Viheliäisyyden kaupunki.
Samalta Portinmäeltä, jolta Joel oli kuunnellut Hiltan-Olgan veisuuta
ja katsellut "Pariisin pyöveliä" nahkuri Joonaan hahmossa, haaraantui
tie hautuumaan raunioaidan vieritse jyrkkänä mäkenä Rantakylään, jonka
pari- kolmekymmentä tönöä ja mökkiä kyyhöttää painautuneina hautuumaan
kupeeseen.
On sunnuntaiaamu. Ensilumen on satanut, rannat ovat jääriitteessä.
Kirkkoselälle pistäytyvässä niemen kärjessä seisoo laivasilta tyhjänä
kuin rannalle heitetty pakkilaatikko. Näiden vesireittien ainoa
siipilaiva on lakannut kulkemasta. Rantakylä katselee vinoin ovin ja
akkunoin teräksenharmaalle selälle ja odottaa kolein mielin pakkasta,
joka oli muuttava sen yleensäkin kituliaan elämän jokapäiväiseksi
viluksi ja yhä vaivalloisemmaksi leipäpalan haalimiseksi.
Tämä kylä oli synnyltään sangen harvinaista perua.
Sama vainaja, jonka hautapatsaasta Joel oli lukenut pelokkain mielin:
Wallesmanni Abraham Svart, oli sen perustaja.
Köyhtyneet mäkitupalaiset ja laiskat muonamiehet, mutta ennen muita
nuoruutensa menettäneet saunottajattaret oli Vartin Ilves — kuten kansa
oli vallesmanniaan nimittänyt — työntänyt tuohon hökkelikyläänsä.
Kansan mielestä oli herra ollut perin armeliaskin: useimmat olivat
saaneet asua tönössään ilmaiseksi. Ja varsinkin entiset saunapiiat —
nyt käykkäleukaiset akat — ylistelivät entisen Vartin herran aikoja,
joiden rinnalla tämän, Huugo-herran, elämän meiningit olivat pelkkää
laiskaa synnintekoa ja vain silloin tällöin riehahtavaa herruuden
matkimista.
— Ei sinne päinkään! Paljasta salasyntisen pukertamista iltaöistä
ulkotaloilla. Mutta Abraham Svart oli ollut oikea herra, haurelias
ja antelias isäntä kaikin puolin, niin arvelivat kylän monet akat,
varsinkin Herran-Leena, joka vieläkin käveli selkä kenossa hökkelikujia
kuin leskikeisarinna ikään hovin sileitä käytäviä.
Nyt makasi pitäjän patriarkka haudassa. Mutta maanaliset, salaiset
suonet tuntuivat yhä vielä nitovan yhteen tämän kylän ihmiset ja
sen vainajan, joka maanpäällisessä elämässään oli luonut tämän
Viheliäisyyden kaupungin.
Keväisin virtasi ylhäältä hautapenkereltä vesi kirkkaina puroina,
pysähtyi maahan painuneeseen kiviaitaan, tunkeutui hitaasti sen
rakosista kylätielle kuin uhaten synnin voimalla vielä kuolemanaidan
takaa. Rauniomuurin seinämä pysyi niljakkaan kosteana suuren osan
kevättä ja syksyä. Sen kivet hikoilivat sairaan hikeä. Ja sen
vihertävät laikat muistuttivat äskenkuolleen kasvojen väriä.
Ei ihme, että keuhkotaudin siemenet itivät ja rehottivat kylän
nuorukaisten ja heiveröisten tyttöjen rintaluissa ja kaatoivat
kevättalvisin sen "kukkeinta" nuorisoa uuden hautausmaan suureen
yhteishautaan.
Mutta Rantakylä eli kuitenkin vielä. Kesällä oli ansiota jos jotakin.
Sunnuntaisin avasivat äveriäämmät vehnäskojunsa, jotka seisoivat
rivissä pitkin kiviaitaa, ja möivät kirkkomiehille vehnästä, kahvia ja
yhtä toista muuta suuhun pantavaa.
Tavarat saatiin Svartin leipomosta ja sekatavarakaupasta laskuun. Ja
maksettiin kun jaksettiin, sillä Huugo-herrakaan ei ollut turhantarkka
eikä saita, sen myönsi koko pitäjä.
Mutta näin rikkaita oli vain neljä perhettä koko kylässä.
Muillakin oli kuitenkin omat tienauskeinonsa.
Kun kirkkoveneet laskivat aamulla rantaan, menivät nyytteineen ja
vakkoineen monet roikat tulleista mökkeihin kortteeria pitämään.
Silloin lohkesi pala jos toinenkin kirkkomiesten eväsvoista, kinkusta
ja kananmunista ranta-akkojen varastoihin. Vielä maanantaina ja
tiistainakin syötiin mökeissä rieskaleipää ja lehikoista.
Ja lanttejakin saattoi jäädä saaliiksi taskunpohjalle, sillä kello- ja
puukkokaupoissa sopi kyllä jymäyttää pitkätukkaista vedentakalaista.
Naimakauppojen muhinoissa olivat taas nuo entiset saunapiiat
voittamattomia. He hyysäsivät salateillä kulkevia pareja ja kirkkaalla
päivällä olivat laillisia neuvojia nuorille ihmisille.
Siitä hommasta saivat akat monenlaista aprakkaa.
Lisäksi oli yhtä ja toista ansiota kesällä höyrylaivan poiketessa
Maailmanportista Kirkkolahteen tai hinaajain tuodessa suola- tai muita
tavaralasteja kauppiaalle.
Mutta nyt, nyt oli syksy. Elämä työntyi järven puolelta jäisenä
hevosenkenkänä kylän sydämeen. Ja syntisen patriarkan kuolemanaita
kiersi sen selkäpuolta, huurteiset kivet ainoana antimenaan.
Tosin mökkien poikia oli Svartin tiloilla renkeinä, oli muutama
oppipoikinakin kelloseppä Hanskilla ja Svartin leipomossa mestari
Röpelinin taitavassa opissa. Ja tyttäret tietenkin piianalkuina mikä
missäkin. Mutta mitäs ne ... hyvä kun itse saivat kiinni kannikan
syrjästä.
Tähän kylään laski nyt Joel keltaisella kelkallaan, niin että kivet
karahtelivät jyrkässä mäessä.
Mäki hänet tänne houkutteli. Muuten hän sitä vaistomaisesti karttoi.
Täälläkin hän pelkäsi.
Ihmislapsen elämä alkaa pelonalaisesta ujoudesta ja päättyy
tavallisesti kuoleman kauhuun. Hän laajentaa elämänpiiriänsä
vähitellen, alinomaisella tuskalla, ja kun hän on työntänyt sen
rajat laajimmilleen, alkaa se taas nopeasti kutistua, käy yhä
ahdistavammaksi, kiertyy hänen ympärilleen ja kuristaa hänet vitkalleen
hamppusyisenä hirttonuorana.
Joel oli vasta omassa leikkiympyrässään, jota hän itse piirteli
hiekkaan. Mutta sen sisällä oli leikki yhtä totista kuin ulkopuolella
elämä.
Hän ei aina tietänyt, oliko hän edes vielä syntynyt vai oliko sen
parkaiseva hätä juuri vastassa. Hänen oma pieni elämänsoppensa oli
kuin onnellinen kohtu, jossa oli hyvä olla. Mutta joka liikahdus oli
syntymistä kivulla ja vaivalla.
Kuinka hän olisi siis voinut olla pelkäämättä Rantakylää, jonka kujilla
koiratkin olivat muodottomia ja mustia tai ruosteenpunaisia?
Ne olivat sekasikiöitä. Niillä oli kartanokoiran tavallisenkokoinen
ruumis, mutta pienen raittirakin lyhyet jalat. Ja lisäksi oli häntää
vain kolmanneksen verran.
Eikä kukaan osannut hänelle selittää, mistä olivat tulleet sellaiset
pahaenteiset otukset, joita ei uskaltanut silittää luottavalla kädellä.
Mutta utelias elämänhalu ei pelon uhallakaan päästänyt irti. Ja hän
tallusteli kelkka perässä kohti Hilvosen tönöä.
Mökki oli väkeä täynnä. Siellä oli kyläläisiä, mutta oli pari Yläkylän
torppariakin ja myöskin — Joelin suureksi ihmeeksi — hänen isänsä
leipurinsällejä, joiden hassuja kepposia maalaisjunnuille hän oli vielä
eilisiltana katsellut nauraa hykertäen ja vatsaansa pidellen.
Nuo hauskat kujeet välähtivät Joelin mieleen hänen nähdessään sällit
tuvassa.
Mutta hän sujuttautui samassa muurin soppeen ja jäi sieltä
killistelemään tuota penkeillä nyhjöttelevää seurakuntaa.
Kelloseppä Hanski istui pöydän päässä ja luki hetken itsekseen
sanomalehteä, jonka yläreunasta Joel nopeasti tavasi sanan: _Työmies_.
— Juuri niin, niin on... Sen Lonteenin pappeus on nyt pantava pannaan
ja taivasrumpu nurkkaan, alkoi kelloseppä puhua.
Mutta Herran-Leena sanoi ylpeästi akkunan luota:
— Herrat ne on meitä ennenkin elättäneet niin sanalla kuin
mammonallakin...
— Sitä minä annan mitä mulla on, sano entinen likka, tirskahti väliin
rivosuinen leipurinsälli. — Eikös se tämä Herran-Leenakin nuorempana
vähän niinkuin omasta puolestaan...
Herran-Leena jatkoi tyynesti:
— Ohut ja kovin soukka näkyy olevan kellosepän raamattu, ja päästäisikö
tuo kukkaronsa nauhoja senkään verran kuin oikeat herrat...
— Vaikka onkin hopeiset kellon vitjat ja tärkkikaulus ... ei sitä
tekemällä herraksi tulla, luritti jatkoksi joku nuorempi naisten
parvesta.
— Tyst akat! komensi Hanski. — Nyt puhuvat miehet.
Sitä ääntä naiset ymmärsivät. He vaikenivat. Ja Jaakko Hanski alkoi
selittää:
— Te olette moukkia kaikki. Helsingissä reilataan asiat. Ja nyt ne
on mallattu köyhien parhaaksi. Mutta herrat panevat vastaan ja papit
veisaavat nukutusvirttä, jotta kansa ei pääsisi heräämään.
— Hanski puhuu kuin Marjanpojan päästä. Minä joka olen vantrannut
maailmaa...
Mutta kelloseppä keskeytti kellervänaamaisen leipurinsällin puheen ja
jatkoi:
— Asia on sillä tavalla, että tämä työläisten lehti perustettiin
viime vuonna ja minä olen sitä tarkasti lukenut. Ja siinä se on nyt
meikäläisten raamattu, joka auttaa. Ja totta jumalaut', nyt reikataan
Helsingissä herroja vastaan...
— Reikataan, reikataan ... hokivat nuoremmat ymmällään ja huvitettuina.
— Mitäs siellä sitten reikataan?
— Siitä vanhastakin raamatusta on, nähkääs, puolen verran pantu kirjaan
reikan kielellä, lateli harvakseen eräs viisaaksi tunnettu Yläkylän
torppari.
— Älä höpsi, Hiskias, kysymyksessä on työväen treikki herroja vastaan
ihmisellisen kohtelun puolesta.
— En minä siitä ihmisellisestä kohtelusta ... ei ole tullut
siihen totutuksi. Mutta työmies on palkkansa ansainnut. Ja meillä
torpanmiehillä jää ruumenet kouraan jokaisesta lyhteestä ja
perunanmumpulat jokaisesta perunamaasta ja marjanvarret jokaisesta
puolukasta ja mansikasta... En minä kohta jaksa ... hyvät kylänmiehet,
minä en jaksa pysyä konnullani, en jaksa ja jaksettava olisi...
Torppari Hiskiaan leuka tärähti ja ääni nikotti vuodesta vuoteen
kiusaantuneen ihmisen itkua.
Jaakko Hanski katsoi hetken säälittävää miestä. Hänen jäykät piirteensä
sulivat. Koko hänen äskeinen töykeä puhetapansa muuttui.
— Tiedän, tiedän... Jokaisen tämänkyläisen elämänmatkaa olen
akkunastani seurannut... Umpikujaa ... vesikeikan vetämistä,
kinnaamista ja nivusten repeämistä, päivällä hikoamista kartanon
saroilla ja yöllä selän katkeamista omilla — muka omilla —
pientareilla. Nälkäkujaa ja aprakkamatkaa isoisten ovilla. Niin, juuri
niin ... nälkäkujaa. Sen minä tunnen tuonkorkuisesta kakarasta... Ja
siksi minä teidän elämänne käsitän, jos kelluvatkin nyt hopeiset vitjat
ja tikuttavat silinterikellot...
Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi tyynesti:
— Kun lähes kolmekymmentä vuotta sitten vaelsin äitini jäisissä
liepeissä nälkälauman mukana Pohjanmaalta tänne etelämmäksi, tulimme
nälänkuoliaina tämän pitäjän laitataloihin, tultiin tuonne Pukkilan
taloon, jonka viljamakasiini seisoi täytenä kuin pohatan emäntä. Mitäs
tehtiin... Leipää ja lämmintä anottiin kädet ojossa. Annettiinkos?
Toinen rautakanki oven päälle! Ja matkaan, hulttiot, hus koirat,
kulkukoirat! Sillä tavalla huhtoi Pukkilan isäntä pihallaan... Ja parin
päivän perästä olin orpo penikka. Nälkäpenikkana inisin, uikutin ja
inisin... Mutta kasvoinpas, uhallakin kasvoin, kinttupolut juoksin
ihan kuin se Kullervo, josta kerrotaan Kalevala-nimisessä kirjassa...
Ei toki tullut murhamiestä, mutta tulipas kelloseppä, sillä minulla
oli kova opin halu ja reissaamisen halu kaupungista kaupunkiin. — Niin
juuri, juuri niin. Ingersollit luin, ja se sanoo, ettei ole Jumalaa,
ja Kalevalat ja Kantelettaret luin ja ne sanovat, että meikäläisellä
rahvaalla on sydän paikallaan, ja kuopiolaisen rouvan näytelmät näin,
ja se sanoo, ettei ole tässä maassa köyhällä ihmisellistä oikeutta.
Ja summa on se, että äitini kuollessa ... tuonkorkuisena tenavana ...
tiesin sen jo kaikki, vaikka en ymmärtänyt. Vai enkös teitä käsittäisi?
Vai olenkos ollut itara tai koronkiskuri? Olenkos ropojani takaisin
kiristellyt? Sopii sanoa...
— Hyvä mies...
— Mies on ollut tämä ... Hanski!
— Äveriäs kuin herra ja kirjamies, mutta höylimpi herraa. Ja siinä se
on merkki.
Eri puolilta noustiin todistamaan Jaakko Hanskin puolesta.
Lämmin aalto tulvahti pirtissä. Hyvänmielen hyrinä täytti huoneen.
Akkunat valaistuivat sisältäpäin. Istujain kasvot siliytyivät
hyvännäköisiksi, niin että ne ikäänkuin nuorentuivat.
Joel näki tämän. Hän tunsi olonsa turvalliseksi ja lipui muurin sopesta
sen vierelle, johon jäi nojaamaan kuin aikamies.
Kelloseppä ei ollut entisensä näköinen. Hintelät hartiat, paksu vatsa
ja heikot jalat olivat kadonneet. Vain pää oli jäänyt jäljelle akkunan
valoon. Hän katseli kaikkia tuvassa-olijoita. Joeliakin katseli ja
myhähteli kuin olisi saanut jonkin suuren onnen osakseen.
Hetken vallitsi tuvassa täysi hiljaisuus. Mutta äkkiä kelloseppä
ryhdistihen ja jatkoi asiallisen terävästi:
— Uskokaa sitten sekin, että herrat tuovat meitä vastaan ryssiä.
— Ryssiä! Kasakoitako?
— Sipuliryssiä, ryssänmekkoja, solmuruoskia, ei se siitä parane.
Tässä se seisoo. Asia on nähkääs tämä, että timpermannit ja muurarit
Helsingissä tahtoivat mestareilta kymmentuntista työpäivää.
— Lyhyeksipä tahtovat.
— Jääpä siinä makuuseen aikaa.
— Pykmestarit eivät suostuneet, ja timpermannit, muurarit ja rapparit
tekivät lakon.
— Äläs, minkä lakon?
— Pitivät viikkokaupalla riimaanantaita! Sitä se on lakko, huijasi
nuori sälli.
— Niin, lakkasivat tekemästä työtä taivuttaakseen isännät suostumaan,
selitti Hanski. — Mutta mitäs tekivät herrat? He tuottivat
laivanlastillisen rappareita, ryssiä, Pietarista. Ja kolmen viikon
lakko meni tyhjiin kuin lasareetin suurus.
— Tietäähän sen, ei niiden kanssa...
— Ja papit alkoivat saarnata kaikissa kirkoissa työläisiä vastaan.
Mitenkäs on tämäkin Lonteeni keväästä asti saarnannut? Kukin
säätynsä mukaan. Älköön piika käykö vaatetettuna kuin talon tytär,
ja kavahtakoon talon tytär säätyläisten koreutta. Ja voi teitä —
siihen hän päättää jokaisen saarnansa — ja voi teitä palkolliset ja
löysäläiset, teitä riivaa vierailta mailta tullut pahahenki, kapinan
henki. Ettekös ole sanasta lukeneet, että esivalta on Jumalalta ja
tulee olla sille alamainen. Teidän isäntänne ja työnantajanne on teille
ylhäältä annettu esivalta. Ja voi sitä, joka nousee jumalallista
maailmanjärjestystä vastaan... Näin on puhuttu.
— Lujia sanoja on näinä aikoina pöntöstä puhuttu.
— Jaksaahan sitä ... kerran viikossa.
— Ja missäs nyt ollaan? He ovat opettaneet meille kirjoissaan, että
pitää seisoa ryssää vastaan kuin Sven Tuuvat ja Tööpelnit. Mutta itse
rahtaavat tänne ryssiä kaventamaan suomalaisen rapparin leipää...
— Huonoille teille ovat astuneet herrat, sanoi Hiskias vakaalla äänellä.
— Ja mitä on saarnannut meille pappien raamattu? Jos ryömit nälkäisenä
viljamakasiinin kynnykselle ja kanki on oven päällä, nykerry siihen
kuin kapinen rotta. Ja siihen evankeliumiin kuoli minun äitini. Mutta
katsokaas tänne, tätä uuden testamentin ensimmäistä lehteä. Täällä
sanotaan juuri päinvastoin. Juuri niin... Ja se sanoo, että jos kanki
on päällä ja lukkona kivenkova sydän, murra ne, ennenkuin kuolet. No,
kumpikos on köyhäin evankeliumia? Häh? Ei se toljottamisesta parane.
Sopii valita, kumpi maittaa. Raamattuja on vain kaksi.
Syntyi jännittävä hiljaisuus. Jokainen ymmärsi tuon yksinkertaisen
ja karkean puheen. Mutta jokin heidän sydämessään teki ratkaisun
vaikeaksi. Kaikki oli ikäänkuin luonnottoman juhlallista. Viimeistä
tuomiota kesken kaiken. He eivät osanneet vastata mitään.
— Jos ette ole myötä, olette vastaan. Ja jos ette viitsi sanaanne
sanoa, tekemästä ette pääse, istutte tai kävelette. Totuuksien laita
on, nähkääs, sellainen, ettei niitä kierretä tai heitetä sivuun.
Ahtaita portteja ovat, ei niistä kirkkokääseillä pyyhälletä. Häh?
— Jalan tässä on mökinmies saanut ruumistansa hilata niin ahtaalla kuin
laveallakin tiellä, lateli viimein harvakseen joku mäkitupalainen.
— Juuri niin, niin se on... Mutta Helsingin työmiehet ovat tehneet
päätöksen, että tästä lähtien eivät kirkkoon jalallaan astu, koska
siellä saarnataan ryssien puolesta köyhiä vastaan. Ja se on toinen
lakko, kirkkolakko. Ja veljiensä asian pettää se mies, joka tänään
menee Lonteenin papin pöntön juureen. Onkos selvä?
— Selvä kuin juna, kajahti sällien suusta. — Ei ole kiirettä
ryssänpapin kirkkoon...
Murahdellen ja jahkaillen näytti koko väki hyväksyvän kirkkolakon
yhteiseksi päätökseksi.
Mutta torppari Hiskias nousi paikaltaan, katsoi hetken ympärilleen
vetistävin silmin ja sanoi harvakseen:
— Minun lie tätä nälkävyötäni kinnattava pari reiänväliä tiukemmalle,
mutta kirkonkäyntiä en jätä, sillä ainoata autuuttani en heitä
jumalankieltäjien kaivoon.
Nosti housujaan ja läksi.
Papinkellot alkoivat kumahdella. Herran-Leena kietoi virsikirjan
nenäliinaansa ja läksi.
Mutta muita Rantakylän köyhiä ei sinä pyhänä kirkossa nähty.
* * * * *
Joel lähti tuvasta hätäilemättä. Hän tunsi itsensä osalliseksi
merkilliseen salaisuuteen. Hän oli yhtä puolta kellosepän, sällin ja
Hiskiaankin kanssa. Ja hän oli rohkealla päällä.
Siksi hän oikaisee suoraan hautuumaan poikitse Portinmäkeä kohti.
Matalajalkainen rakki seuraa häntä ja heiluttaa hännäntynkäänsä.
Lähellä porttia hän pysähtyy, heittäytyy rennosti kelkkaansa ja
laskettaa takaisin mäkeä alas, koira maata viistäen perässä.
Kelkka pysähtyy. Koira lieputtaa itsensä melkein hänen syliinsä. Ja
Joel taputtaa sitä rauhallisen arvokkaasti. Sitten hän lähtee alatietä
kotimatkalle.
Noustessaan uudelleen Portinmäelle hän tapaa nahkuri Joonaan, joka on
pyhävaatteissaan menossa kirkkoon.
— Siinä se on vasta Pariisin pyöveli, välähtää hänen tajunnassaan,
hyvänahkainen, roima mies, pitkä, puhdas parta tuulessa liehumassa...
Joel liittyy matkaan ja lyö rohkeasti kätensä Joonaan kämmenelle, joka
puristuu leppoisasti. Ja he nousevat yhdessä mäelle. Siinä he eroavat.
Mutta Joelin kotimatka oli sanomattoman iloinen. Hän oli saanut
tuttavia. Hän oli laajentanut jälleen pienen leikkiympyränsä alaa. Ja
hänestä tuntui, kuin ei maailmassa enää olisikaan mitään peloittavaa ja
tuntematonta.