Ja kiinalainen hautasi elävältä lapsen.
Säteilevä sirppi kiilsi kuhilaalla. Pelto oli tyhjä.
Piiat raahustelivat navetan puolella lonkat vinossa. Rengit ja
päiväläiset makasivat ruokaperäisiä elottomassa horroksessa.
Kartanon sisähuoneissa, keittiökamarissa, on istahtanut akkunan ääreen
Maatialan rouva, levähdyttäen päivän juoksusta puutuneita jalkojaan ja
katsahdellen vuoteella uneksuvaa punaposkista poikaansa.
Kaksikerroksisessa kaupparakennuksessaan, joka sijaitsee kivenheiton
päässä kartanosta, istuu sekä Maatialan että kauppahuoneen herra
Huugo Svart, tuijottaen veltoin silmäluomin ja hengähtäen sinertävän
sikarinsauhun tuolloin tällöin vereviltä huuliltaan.
Koko kirkonkylä makaa. Sen takaiset vuorenharjat lojuvat kivettyneiden
jättiläisten jonona. Sen sylissä nukkuu lahdenpohja lyijynraskasta
unta. Ja yksin sen auringonkin silmässä on kuin vanhuuden kaihi.
Vain leikkuupelto, säälimättömien käsien riisumana, vavahtelee,
alastomuuttaan häveten.
Mutta katvepaikat laajenevat. Ihmiset havahtuvat. Ja kylä liikahtaa.
Piiat ja rengit, mäkitupalaiset, muonamiehet ja torpparit, sekä miehet
että vaimonpuolet, matavat pellolle. Ja Huugo herra alkaa sekoittaa
päivällistotiaan.
Samoihin aikoihin herää keittiökamarissa Joel, tuo pieni miehenalku,
ja touhuaa suurin aikein. Hän saa äitinsä kädestä kiiltävän kannun
ja lähtee Vanhalan ulkotilalle hakemaan apposia, jo kolmannen kerran
elämässään. Mutta nyt ensikerran yksin.
Maantielle ojentautuvan lehtokujan hän kulkee mietteissään. Äskeisiin
uniin oli sekaantunut jotain siitä kuvakirjan kuvasta, jota hän
oli eilisiltana katsellut närkästyneenä ja vihastuneena. Siinä oli
saparopäinen kiinalainen seisonut lapio kourassa pienen haudan
vierellä, aikoen juuri mullata hiekan sisään maassa kirkuvan lapsen. Ja
kuvan alla oli lukenut: "Ja kiinalainen hautasi elävältä lapsen."
Hän mutisteli suutaan, ja otsan alla ponnisteli hämärä ajatus kostaa
tuolle keltanaamaiselle julmurille, joka tietenkin oli jo ennättänyt
suorittaa katalan tekonsa.
Päästessään maantielle hän havahtui mietteestään tuntiessaan
isänsä tuijottavan häneen kaupparakennuksen akkunasta. Hän vavahti
pelonsekaisesta ujoudesta ja pani juoksuksi.
Vanhan hautuumaan kaariportin lähettyvillä hän melkein seisahtui
paikalleen. Ei aivan peloittanut, mutta pieni kammon pisara valahti
hänen mieleensä. Tuon portin yläontelosta oli mädäntynyt pois pari
lautaa, ja siellä saattoi asustaa homeisia, sisiliskon näköisiä
elukoita tai — uikuttaa kiinalaisten rääkkäämiä lapsia.
Sitäpaitsi seisoi portin takana isoisän hautapatsas, jonka
sammaltuneella pinnalla olivat uhkaavat kirjaimet: Wallesmanni Abraham
Svart. Ja tämän alla rivi lasten nimiä, joita hän ei voinut koskaan
tavata syvästi säälimättä pienokaisten surullista kohtaloa.
— Tuossa Maria ... tuossa Julius, kuollut 8-vuotiaana, niin nuorena,
ihan kuin minä nyt ... yht'äkkiä kuolisin ... pääsemättä koskaan enää
takaisin kotiin.
Niin oli hän usein kammahtaen ja säälien ajatellut lasten nimiä
patsaasta lukiessaan. Siksi oli tuon portin takana kaikki niin
surullista ja käsittämätöntä.
Joel on päässyt jo Portinmäelle saakka. Silloin — aivan kuin
tervehdykseksi tulijalle — alkaa kuulua lapsenäänistä virrenveisuuta.
Nikkarin tönön porraskivellä istuu laiha rääpäle, Hiltan-Olga, ja
laulaa haikean kimeällä äänellä surullista virttä: "Sappea ja etikkata
hälle juoda annettiin, kellä vaiva sellainen ollut on kuin Jeesuksen."
Ja äkkiä vaihtaa laulaja virttä ja säveltä. Melkein rallattamalla hän
laulaa, vuoroin nopeasti, vuoroin sanoja venyttämällä, seuraavat synkät
sanat: "— Armostas' anna anteeks' Mun kaikki syntin', rikoksen', Jotk'
ovat tulleet kanteeks'."
Tytön päivänpolttamat hiukset sulautuivat oven varjoon kuin hämähäkin
seitti nurkkaansa. Tikkumaiset kintut olivat päivässä, ja laiha leuka
värisi pingoittuneitten kasvojen ponnistuksesta.
Synkkien virsien "vaivat", "synnit" ja "rikokset" särähtivät värittömän
äänen ajamina suoraan Joelin korvaan ja rikkoivat ilkeästi hiljaisuuden.
Jokin avuttomuus painautui pojan sydämeen. Kaikkien pienten olentojen
tajuton murhe hämärsi hänen mieltään. Ja hänellä oli halu juosta tytön
luo ja ojentaa tälle viimeinen karamellinsa. Mutta ... mistäs sitten
puhella tytön kanssa? Ne ovat niin nokkelia ja viisaita nuo pienet
tytöt...
Hän jatkoi matkaa ikäänkuin mitään kuulematta.
Silloin, mäen alla, tuli vastaan Lerkin Ville, lerppahousuinen,
mustapintainen poika, joka oli ollut pulikoimassa Värjärinojassa, koska
pöly oli tarttunut paksuna kerroksena varpaisiin ja jalkapöytään ja
tukka oli märkä.
Joel ojensi äkkiä housuntaskustaan karamellin Villeä kohti. Tämä
lähestyi, tarkasteli hieman nuhraantunutta karamellipaperia. Silmät
välähtivät epäluulosta, ja samassa hän sivalsi kädellään altapäin, niin
että karamelli putosi Joelin kämmeneltä tiepuoleen.
Sanaakaan ei vaihdettu. Mutta Joel aloitti tappelun vääristynein
kasvoin. Hän löi kiiltävällä kannulla Villeä päähän, mutta tämä
survaisi häntä rintaan, niin että kannu irtosi kädestä. Alkoi
käsikähmä. Joel tunsi olevansa voimakkaampi, sillä loukatun viha
paisutti hänen sydäntään. Mutta luiseva Ville pukki ja potki, raapi ja
puri. Kirveltävästä tuskasta Joel viimein työnnälsi Villen kimpustaan,
niin että tämä horjahti kihelmöivään nokkospuskaan. Ja sieltä hän
vilisti mäkeä pitkin pakoon, haukkuen ja rääsäten itkunsekaisella
äänellä.
Joel puuskutti ja punoitti, riipaisi kannunsa maasta ja vapisi harmista
ja voitontunteesta. Samassa vingahti latuskainen kivi hänen korvansa
ohitse ja hän kyykistyi säikähtyneenä. Vasta kun Ville oli kadonnut
tien mutkaan, eikä hänestä kotvaan aikaan mitään kuulunut, lähti hän
jatkamaan matkaa.
Siitä alkaen olivat Lerkin Ville ja nuori Joel Svart keskenään ikuisia
vihamiehiä.
Tuohtuneessa mielentilassa hän pääsi veräjälle, josta alkoi metsätie
Vanhalaan, ja äkkäsi nyt vasta tien toisella puolen uuden hautausmaan
punaisen lankkuaidan ja tummanpuhuvan ruumishuoneen ja näiden takaa
mahtavan koivikon ja tapulintornin, jotka kaikki täältäpäin katsottuina
olivat hänelle outoa ja peloittavan juhlallista maailmaa.
Mutta edessä piipersi mutkitellen iloinen polku. Mitäs peljätä! Paljaat
jalkapohjat leipoivat ruskeata multaa. Käsivarsi ja kannu viuhuivat
ympyrää. Keveät jalat lipittivät alas hämärään notkoon, sukkelat sääret
pyyhälsivät yli kuivahtaneen puron ja pinkaisivat Vanhalan mäkeen ja
armeliaalle pihamaalle, jolla seisoi ulkotalon arentimies Malakias,
laihankälpeä ukko, ja tämän vaimo, koreahameinen Santra.
Mistä syystä oli nuori ja helakkahuulinen Santra joutunut ottamaan
miehekseen vanhan ja surkeanaamaisen vätyksen? Kuinka oli tämä
heikkopolvinen honottaja, entinen muonamies, päässyt ulkotalon
arentimieheksi? Ja miksi tarvitsi Malakiaan maksaa talonsavustaan
tuskin muuta vuokraa kuin päivätöitä kartanoon ja kruunulle
kuuluvat ulosteot? Joelin lapsenpäähän eivät sellaiset kysymykset
pälkähtäneetkään. Mutta kerran hän oli saapa tietää, että hänen isänsä
ajaessa talviöin Ilo-oriilla tähän pihaan, oli Malakiaan nöyrästi
painuttava tallin puolelle. Ja kerran oli hän kauhistuen kokeva senkin,
että porstuan pimennosta kurkkaileva Ester oli hänen oma sisarpuolensa.
Nyt hän vain kirmaisi hernepeltoon. Ja iltakajon tullessa oli kannu
lihavia apposliskoja täynnä.
Paluumatkalla elämän kauhu tohahti äkkiä pientä matkalaista vastaan ja
kypsytti hänet hetkessä tajuamaan, että tulo takaisin, palaus, on usein
monta vertaa vaikeampaa kuin matkalle lähtö ja menotie.
Ilta-aurinko paistoi vielä. Se loisti kaukaisena nuotiona lepikon yllä.
Siinä ei ollut enää päivän selkeää todellisuutta. Jollakin silmällään
se jo tuijotti öisiä alhoja päin. Ja sen maahan kääntynyt ohimonpuoli
näytti jo unohtaneen maan ja tämän teillä kuljeskelevat ihmiset.
Joel lähestyy jo veräjää, josta oli käännyttävä maantielle. Hänen
vasemmalla kädellään kasvoi tiheätä lepikkoa. Oikealla luisui maa
syväksi, laajaksi notkoksi, jonka takana se taas yleni kumpuisena
kesantopeltona kohti vaivaistalon moniväristä rakennusrykelmää. Hyvin
kaukaa, kuin varkain notkon suitse, kajotti järven jyrkkärantainen
selkä.
Joel katsahtaa lepikkometsään. Aurinko on sillä välin painunut
tuijottamaan lehvikön lomitse. Hänen sydämensä kammahtaa tietämättä
syytä. Veräjän takana seisoo vastassa nelikulmainen ruumishuone. Tämän
seinät näyttävät heilahtelevan oudon valon sisäpuolella, hetkeksi
hämärtyvän, sitten taas lähestyvän ja suurentuvan. Poika kääntyy
vaistomaisesti poispäin ja katsahtaa hätäisesti oikealle, yli notkelman.
Silloin ahmaisi kauhu hänet kokonaan. Hän oli tukehtua. Hän tunsi
horjahtavansa pimeään kuiluun.
Sillä elävältä hautaaminen tapahtui hänen silmäinsä edessä!
Notkontakaisella kummulla liikkuu kolme valkopukuista ja
mustasaappaista miestä. Niiden päät näyttävät mustilta. Yksi miehistä
kaivaa lapiolla kuparinruskeaan kennääseen kuoppaa. Niin ... mitäpä
muuta se kaivaisi? Kaksi kantaa olallaan kumpikin onnetonta lasta,
heittävät ne maahan kaivajan viereen ja laiskasti astuen menevät
noutamaan taas onnettomia, kuolleita ja eläviä lapsia, joita kaivaja
kyllä ryhtyy hautaamaan, kun on vain kaikki kannettu samaan kasaan.
Nuo miehet ovat varastaneet kaikki kylän lapset. Sen raitit ja
pihamaat ovat tyhjinä. Vaimot juoksevat itkien kujia pitkin ja etsivät
pienokaisiaan. He kyselevät toisiltaan, voihkivat ja rukoilevat. Ja
yhtenä laumana he juoksevat järvenrantaan, juoksevat kylänoron päästä
päähän, etsivät kaikkialta. Mutta täältä, missä Joel on lyyhistynyt
kiven taa, ei kukaan osaa hakea. Täältä hän ei pääse, on mahdotonta
päästä. Jalat eivät kannata. Ja jos hän yrittäisi seisaalleen, silloin
ryövärit näkisivät, tulisivat ottamaan samaan kupariseen hautaan.
Eivätkö nyyhkytäkin vielä muutamat ... lapsista? Toiset ovat itkeneet
niin, että ovat kuolleet...
Veräjä on kaukana, sadan penikulman päässä. Täytyy pysyä piilossa,
piilossa...
Äkkiä väräjöi ilmassa ääni. Se muuttuu monen lapsen läkähtyväksi ja
jälleen kirkuvaksi itkuksi. Nyt, nyt ne hautaavat...
Silloin kohoaa Joel kiven takana polvilleen ja yltyy itkemään
toivotonta, jollottavaa itkua, kaikkien onnettomien lasten parkuvaa
hätää. Kauan hän itkee. Luulee itkeneensä pimeään yöhön saakka.
Kun hän avaa silmänsä, on hänen vierellään Ahosen akka ja silittää
maiskutellen hänen päätään. Akka ottaa koko pojan helmoihinsa ja
hyssyttelee, heijaa, kutittelee ja lepertelee. Hänen karkeat kätensä
pyyhkivät pojan poskia. Ja Joelille selviää yht'äkkiä, että hän on
turvassa, jolloin itku lievittyy pienten nyyhkytysten puroseksi.
— Vie kotiin ... sylissä ... älä näytä noille, kuiskaa hän osoittaen
sormella pellolla seisovia miehiä. Ne hautaavat elävältä kaikki lapset,
lisää hän alentaen äänensä yhä salaperäisemmäksi.
— Mitäs se Joel höpisee? Vaivaistalon ukkorähjät kantoja vääntävät
ja keräävät kasaan. Siitäkös syntyy kokko, kun ne semmoiset jurtikat
illankajossa poltetaan.
Mutta Joel ei usko. Hän pyytää pyytämällä syliin. Ja vasta kylän
laidassa hän uskaltaa katsoa pellolle päin. Ja miten ollakaan. Siellä
on vain joku vaivaisnilkkainen poika ja pari ukkoparkaa. Ja pellolla
kantoja iso kasa.
Joel naurahtaa hiljaa. Häntä hävettää. Mutta akan ruskeaa leukaa hän
sipaisee sormellaan, soluttautuu maahan ja juoksee kannuaan kiikuttaen
yhtämittaa Portinmäelle saakka. Täällä hän hetkeksi seisahtaa ja jää
katselemaan taivallettua maantietä pitkin, joka makaa siinä nyt kuin
kuoliaaksi lyöty, vaaraton jättiläismäinen matelija.
Sen selkää pitkin lipuu hänen katseensa rannan puoleen, jolla sijaitsi
nahkuri Joonaan karvariverstas. Mestari itse seisoi parkkiammeen
vieressä ja parkitsi tuoretta nahkaa. Hänen märkä nahkaesiliinansa
kiilsi laskevaa aurinkoa vastaan, sakea, punainen parta oli kuin tulen
lieska ja suuret, kalpeat kasvot kummallisen elottomat. Rotevan miehen
paljaat käsivarret liikkuivat hitaasti edestakaisin. Ja parkkikasojen
kirpeä puna levisi huikaisevana mattona rantaan saakka.
Samassa muisti Joel erästä kuvakirjansa kuvaa, jonka alla seisoi:
"Pariisin pyöveli". Mutta pelon varjokaan ei enää hänen sydämeensä
päässyt. Hän vain katsoi hetken tuota näkyä kuin tuttua taulua ja läksi
sitten hitaasti lopputaipaleelle, mielessä lauantai-illan aattotunnelma
ja makeat apposherneet, jotka voisulaan kastettuina kohta nuljahtelevat
liskoista hänen ja Kaarin-sisaren ahnaisiin suihin.