Korean ja Mandshurian rajana on Jaluk, jonka yli kuljin kiinalaisella
kelkalla kylmänä talviyönä, päästäkseni joen pohjoisrannalla
sijaitsevaan Antugin kaupunkiin, jossa on 5000 japanilaista ja 40000
kiinalaista asukasta. Vastikään oli ohut jäävuori muodostunut rannasta
toiseen, ja se oli ainoana siltana. Kelkan painosta notkui jää
aaltomaisesti, mutta ennen kuin se murtui oli jo kulkuneuvoni kiitänyt
ylitse kiinalaisen apumiehen työntämänä pitkällä riu'ulla.
Antungista tein erään japanilaisen seurassa hauskan pikku
rautatiematkan. Mukdeniin on vain 320 kilometriä; kuitenkin kestää
matkaa kaksi kokonaista vuorokautta. Tämä kapearaiteinen rata
rakennettiin Japanin ja Venäjän sodan aikana kuljettamaan ruokavaroja
ja sotatarpeita japanilaisten rintamaan. Se kulkee mitä kummallisimpina
mutkina ylös ja alas vuoria, ja junan kerrotaan harvoin päätyvän
määräpaikkaansa seikkailutta. Antungin japanilainen konsuli oli
kahdeksalla matkalla kokenut kerrassaan neljä rautatieonnettomuutta, ja
juuri kaksi päivää takaperin oli juna vierähtänyt rotkoon, mukanaan
muuan kenraali seurueineen. Mutta nyt oli veturinkuljettaja saanut
käskyn noudattaa mitä suurinta varovaisuutta, ja häiriöittä
suoriuduinkin koko taipaleesta. Junan vaunut ovat tuskin puoleksikaan
raitiovaunujen kokoisia, ja kontistuneena kaikissa turkeissaan ja
vaipoissaankin saa niissä koko päivänsä hytkyä ja kolahdella. Kaksi
pitkulaista metallilaatikkoa, jotka on täytetty hehkuvilla hiilillä,
varjelee matkustavaisten jalkoja palelemasta. Eräällä pienellä asemalla
viipyy juna kokonaisen tunnin, kuin pitäisi ensin lepuuttaa veturia,
ennenkuin se lähtee kapuamaan edessä olevia jyrkkiä vuorenrinteitä.
Mutta kun matka sitte taas käy alaspäin, tuntuu junan kulku tekevän
pilaa kaikista tasapainolaeista, ja oli melkein käsittämätöntä, ettei
se joutunut johonkin kuiluun. Aina kun junankuljettaja jarrutti, oli
täräys niin raju, että sai hädin pidättyneeksi poukkoamasta päistikkaa
vaunun etuseinään.
Tämä osa Mandshuriaa on vuorista. Laaksoissa on maataloja ja vainioita,
ja mutkaisilla teillä astelee mandshuja pitkät, siniset takit ja mustat
liivit yllä; jotkut ovat ratsain tai ajavat kaksipyöräisillä kärryillä,
joita vetää hevonen ja kaksi muulia. Kaikki vedet olivat jäässä, mutta
missään ei näkynyt lunta. Puolitiessä oli yöpymisasema, ja aamun
sarastaessa jatkettiin matkaa. Junaan tulla tepasteli joitakuita
kiinalaisia kauppamiehiä, joille palvelijat valaisivat paperilyhdyillä
tietä, ja joukko japanilaisia sotamiehiä matkusti samalla kertaa.
Heidän asunaan oli paksut, keltaiset, korkeakauluksiset takit,
liepukkapäähineet, punaiset olkalaput ja punareunaiset lakit; aseina
oli sapeli ja kivääri. Nuo lyhytvartiset, jäntevät miehet
nahkapäällyksisissä karvasaappaissaan näyttivät siisteiltä ja
tyytyväisiltä.
Jouluaattona saavuin Mukdeniin, Mandshurian pääkaupunkiin, missä asuin
japanilaisen konsulin luona. Illalla sentään istuin yksinäni
takkavalkeani ääressä, mutta väsymys teki pian lopun mietiskelyistäni.
Heti kaupunkiin tullessani olin lähettänyt kotiini sähköteitse
joulutervehdyksen, ja vastaukseksi sain seuraavana aamuna pelkän
paljosisältöisen sanan: Bantsai!
Mandshuria on Kiinan alusmaita. Venäläiset olivat maan halki
rakentaneet rautatien Port Arthurin linnotukseen asti, jonka olivat
rauhallisella sopimuksella ottaneet haltuunsa Japanilta. Mutta sodan
aikana vallottivat japanilaiset linnotuksen uudestaan, sitte kun
molemmin puolin oli tehty ihmeellisiä urotöitä, ja Portsmouthin
rauhassa syyskuulla 1905 vahvistettiin heidät sen omistajiksi,
jotapaitsi he saivat läheisen Dalnin kaupungin ympäristöineen,
eteläpuoliskon isoa Sahalinin saarta, Korean herruuden ja
etelämandshurialaisen rautatien. Venäjä oli siis tietämättään
rakentanut tämän rautatien japanilaisille.
Mukdenin luona taisteltiin tämän sodan verisin ottelu, joka oli
maailman historiankin suurimpia. Vastatuksin oli 850000 miestä ja 2500
kanuunaa, ja 120000 kuollutta jäi tappotantereelle. Kaksikymmentä
päivää kesti ennenkuin japanilaisten saartamat venäläiset lähtivät
peräytymään. Nyt olivat japanilaiset herroina Mandshuriassa, joka
kuitenkin rauhan jälkeen luovutettiin takaisin Kiinalle.
Mukdenin kaduilla kuhisee vilkas, mieleen painuva elämä. Kookkaat
mandshut näyttävät voimakkailta ja itsetietoisilta. Naiset näyttäytyvät
harvoin ulkosalla; he pitävät tukkaansa korkealla nutturalla
päälaellaan eivätkä kutista jalkojaan kuten kiinattaret. Alkuasukasten
vilinässä näkee paljon kiinalaisia, kauppiaita, upseereja ja sotamiehiä
siisteissä kiiltonappisissa kauhtanoissaan, japanilaisia ja mongoleja
sekä joskus europalaisenkin. Leveämmillä kaduilla helisevät hauskasti
omnibushevosten tiu'ut. Talot ovat sieviä ja tukevasti rakennettuja, ja
niitä peittävät kirjaviksi maalatut veistokset, lohikäärmeet,
paperilyhdyt, ilmotukset ja mustalla kiinalaisella kirjotuksella
varustetut punaiset kyltit. Myymälät ovat kadulle päin avoimet, ja
julkipuolen puupylväiden väliin on tavarat järjestelty myymäpöydille.
Kaikille neljälle ilmansuunnalle on Mukdenissa upea, ylvääseen
kiinalaiseen rakennustapaan sommiteltu kaupunginportti. Mutta
yltympärillä leviää karu erämaa täynnä hautoja.
Peilingissä, "Pohjoishaudassa", lepää mandshu-hallitsijasuvun
ensimäinen kiinalainen keisari, ja hänen viereensä on saanut sijansa
hänen poikansa, suuri ja kauvan hallinnut Khang-hi. Peiling on ryhmä
temppelimäisiä rakennuksia. Ensiksi tullaan eteissuojamaan, jossa
jättiläismoinen kivestä hakattu kilpikonna kantaa kiinalaisilla ja
mongolilaisilla kirjotuksilla keisarivainajaa ylistävää kivitaulua.
Syvällä puiston hiljaisuudessa on itse hauta, uhkea kaltevakattoinen
kivikammio. Erityisessä majassa on Kiinan keisarilla tapana toimittaa
hartaudenharjotuksia, ennen kuin käy esi-isiensä haudoilla. Havupuiden
juurelta tuijottelee kivisiä hevosia, elefantteja ja kameeleja
toisiinsa ja kävijään.
"Itähaudassa" lepää keisari Tai-tsu, joka lähes kolmesataa vuotta
takaperin laski "Keltaisen temppelin", Hvang-tsen, peruskiven. Se on
Mandshurian suurin lamatemppeli, ja sen johtaja oli pyylevä, pönäkkä
mongoli, tosin vieraanvarainen ja kohtelias, mutta hiukan pöyhkeä. Hän
kävi sentään paljoa seurusteluhaluisemmaksi, kun kuuli olleeni
viisikymmentä päivää tashi-laman vieraana.
Mukdenista pistäysin pikimältään lounaaseen ja tarkastelin
japanilaisten upseerien johtamana Port Arthurin pelottavia
linnotuslaitoksia, joiden takia niin monet urheat, nuoret soturit
olivat joutuneet ennenaikaiseen hautaan. Venäläisten komeissa
kivirakennuksissa asuu nyt japanilaisia upseereja. Muutoin on kaikki
jäänyt ennalleen, venäläiset huonekalut ovat vielä paikoillaan,
venäläisiä kuvia riippuu seinillä, ja siellä täällä näkee samovarinkin.