Monenlaisia vieraita.
Maatialan salit ja kamarit ovat valaistuja. Huoneet ovat vielä tyhjiä,
mutta vieraita odotetaan.
Talon rouva Augusta Svart käyskelee salissa, koskettaen huolehtivin
käsin milloin pöytäliinojen poimuihin, milloin albumeihin, jotka
lojuvat pöydillä koreissa kansissaan.
Hänen yksinkertainen, heleänharmaa silkkipukunsa kahahtelee. Kapea
pitsikaulus ja kultainen rintaneula ovat sen ainoat koristukset. Mutta
ne sopivat hyvin hänen avoimiin, lapsellisiin kasvoihinsa.
Hän lähenee jo neljättäkymmentä ikävuottansa, ja kuitenkin hänen
sinisenharmaat silmänsä päilyvät yhä suurina ja lapsellisen arkoina,
ikäänkuin lempeän, kostean verhon takaa, ja sihertyvät helposti
nuorekkaaseen hymyyn. Hänen huulensa avautuvat herkästi ja värähtelevät
hiljaa uskollisesti seuraten sydämen salaisia liikkeitä. Vieläkään
huolet eivät ole kyenneet harmentamaan hänen kasvojensa rieskanvalkeaa
hipiää.
Mutta käsissä on hienoisia ryppyjä ja kovettumia. Ne ovat tehneet
liiaksi karkeita taloustöitä. Ja hänen väsyneestä käynnistään näkee,
että hän on saanut juosta aamusta iltamyöhään keittiön, lastenkamarin
ja isännän totihuoneen väliä. Noissa askelissa on jotain loppuunajetun
kuorman vetäjän väsymystä.
Tällä hetkellä on kuitenkin ilmeisenä näkyvissä vain hänen olentonsa
nuorekas puoli: hänen kasvonsa, hänen silmänsä ja hänen hymynsä ja
sileänpuhtaat hiuksensa, joiden ympärillä jo väreilee heleätä juhlaa.
Hän avaa ajatuksissaan erään albumin, laskee sen hitaasti kiinni ja luo
silmänsä seinällä riippuvaan isävainajansa kuvaan.
Samassa juoksee keittiökamarista Joel.
— Äiti, tule katsomaan! Kokkovuoren takana on keltainen tulipalo.
Keittiöstä näkee...
Mutta äiti painaa hiljaa kädellään poikansa pään vyötäröisiään vastaan
ja katselee yhä isänsä kuvan vakaita kasvoja ja korvallisilla kiertävää
sileätä leikkotukkaa.
Joelin katse kiintyy hopearahaan, joka heloittaa kuvan rintapielessä.
Ja hän osoittaa sitä sormellaan.
Äiti hymähtää. Isä oli saanut sen keisarilta tunnustukseksi
toiminnastaan valtiopäivillä ja uranuurtajatyöstään oman seutukuntansa
valistamiseksi. Tyttärenylpeys sai hänet kohentamaan vartaloaan, sillä
hän palveli parhaissa miehuutensa voimissa kuolleen isänsä muistoa kuin
pakolainen viimeistä aarrettaan vieraalla maalla. Tuon kuvan edessä
valautui aina hänen mieleensä onnellinen kuvitelma siitä puhtaasta
ja turvallisesta elämästä, jota oli vietetty hänen lapsuuskodissaan,
Virt'ojan rusthollissa, hänen isänsä vielä eläessä.
— Kerrohan taas mitä teki tuo isän näköinen, pujoparta herra sille
kuvernöörille maantiellä, keskeytti Joel äkkiä hiljaisuuden osoittaen
erästä toista seinältä tuijottavaa miehenkuvaa.
Augusta-rouva vavahti. Siellä oli samalla seinällä myös Svartin
sukuun kuuluvia esi-isiä, hurjailmeisiä, rajunnäköisiä miehiä, joiden
parroissa oli ilveksennahan kiiltoa ja silmäkulmassa saaliinhimoinen
tai korskeileva ilme.
Nuo kasvot rikkoivat hänen hartaan tunnelmansa. Niistä uhosi sakea ja
raskas henki. Ja usein hän vasten tahtoaankin sai noita maalauksia
katsellessaan kuvitelman, että hänen isänsä kuva oli kuin Kristuspää
ja sen molemmilla puolilla riippuvat — ryövärien päitä, uhkaavia ja
kääntymättömiä väkivallantekijöitä.
Tällöin hän myöskin säännöllisesti muisti lähtönsä kotoa ja tulonsa
Maatialan rouvaksi.
Kun Huugo Svart oli hänet, isättömän tytön, melkein ryöstämällä
ryöstänyt kotoa, vastoin äidin jyrkkää vastarintaa, ja kun hän oli
seurannut kosijaa huumaantuneena ja alttiina rakkaudesta, silloinkin
hän oli jossain syvällä tuntenut Svartien ilves-sielun ahdistavan
itseään. Ja samassa huumaavan onnen ja pelokkaan rakkauden sähköisessä
pilvessä hän oli elänyt koko avioliittonsa ajan.
Tämä kaikki häilähti vain muiston hattarana hänen silmiensä editse.
Hän antoi sen mennä tuulen tietä ja istahti tuolille vetäen Joelin
nojalleen polveansa vastaan.
— Kerro taas, kerro, kärtti poika.
— Hänkö? Hän oli sinun isäsi isoisä, ankara vallesmanni ja
kartanonherra, joka löi kuvernööriä korvalle, muistathan?...
— Miten se löi, kerro...
— Katso, kun oli tulossa pitäjää tarkastamaan kuvernööri, vallesmannia
paljon mahtavampi herra, niin tämä Robert-herra päätti pitää suuret
juhlat kuvernöörille. Hän antoi satuloida parhaan ratsunsa ja
löi lakkinsa kallelleen päähän, kas näin ... ja sitten hän nousi
oriin selkään... Se kun oli semmoinen herra, ettei koskaan muuta
kuin ratsasti, istui tuolillaan tai makasi sängyssä selällään.
Kävelemistä se ei sietänyt, ei rattailla ajamista eikä edes vaunuilla
matkustamista. Ja niin sitä lähdettiin.
— Läksipäs siltavoutikin. Ja rengitkin läksivät... Miina on kertonut
monta kertaa, tokaisi Joel tietävästi.
— Niin läksivätkin, ja kaikilla piti olla lakki kallellaan, sillä
Robert-herra oli nuorena palvellut rakuunoissa.
— Ne vasta ratsastavat. Ojan yli ja aitojen yli ja...
— Sanopa muuta. Ja sitten päästään pitäjän rajalle ja rajapatsaan
luona odotellaan. Ja sieltäpäs sillan takaa alkaa kuulua hilua ja
melua. Torvet pärisevät, kun kaupungin pillipiiparit puhaltavat, mutta
rumpalipojat paukuttavat pikkuisia rumpujaan ja aisakärryt ritisevät
ja ratisevat. Siinä oli vasta ääntä! Kas, kun kolme kuormallista
tuli kaupungista torvensoittajia, jotka Robert-herra oli tilannut
kesteihinsä soittajiksi...
— Kymmenenpäs kuormallista! Miina sanoi sillä tavalla, että...
— Kuka sen niin tarkasti tietää... Mutta paljon niitä oli, ja Vartin
herralle ne mennessään soittivat. Mutta isäntä jäi sillan pieleen
odottamaan. Odotellaan, odotellaan... Ja äkkiä tulevat näkyviin
kuvernöörin vaunut ja...
— Rillatpas tulivat! Rillat ne olivat, tiedänpäs senkin...
— Ja vieläkös vankkurit! herahti äiti nauramaan. — Ja niissä istui
kuvernööri kultanauhaisine palvelijoineen. Silloin vallesmanni laukkaa
joukkoineen vaunuja kohti kuin ratsuhyökkäyksessä. Lihava kuvernööri
säikähtää ja ähkäisee käskyn, että miesten oli noustava ratsailta.
Rengit ja siltavouti tottelevat, mutta vallesmanni kiepauttaa hevosensa
myötäsukaa ja aikoo lähteä saattamaan korkeaa vierasta pitoihinsa.
Nyt suuttuu kuvernööri niin, että veret pakkautuvat tummanpuhuvina
kasvoihin. Hän nousee vaunujen astuimelle — tärisee kädet ojossa ja
ähkii suuttumustaan nyrkkiä heristäen. Vallesmanni vastaa kopeasti ja
räjähtää nauramaan. "Heitä, tolvana, päältäsi vallesmannin takki ja
lakki" ärjyy kuvernööri. Silloin lyö Robert-herra kuvernööriä suoraan
korvalle, niin että hongikko mäjähtää kaikuna vastaan. Ja vaunut
kääntyvät takaisin kaupunkiin päin. Sitten ... vallesmanni anoi päästä
pois koko virastaan, ja kuvernööri kun päästi. Sen pituinen se.
— Se oli vasta herra, vakuutti Joel silmät loistavina.
Hän seisoo vielä hetken ja tuijottaa Robert Svartin kuvaa. Sitten ...
kädet painuvat lujasti selän taakse, ja poika alkaa kävellä hitaasti
ympäri salia äidin katsellessa huvitettuna.
Nämä olivat Joelin onnellisimpia hetkiä. Isä viipyi vielä kaupan
puolella, Kaarinia puettiin vieraspukuun jossain yläkerrassa, ja
vanhemmat lapset olivat kaupungin koulussa. He vain, äiti ja hän,
kahden, siinä oli jotain rohkeaa ja määrättömän onnellista!
Nyt hän pasteerailee jo toisiin huoneisiin ja vihdoin takaisin
keittiöön, jonka akkunan pielessä on hänen mielipaikkansa.
Taas hän nyyhöttää siellä polvillaan tuolilla, kyynärpäät pöytää
vastaan, ja katsoo yli Kokkovuoren sinertävän helman, jonka yläpuolella
kajottaa helmikuisen pakkastaivaan viheriänkellervä valoahjo.
Keittiön ovenpuoli hämärtyy hetki hetkeltä. Joel tuijottaa taivaan
huikaisevaan väriin. Hänen silmänsä sokenevat sen aisteja hukuttavaan
virvaliekkiin. Hän ei näe enää maisemaa, vaan katselee ikäänkuin omaan
sydämeensä, joka sykkii rauhallista, tajutonta myötäiloa vavisuttavan
näyn keskellä.
Äkkiä poika havahtuu. Akkunan alitse häilähti joku varjo. Ovi käy. Joel
tarkkaa uteliaana tulijaa.
Ovenpielessä on samassa laiha, hontelo poika. Tämä seisoo
hetken silmänvalkuaiset paistaen tiheästä varjosta. Silmissä on
mielenvikaisuutta ja hätää. Ne ovat kuin vailla kasvoja, yksinäiset ja
suuret.
Hän ojentaa kätensä. Joel näkee oikeassa kädessä vain kolme sormea. Ne
ovat pitkät, luisevat ja mustat. Hän on näkevinään niiden kouristuneet
kynnet. Ja hän jäykistyy kammosta.
Äkkiä katsoo vieras poika vierelleen. Nurkassa on likasaavi. Poika
päästää tukahtuneen äännähdyksen, jossa on iloa, eläimen ulvahdusta,
anteeksipyyntöä ja häpeää. Ja hän haroo sormillaan saavista
lioittuneita leivänpaloja ja ruoanjätteitä, hotkien ne samassa
nälkäisin suin.
Joel on päässyt irti pelästyksestään. Häpeänpuna tulvahtaa jostain
syystä hänen kasvoilleen. Hän juoksee pojan luo, kuin hukkuvaa
pelastamaan. Rohkeasti hän tarttuu mierolaisen käsivarteen:
— Älä syö, älä sieltä... Äidiltä saat ruokaa, oikeata ruokaa. Tule
tänne, tule...
Joel puhuu hiljaisella äänellä. Hänestä tuntuu, että muut eivät saa
tätä tapausta nähdä. Jos nuo muut sen tietäisivät, eivät he osaisi
vaieta onnettoman pojan häpeästä... Hän on itsekin kuin kiinni saatu
pahasta teosta. Mutta liikuttava ja ihmeellinen on tämä heidän yhteinen
salaisuutensa, joka pyrkii itkettämään...
Saatuaan pojan istumaan ryhtyy Joel hommaamaan punoittavin kasvoin. Hän
tuo ruokakaapista voita ja leipää ja maitoa.
— Syö nyt, syö kovasti, kuiskaa hän sipaisten poikaa niskasta.
Samassa hän juoksee saliin äidin luo.
— Anna ruokaa... Keitä perunoita ja marjapuuroa ja paista lettuja ja
anna hilloa ja... Tule, tule katsomaan.
Hän vetää äidin keittiöön. Augusta-rouva lisää pojan eteen yhtä ja
toista. Mutta hänellä on kiire, sillä eteisestä on alkanut kuulua talon
isännän ja kirkkoherran keskustelua, joka kuulostaa poliittiselta
väittelyltä. Ja samassa saapuu myös Ruutin herra, Paimelan isäntä,
monipäisine perheineen, joka istuu sullottuna isoon kuomurekeen ja ajaa
pihaan setolkkaruplien helistessä.
Joel tuntee loukkaantuvansa, kun äiti ei anna hänen parhaita
herkkujaan. Hän jurrittaa pojan vieressä tämän syödessä ja katsoo alta
kulmain äidin lähtiessä keittiöstä.
Pojan puhistessa tyytyväisyydestä Joel tulee aivan hänen lähelleen ja
kysyy tekeytyen leikilliseksi:
— Mikäs sinun nimesi sitten on? Onkos se Mikko?
— Eikä ole...
— No, onkos se sitten ... Janne tai ... Aukusti?
— Eipähän ole... Se on vain Jaakko.
Joel ottaa häntä nauraa tirskauttaen kädestä ja vie yläkertaan
leikkikamariin, jossa hänellä on monenlaista näytettävää. Siellä on
Kaarin-sisaren nukkekaappi, jossa on kaksi kerrosta ja monet huoneet ja
joka valaistaan kynttilöillä ja pienillä kattolampuillakin. Koreasti
puetut nuket istuvat siellä pienen pienillä tuoleilla tai seisovat
seinävierillä kuin keskustelisivat tärkeistä asioista. Siellä on
naisia ja herroja, kamarineitsyitä ja paashipoikia, vahtisotilaita,
tähtiniekkoja aatelismiehiä ja prinsessoja ja kruunupäinen kuningaskin.
Ihan kuin oltaisiin hovissa, niin se kaappi loistaa, kun Joel on pannut
sen kynttilät ja lamput palamaan.
— Katsos nyt, siinä se on... Se on Pariisin hovi.
Mutta poika vain toljottaa kaappiin sanaa sanomatta.
Joel selittää hänelle hovin kaikki paikat ja kaikki ihmiset,
kuninkaasta passaripoikaan saakka. Poika myhähtää joskus kuin aikamies
lapsen jokellukselle.
— Mitäs ne syövät? tokaisee hän viimein yksinkertaisen vakavasti.
— Kuohuvaa kermaa ja kananmunan ruskuaisia ja appelsiineja ja
omenatorttuja...
— Onkos niillä vehnästä? elostuu poika. Joel innostuu ja juoksee
alakertaan hakemaan vehnästä.
Vieraat ovat jo asettuneet paikoilleen.
Sali on täynnä hieman köyhtyneen näköistä herrasväkeä. Paimelan rouvan,
Cecilian, haalistunut silkkileninki on väriltään räikeä. Kasvot ovat
ennenaikojaan kuihtuneet, ja leuka on työntynyt juoruilunhaluisesti
eteenpäin. Nuoruudesta on enää jäljellä vain siro profiili ja rinnalla
— aateliskodin perintönä — sangen kallisarvoinen medaljonki taidokkaine
kaiverruksineen.
Hänen ympärillään on liuta täysikasvuisia tyttäriä, jotka ovat
asettuneet istumaan hänen lähettyvilleen kuin koreahöyheninen
kananpoikien parvi ajan kynimän emokanan ympärille.
Nuorin tyttäristä, noin kymmenvuotias Geila, istuu Kaarinin kanssa
jakkaralla seinäpeilin alla ja nähtyään Joelin pokkailevan vieraille
alkoi seurata kerkeästi poikaa, päästäkseen keskusteluihin.
Paimelan isäntä, Julius Rothman, on heikkopolvinen ukkoparka, jonka
kasvoihin toivoton taistelu perheen tolkutonta tuhlausta vastaan
on lyönyt lähtemättömästi tuskallisen leiman. Hän istuu isännän
kamarissa, jossa jo totikannut höyryävät, ja odottaa kärsivän näköisenä
kirkkoherran poistumista salin puolelle, päästäkseen puhumaan Huugo
Svartille uusista velanotoista ja takuista, joita ilman hänen
liitoksistaan rapistuva perhearkkinsa ei enää päässyt eteenpäin edes
päivänmatkan vertaa.
Mutta pikkuinen, kireänpyöreä kirkkoherra, jonka mustantakin nappirivi
näytti joka hetki ritkahtavan auki kuin liian täysi herneenpalko
päivänpaisteessa, hänpä ei näyttänyt pitävän kiirettä, sillä hän oli
päässyt kiinni poliittisiin päivänkysymyksiin, jotka syksystä alkaen
olivat käyneet yhä polttavammiksi.
Joel kiersi ja pokkaili, mielessä vehnäsviipale, jolla hän aikoi
hämmästyttää juroa vierastaan.
Isän kamarista päästyään hän juoksi keittiöön, sai sieltä kahmalollisen
monenlaista leipää ja juoksi vintin rappuja kohti.
Portaitten alapäässä takertui häneen Geila ja tahtoi päästä mukaan.
— Tule sitten, mutta älä itke ja kollota, jos näet kolmisormisen pojan.
— Kolmisormisen ... kuiskaa Geila jännittyneenä, ja he menevät
yläkamariin.
Mierolaispoika istuu entisellä paikallaan ja tuijottaa nukkekaappiin.
Joel tahtoo näyttää Geilan nähden rohkealta.
— Siinä on, syödään nyt että tuntuu ja sitten tehdään jotain muuta,
sanoo hän miehekkäästi antaen vehnästä pojalle ja alkaen itsekin syödä
mutustaa.
Geila seisoo akkunan luona hypistellen valkeita palmikoita eikä osaa
puhua mitään. Pojat syövät sanaa sanomatta.
— Tiedätkös, mikä on Pariisin pyöveli? sanoo viimein Joel. Poika
hörähtää suu leipää täynnä.
— Se on semmoinen mies, joka hirttää ja mestaa vaikka mitä.
— Hyi, mitä sinä puhut, et saa, huudahtaa Geila.
— Hirttääpäs ... hovimiehet ja hienot naiset ja vaikka kuningattaren ja
prinsessat... Ja se on nahkuri Joonaan näköinen.
Poika nauraa ja Geila voivottelee.
— Luulettekos, etten uskalla näyttää? Samassa hän vetää taskustaan
nuoranpätkän, ottaa kaapista jonkun paashipojan ja hirttää sen kaapin
oven saranaan.
— Joel, sinä olet julmuri! huudahtaa Geila itku kurkussa.
— Johan minä sanoin, että älä itke ja kollota. Aatelismiehenkin hirtän
ja kamarineitsyet ... ja kamariherrat ja prinsessat...
Geila alkaa todella itkeä tuhuuttaa. Poika ja Joel nauravat, ja Joel
käy yhä hirmuisemmaksi. Eikä hänen voitonriemullaan ole enää rajoja,
kun Geila tarrautuu hänen käsivarteensa ja rukoilee häntä edes
prinsessoja säälimään.
Silloin hän repäisee eräältä prinsessalta hameen ja paiskaa alastoman
posliininuken pirstaleiksi nurkkaan. Hän nauraa hohottamalla, vetää
palmikosta ja lopulta melkein raahaa perässään avutonta Geilaa.
Kerjäläispoika osoittaa kolmella sormellaan hassunkurisesti kieppuvaa
paria.
Samassa tulee Kaarin ovesta. Ja kun hän näkee hävitystyön, purskahtaa
hän kiukkuiseen itkuun.
Joel seisoo äkkiä syyllisenä sisarensa edessä.
Mutta Geila vie ikäänkuin suojellen Joelin syrjemmälle ja tarttuu häntä
hyväillen kaulasta.
Poika tuntee häpeän punan nousevan poskilleen. Mutta hän ei kehtaa sitä
näyttää, vaan peittää punehtuneet kasvonsa jurrittaen pää alaspäin,
kadoten kamarista pimeään käytävään.
Haparoidessaan rappujen käsipuuta pitkin alas Joel tuntee, ettei ollut
tarkoittanut mitään pahaa, mutta kaikki oli kääntynyt jollain tavoin
pahaksi ja noloksi.
Pihamaalla hän seisahtuu. Häpeä ja Geilan hyväily polttavat yhä poskia.
Ympäröivä pimeä hämärä kiertää häntä toivottomana kehänä. Taivaan
valojuova on hukkunut pohjattomiin alhoihin. Ja hämärän peikolla on
uhkaava katse. Se on ottanut makasiinirivin nelikulmaiset mustat ovet
silmikseen ja tuijottaa järkkymättömänä pientä, yksinäistä poikaa...
— En tahdo palata, en tahdo, jupisee Joel itsekseen.
Makasiinirakennuksen päässä pihan perällä loistaa leivinverstaan
akkunoista lämmin lampun valo. Siellä leivotaan! välähtää ajatus Joelin
mieleen. Ja hän on juuri kaapaisemaisillaan pihan poikki, kun alkaa
kuulua miesten keskustelua makasiinin nurkkauksen takaa.
Joel tuntee Hanskin römeän ja turvallisen äänen. Ja heikkorintainen
mestari Röpelin kuuluu vastailevan Hanskille ohuella äänellä.
Ihmisiä, tuttuja miehiä! Hän virkistyy yhä enemmän, tulee uteliaaksi ja
menee miesten luo. Hanski istuu pakkilaatikolla paksussa sarkatakissaan
ja selittelee vielä viimeisen kerran, mistä kaikesta heidän on oltava
selvillä ja yksimielisiä, ennenkuin astuvat tuonne sisälle vaatimaan
Vartin herralta lyhyempää työpäivää, yötyön parempaa järjestelyä ja
palkkausta.
Mestari ja sällit tuntuvat viimeisellä hetkellä epäröivän. He
kääntyilevät ja katsahtelevat valaistuihin akkunoihin.
Siellä istuu tuo pulska patruuna, joka laskee kokkapuheen vastaan
tullessaan ja saa heidät aina hörähtämään mukaan. Hän tekee monenlaista
koninleikkiä paksulla kepillään: on haaraisevinaan sillä pihalla
tyttöjä ja pojanalkuja ja näyttelee julmettunutta, niin että tytöt
kirkuvat ja pojat muikistavat suutaan.
Oikeastaan he hänestä pitävät. Mutta nyt he muistavat hänestä vain
toisen puolen: salatumman ja peljättävämmän...
— Ei sitä tiedä... Sen otsa on raskas ja jykevä. Ei sen ajatukset
kulje samoja uurnia ... kuin meikäläisen. On sen nähty suuttuvankin.
Ja silloin on lentänyt mies pää kolmantena jalkana puodin rappuja
alas. Ilves kuin ilves... Ja tämä on kuin ryöstöön lähtemistä! Sanoa
noin vaan suoralta suulta, että on niitä Helsingissä tovereita, jotka
seisovat takana kuin armeija, ja että patruunan on taivuttava taikka ei
taikina kaukalossa nouse? Ennenkuulumaton ja luonnoton yritys...
Tällaiset epäilykset kiertelivät miesten aivoissa. Ja jahkailevalla
murinalla ilmaistiin niitä Hanskille.
Kelloseppä ymmärsi heitä sanoittakin. Ja hän myhäili ikäänkuin
keskustelun päätökseksi:
— Vai haluttaisiin tässä tuhatvuotiseen valtakuntaan, mutta askeltakaan
ei astuttaisi omilla jaloilla... Kantaakos pitäisi? Ja sitten ...
paistetut pullat suumaloon enkelten kourasta! Ei pojat, alkakaapas
laputtaa. Osaatte kai perässä tulla? Minä kyllä puhun puolestanne, niin
että totilasit helisevät. Onkos selvä?
— No, kättä päälle, julistivat miehet.
Rukkaset vedettiin kämmenistä, ja miesten kourat puristivat Jaakko
Hanskin isällistä kättä.
Pakkanen ravisteli nurkkia ja paukahti pari kertaa jossain kauempana.
Joel hytisi vilusta, mutta hän oli innostunut tästä salaperäisestä
tapauksesta, otti nuorta sälliä takinhihasta ja seurasi miehiä isänsä
kamariin.
— No, keskustellaan asiasta, mutta ensin sikarit palamaan ja
konjakkiryyppy alle ... Tulkaapa ottamaan, miehet, alkoi Huugo Svart
Hanskin esitettyä miesten asian lyhyesti ja varmasti.
Röpelin ja sällit menivät ruumistaan vääntäen ja syrjäkaria pöydän luo
ja tuikahuttivat sen kulmalta ryypyt suihin, nyökkäsivät sen jälkeen
hieman tuttavallisemmin patruunalle kiitokseksi ja vetäytyivät takaisin
ovenpieleen sikaria sytyttämään.
Tuima ryyppy kihahti mukavasti vatsanpohjaan, ja tuprahtava
sikarinsauhu nosti miehet ikäänkuin yläpuolelle Hanskia, joka erillään
muista seisoi liikahtamatta paikallaan.
Mutta kirkkoherra oli noussut tuoliltaan kuultuaan kellosepän
vaatimukset. Hänen pieni punoittava nenänsä kivertyi nipukastaan
alaspäin, niin että yhtyi vihaisena kiemurtelevaan ylähuuleen. Ja pappi
aloitti rangaistussaarnansa:
— Sinä, kelloseppä Hanski, sinä kiellät kolmiyhteisen Jumalan ja
rienaat köyhän kansan paimentansa vastaan, sillä Ingersollin katkismus
ja Marxin uskontunnustus ovat sinut riivanneet...
— Kirkkoherrakos sieltä saarnaa totihöyryjen keskeltä kuin Jehova
Siinain pilvestä, puraisi Hanski, niin että sällit kauhistuivat.
— Mutta minä olen tullut puhumaan patruunan kanssa näiden miesten
asiasta, enkä...
— Vai niin, vai sillä tavalla ... Mutta etkö sinä tiedä, että
tuollainen puhe on Jumalan pilkkaa, ja minä vedän sinut siitä
edesvastuuseen.
— Sopii vetää, mutta ei se siitä muutu ... köyhien asia.
Huugo Svart kilisti lasia Ruutin herran kanssa, ja kirkkoherra kääntyi
mestari Röpelinin ja sällien puoleen:
— Kavahtakaa te siellä tuota miestä seuraamasta! Hänen elkeensä
saattavat teidät, rehelliset miehet, sekä hengelliseen että maalliseen
perikatoon.
Mestari Röpelin piipitti jotain käheällä äänellään, pokkuroi
neuvottomana, ja sällit hihittivät hämillään, mutta eivät osanneet
muuta kuin muljauttaa vihaisen silmäyksen kulmainsa alta Hanskiin päin.
— Ja olette kai kuulleet, jatkoi pappi, — että muurarien lakko
pääkaupungissa sai surkean lopun, jätti jälkeensä vain köyhyyttä ja
katkeruutta onnettomiin koteihin...
— Niin tapahtui, sillä herrat tilasivat ryssiä Pietarista, ja papit
värväsivät lammaskatraistansa rikkureita työmaille. Mutta olkaa varma,
kirkkoherra, siitä, että sellaisista teoista saavat Suomen papit vielä
kerran ristiä kantaa.
Kirkkoherra aikoi vastata. Mutta Huugo herra leikkasi kädellään ilmaa,
katkaisten keskustelun, ja ratkaisi koko asian:
— Kuules, pappi, sinä kiskot torppareittesi selkänahasta apupäivät,
ylipäivät ja sakkopäivät ja kahmaiset laittomat lehmijyvät köyhän
mökkiläisen vakkasesta, siksi älä häpäise täällä minun mainettani
saarnaamalla rehellistä työmiestä vastaan. Ja tietäkää, että mestari
Röpelin, minun ryyppyretkieni filosofi ja runoniekka, ei tarvitse
papin pakinoita eikä Hanskin kapinoita. Mitä hän pyytää itsensä ja
kisälliensä puolesta, sen kaiken he saavat minun kädestäni. Ja tuossa
se on, mestari.
Joel oli tovin ajan nojaillut isänsä tuolinkaiteeseen ja lopulta
kavunnut hänen polvelleen, sillä hän tiesi, että toti-iltoina uskalsi
isää turvallisesti lähestyä.
Nyt laski isä hänet maahan, ja samassa juoksi Geila salista päin
hänen luokseen. Tyttö veti hänet kädestä kynnyksen yli. He juoksivat
yhdessä salin kirkasta lattiaa, kunnes Geila tupsahutti pojan äitinsä,
Cecilia-rouvan, syliin.
Joel ujosteli vieraan rouvan sylissä. Hän kiemurteli ja kiemurteli ja
luisui lattialle. Mutta samassa veti pojan syliinsä, heleästi nauraen,
joku Paimelan mamselleista. Joelin poskia poltti.
Silkkipuku kahisi ärsyttävästi hänen korvaansa. Mutta hennot, suloiset
sormet upposivat hänen tukkaansa. Hän tunsi hyvänhajuista tuoksua
sieraimissaan. Mamselli puhalteli hänen kaulaansa, suuteli, suuteli
korvaan, poskille, suulle ... ilakoi ja nauroi. Ja raikas hengitys
hyväili ohimoita kuin kummallinen tuuli. Hän oli näkevinään pientarella
säihkyvässä auringossa valkoisia ja keltaisia kukkia määrättömiin,
ja ne heiluivat iloisesti vilppaassa tuulessa. Hän jäi tuijottamaan
mamsellin nauraviin hampaisiin.
Mutta salissa istuvat vieraat naiset olivat keksineet Joelista
leikkikalun. He kiidättivät häntä sylistä syliin kuin palloa. Poika
sipristi silmänsä lujasti kiinni, ja hän kulki villakankaisten
turvallisten sylien ja silkkisten helmojen kautta. Hän tekeytyi
kuolleeksi tai nauraa tirskutti suuresta mielihyvästä, kunnes hän
erään hoikan tytön sylissä kävi äkkiä väkivaltaiseksi, veti poikki
valkeankuultavan kaulaketjun, niin että helmet lentelivät pitkin
lattiaa, ja pörrötti neitosen hiukset, niin että tämä huusi ja nauroi
ja pudotti viimein pojan lattialle.
Geila nauroi tikahtuakseen vieressä, ja he karkasivat yhdessä
vintinrappusiin ja tuoksahtivat käsikkäin kamarin ovesta sisään.
Siellä istui nurkassa yhä kolmisorminen mierolainen, ja Kaarin
järjesteli nukkekaappia kuntoon.
— Lamput palavat leivintuvassa, lamput palavat ja papit saavat ristiä
kantaa, hoilotti Joel täyttä kurkkua, järjesti pojan ja tytöt peräkkäin
riviin ja juoksutti Geilaa kädestä vetäen koko jonon keittiön kautta
pihamaalle.
Yli pihan he piipersivät leipomon portaita kohti. Paksu lämmin tulvahti
heitä ovesta vastaan. Suuressa kaukalossa uunin kupeella nousi taikina.
Pitkät hyllyt peräseinällä olivat täynnä tippakankia ja korvapuusteja.
Joel repäisi jokaiselle sokeroidun korvapuustin, ja he alkoivat
suloisessa lämpimässä syödä natustella.
* * * * *
Mestari Röpelin ja kaksi sälliä hiihtelivät sisään. Mestari meni
tanssiaskelin seinäkaappinsa luo ja avasi avaimellaan varovasti
sen oven. Siellä oli hänen kallein muistonsa nuoruuspäiviensä
sällinmatkoilta: "Mirrhami-kimppu eli ylitsevuotavaisen Rakkauden
veisu" niminen kirja, ja tämän kellastuneitten lehtien välissä
kuivettunut, nelilehtinen apilas ja varrestaan katkennut sinivuokko,
jotka hän oli kerran saanut nuoruutensa lemmityltä rakkauden muistoksi.
Mutta kirjan vieressä seisoi kirkas puteli puolillaan viinaa ja tämän
vieressä pikkuruinen pikari.
Mestari tarjosi ryypyn kummallekin sällille ja naksahutti omaan
suuhunsa kolme peräkkäistä naukkua.
- Skål pä den saken! sanoi hän viimeisellä ryypyllä, niksahutti korkin
kiinni, otti kirjan hyllyltä ja alkoi sitä hartaasti lukea.
Sällit käärivät paidanhihansa ja alkoivat jauhota pöytää leipomusta
varten.
— Höyli ja heveli mies se patruuna. Johan minä sanoin, että humalassa
se antaa vaikka mekon päältänsä, jos on vain kuka pyytää, sanoi
sälleistä toinen.
— Paras herra tässä pitäjässä. Mutta se pappi, se se vasta koko saatana
oli, lisäsi toinen sälli.
Mutta mestari Röpelin hymyili nuoruutensa lemmitylle, joka katseli
lempeästi hänen punaista nenäänsä kellastuneen kirjan lehdiltä. Ja Joel
tirkisteli silmät sirrillään sitä samaa nenää, joka punersi kuin heltta
keskeltä lonttoposkista ja kuihtunutta naamaa.