasvoja nenänvarresta

viiksiä pitkin leukapartaan, oli sen liike hidas ja väsynyt.

Takin rintapieleen oli kasaantunut nuhraantunutta pölyä ja imelästä

todista läikähtäneet tahrat kiilsivät siellä täällä. Eikä hän sietänyt

enää takkiansa harjattavan.

Pitkiin aikoihin hän ei ollut enää vetänyt itse kenkiä jalastaan.

Augusta-rouva ne häneltä riisui ja pani jalkaan, mikäli hän enää viitsi

lähteäkään savuisen kamarinsa pöydänäärtä kauemmaksi.

Hän enimmäkseen oleili, makasi selällään sängyssä ja nousi usein vasta

iltapäivällä totilasinsa ääreen.

Hänen sydämensä suonet olivat höltyneet. Kyynel valahti hänen

parralleen herkkinä hellyyden puuskina. Varsinkin laulu ja soitto

herahduttivat hänet helposti kyyneliin. Usein kun Augusta-rouva

lauloi Joelille nukutuslauluksi "Mistäs tulet, kustas tulet, poikani

poloinen", itki hän yksin kamarissaan hetken kestävää meltoa itkua,

ähkäisten sitten harmistuneena, ja maistoi irvistäen totilasistaan.

Mutta "Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla" oli hänen lempilaulunsa,

jota hänen Tyyra-tyttärensä piti laulaa hänelle hämyisinä iltoina,

varsinkin joulu- ja pääsiäislomilla ollessaan.

Ajoittain oli Huugo-herra ärtyisä ja julma. Hän sai yht'äkkisiä

tarmon puuskia. Vedätti kiiltonahkasaappaat jalkaan, kiersi kiivain

ja raskain askelin Maatialan pientaret, puodit, makasiinit ja

leivinverstaat. Silloin hän saattoi lyödä kepillään myymäläpöytään,

niin että puotipojat ja myyjätärneiti Ines vavahtivat, tai laskea

entistä koninleikkiään, puristaen jonkun ostajaukon kättä, niin että

luut rusahtelivat, haaraisten huvikseen jotakuta ohijuoksevaa piikaa

tai antaen niskavelliä leipurinsälleille ja komean sikarin mestari

Röpelinille.

Silloin tuli hetkeksi jälleen elämää kuolevaan taloon.

Hurjistelumatkat olivat harvenneet, mutta vanha myrkky alkoi kuitenkin

säännöllisten väliaikojen päästä pakottaa suonissa. Hän kävi

rauhattomaksi. Ei ryypännyt lasiakaan muutamaan päivään tai kokonaiseen

viikkoon. Vaimolleen ja lapsilleen hän oli oikea tyranni. Hän sai

saituuden puuskan, kiristi talousasioissa esille pienimmätkin menoerät

ja kovisti ärtyisin sanoin Augusta-rouvaa tuhlaavaisuudesta, mutta

jätti sitten koko talon menon entiseen uomaansa.

Tällaisina päivinä hän tuijottaessaan järvelle kamarinsa akkunasta

näki tuhon lähestyvän huonettansa. Selän tuolta puolen kajotti

Paimelan kuihtunut kartano. Ja hän oli näkevinään Ruutin herran

avaavan piironginlaatikkonsa ja lueskelevan viekas hymy suupielissä

niitä takauskirjoja, joihin hän, Huugo Svart, oli jalomielisissä

humalanpuuskissa kirjoittanut nimensä. Hänen Anton-veljensä, joka oli

kauppiaana naapuripitäjässä, oli saanut hänen nimensä vielä suurempiin

takauksiin. Mutta Ruutin herran romahtamista hän pelkäsi eniten.

Hänen ainainen riitaveljensä, Norrin herra, tuotti hänelle

yhtämittaista harmia. Yhdessä pelitoverinsa, vallesmanni Leo

Klingstedtin kanssa hän punoi "Ilves-Varttia" vastaan ilkeämielisiä

juonia ja haasteita käräjille. Syyt olivat monenlaisia, niitä oli

sekä vanhoja että tuoreita. Nuorena luutnanttina oli Norrin herra

kosiskellut Augusta-rouvan vanhempaa sisarta, mutta tyttö oli mennyt

rahoineen päivineen jollekin savolaistollolle, tuomari Lankalle; joka

silloin kiipeili ylöspäin reunimmaisia virkarappusia Helsingissä. Tätä

tappiotaan ei voinut jalosukuinen Norrin herra unohtaa.

Eikä hän saattanut sietää Huugo Svartin rikkautta ja suomalaisen

rahvaan hänelle suomaa suosiota. Kun avunpyytäjä tuli hänen ovelleen,

tiuskasi hän tavallisesti:

— Kerjätkää Ilvekseltä. Sehän se raatelee koko pitäjää, ja sillä on

kaluttuja luita makasiinit täynnä, sanoi ja paiskasi ovensa lukkoon.

Myllyjarven takamaitten epäselvästä rajasta oli Norrin herra

nostanut käräjäriidan, joka vieläkin oli ratkaisematta. Ja

kunnianloukkausjutussa, jonka riitapukari oli nostanut siitä, että

Svart oli sanonut häntä Konkari-Norriksi, oli ropsautettu sakkojakin

Vartin herralle. Ei ollut yleensä sitä kiusaa, mitä Norrin herra ei

apureineen olisi yrittänyt, tehdäkseen vahinkoa Maatialalle ja sen

haltijoille.

Huugo Svart oli tekaissut vuosien varrella riitaveljestään

tuutinkijuhliensa rasvaisimmat pilajutut. Ja vallesmannin tullessa

karhuamaan sakkorahoja oli hän heittänyt tämän kauluksesta

puodinrappusten kaiteen yli nokkospuskaan ja maksanut reimasti toiset

sakot virkavallan vastustamisesta.

Mutta nyt, vaikeitten aikojen uhatessa, kiertyivät nuo vihamiesten

juonet hänen ajatustensa ympärille kuin tahmea verkko. Hän sipaisi sitä

kädellään, veti koko kämmenellään kasvojen yli. Se ei poistunut. Hän

työnsi rymisten tuolin taaksepäin ja käveli kiivain askelin. Seisahtui

akkunan eteen ja tuijotti nopeasti pimenevää maisemaa.

Hän tiesi, että koko pitäjän hätä oli hänen harteillaan. Hänestä

tuntui, kuin Maatialan maita hallitseva Kokkovuori uhkaisi langeta

kohti kartanoa ja haudata hänet alleen. Maan nälkä, kaiken nälkä,

alastomat lapset, repaleiset loiset ja kerjäläiset, laihat, romuluiset

akat ja nääntyneet torpparit tuijottivat häneen pimeästä vettä ja verta

vuotavana silmänä. Murinaa kartanonherrojen vääryyksistä kuului sieltä

ja täältä. Saarna uusista oikeuksista kuului kaupungista kaukaisena

ulvontana ja rähähti jo tuolloin tällöin kuuluviin omassakin pitäjässä,

vieläpä omillakin tonttimailla.

Hän näki pitäjän kartanoyhteiskunnan lahoavan päivä päivältä. Se

oli jo mätä multahirsiin saakka. Ja itsensä hän näki kaatumassa sen

korkeimmalta harjalta.

Jotain päättävää ja voimakasta oli tehtävä! Mutta mitä, mitä?

Kirveltävät silmät eivät jaksaneet katsoa kauemmaksi. Rasittuneet aivot

kieltäytyivät rauhallisesta työskentelystä.

Ei edes saatana tullut hänen luokseen tämän onnettoman temppelin

harjalle.

* * * * *

Jälleen eräänä saman syksyn iltana oli Huugo Svart joutunut tällaisten

ajatuspaholaisten ajamana toivottomaan umpikujaan.

Äkkiä hän alkoi hohottaa suu ammollaan. Loksahutti kieltään, ponnahti

melkein nuorekkaasti pystyyn ja tarttui telefonin kampiin. Hän kutsui

puodista luokseen puukhollarinsa Janne Heinikaisen.

Suurileukainen, pystynenäinen mies, jonka pienet ruskeat silmät

pelehtivät viekkaasti gorillamaisten kulmaluitten alla, astui

kumarrellen patruunansa työhuoneeseen. Hänellä oli pinkka papereita

kainalossa.

— Paperit helvettiin! Nyt lähdettiin, Janne Aukusti, taas kerran ...

ryöväreitten saunaan, löi patruuna olalle puukhollariaan.

Mies paljasti isot hampaansa ja nikkasi toisella silmällä

tuttavallisesti.

— Renki ruunalla edeltäpäin. Kuorma täyteen muonaa, viinaa ja

konjakkia. Pane pakka leninkikangasta emännälle ja muutama kyynärä

sarkaa Malakiaalle housuiksi. Ota Herran-Leena rannasta mukaan. Se

muija se osaa hommata ilvesten ilokestit.

— Tillasen Marja ja Tourulan tytär ovat tulleet kaupungista

palveluspaikoistaan, toinen on ollut hotellissakin... Otetaankos mukaan?

— Toimita, toimita... Ja Röpelin tulkoon myöskin ja Lerkin suutari

hanurinsa kanssa. Helvetin joutuin! Mene. Ja sauna lämmitä! huusi

patruuna puukhollarin jo ovesta painuessa.

Kartanon pehtori käskettiin patruunan luokse.

— Ilo valjaisiin! Saapas tästä, Porkan poika... Ja patruuna ojensi

pehtorille konjakkiryypyn, mennen samalla ottamaan seinältä

ratsuruoskan, jolla paukahutteli saapasvarsiinsa kuin koetellen piiskan

kestävyyttä. Nakkasi pari tuimaa ryyppyä partaansa ja karjahti vielä:

— Ja sen pitää harjan hulmuta ja valjaitten kiiltää kuin nuoren miehen

häissä! Mars! — Ja samassa hän paukahutti ruoskalla takapuoleen ukkoa,

joka köpitti suuta pyyhkien ulos.

Patruuna seisoi valmiina lähtöön. Lyhyt turkki yllä. Ja musta,

kiiltävälippainen lakki hieman kallellaan päässä.

Ovi avautuu. Sisään pujahtaa kasvot hätäisinä Augusta-rouva. Hän jää

hetkeksi ovensuuhun kuin neuvottomana. Äkkiä hän heittäytyy miehensä

kaulaan:

— Huugo, älä lähde, Huugo... Olet ollut sairaalloinen ja vilustut

routayössä. Kotonahan on parempi. Laitanko sinulle totivettä? Ja kutsut

pari vierasta tänne, kamariisi...

— Älähän nyt, mitäs turhia, mutisi mies vaivautuneena, silittäen

kuin kiireissään vaimonsa hiuksia. — Lasketan vain penikulman verran

vastatuulta, jotta nämä monet huolet karisevat tiepuoleen ... lisäsi

hän puoliksi tosissaan ja puoliksi teeskennellen.

— Ei, ei, en usko sitä. Heinikainenhan kävi täällä, tuo sinun

pahahenkesi, joka turmelee sinun ruumiisi ja sielusi, varastaa sinun

omaisuuttasi ja kaivaa meidän kaikkien hautaa... Huugo, miksi et puhu

minulle totta?

Vimma päästä lähtemään ja pahan omantunnon hätä syöksi paksua verta

Huugo-herran päähän ja hän karjahti raivoissaan:

— Minä en tee naisille tiliä matkoistani. Alta pois!

Mutta Augusta-rouva lipui miehensä vartaloa pitkin hänen polviensa

tasalle. Jäi maahan ja painoi kaksin käsin, rakkautensa koko voimalla,

miehen polvet rintaansa vastaan. Kosketti poskellaan kylmää saappaan

vartta ja nyyhkytti hellästi:

— Jos et minun tähteni, lastemme tähden ja ... ihmisten tähden, he

häpäisevät sinun nimeäsi.

Ristiin puristetut sormet heltisivät. Mustat saapasvarret työnsivät

hajalleen ympäröivät käsivarret. Ja synkkä kirous myrkytti ilman.

Samassa kuului parkaiseva itku. Joel oli herännyt kahden seinän takana

ja huusi pimeässä kuin hirviöitten keskellä.

Vaistonsa ajamana äiti juoksi kamarin läpi, toi lapsen kiidättämällä ja

työnsi hänet isän syliin.

— Katso, Huugo, Joelkin pyytää, kuopuksemme, hymyili hän kyyneltensä

läpi.

Joel elostui äkkiä ja tarttui isänsä partaan. Suuret raskaat silmät

katsoivat hetken pyöreihin sinisilmiin. Oman pienen kuvajaisensa

lävitse oli Joel näkevinään jotain pohjattoman mustaa ja kauhistavan

punaista. Joel vavahti. Hänen kasvonsa jännittyivät, itkua alkoi

kihota silmään, ja huulet yltyivät avuttomina värisemään. Näkikö hän

ensikerran elämänmurheen pohjavesiin? Vai vavahtiko hän tuon raskaan

veren yhtenä pisarana, jossa jo salassa liikahtelivat samat myrkyt,

riemut ja raivot.

Hän parahti itkemään. Isä työnsi hänet äidin syliin.

— Tyynnytä ... pane poika nukkumaan jälleen.

Ja Huugo Svart lähti taipumattomana ja synkkänä.

Ulkoa pamahti piiskanisku. Pyörät rouhivat routaista maata.

Augusta-rouva seisoi jäykkänä patsaana, mykistynyt lapsi sylissä. Hän

näki Ilon kellervän harjan liehuvan tuulessa ja suuren tunnottoman

selän takakenossa rattailla.

Suupielessä nytkähti jotain suonenvedon tapaisesti. Pari kovettunutta

piirtoa painui lisää kasvojen hipiään.

Mutta Joelin hän nukutti uudestaan kertomalla hänelle tutun, unettavan

tarinan väkevästä Matista, joka kaatoi portinpylväät halkokuormaa

vetäessään.