Ihana oli päivä, kun lumoavan kauniista Simonosekin salmesta, Japanin
Bosporuksesta, ulkonin Korean ulapalle, jolta kahdessatoista tunnissa
saavuin Fusanin satamakaupunkiin Korean niemimaan etelärannikolle.
Puolitiessä pistäysivät Tsushima-saaret näkyviin kuin valtaiset
delfiinit. Siellä on toukokuun 27. p:n 1905 näyttämö, jolloin amiraali
Togo näiden saarten luona tuhosi venäläisen amiraalin Roshestvenskin
laivaston. Onealta tuntui mieleni, kun keijuin näiden hiljaisten
vesihautojen yli, ja vieläkin olin kuulevinani jymähtelevien laukausten
kaiun tärisevän aalloilla. "Tuossa alkoi taistelu", huomautti kapteeni
viitaten kädellään, ja suuntamme viisti sitä paikkaa, missä
venäläinen lippulaiva upposi aaltoihin. Venäläinen laivasto oli
kiertänyt koko Aasian ja saapui nyt Formosan saaren itäpuolitse
Korean salmeen. Se toivoi häiritsemättä pääsevänsä Vladivostokiin
Japaninmeren venäläiselle rannikolle, ja lähestyi mainittuna päivänä
taistelujärjestyksessä Tsushima-saaria. Mutta Korean etelärannikolla
väijyi amiraali Togo japanilaisen laivaston kanssa. Kartalla oli hän
jakanut koko salmen neliöihin ja piti alituiseen kiertelemässä
tähystysretkillä pikku aluksia, jotka olivat langattomassa
sähkölennätinyhteydessä lippulaivan kanssa. Ja nyt räiskähti kipinä
läpi ilman ja julisti, että venäläinen laivasto oli näkyvissä ja 203.
neliöllä. Se oli onnellinen enne, sillä Kiinan mantereella sijaitsevan
Port Arthurin linnotuksen kohtalon oli ratkaissut se seikka, että
japanilaiset olivat vallanneet varustuksen, jonka nimi oli
"Kahdensadankolmen metrin kukkula." Tammikuun 1. p:stä oli Port Arthur
heidän käsissään. Tuon tiedonannon perusteella kävi nyt Togo
voimakkailla laivoillaan ja kuudellakymmenellä torpeedollaan venäläisen
laivaston kimppuun, ja tunnissa oli taistelu jo ratkaistu. Venäläiset
menettivät kolmekymmentäneljä laivaa ja kymmenentuhatta miestä,
lippulaivakin upposi, mutta pahasti haavottuneen amiraalin pelastivat
japanilaiset. Siten olivat japanilaiset herroina merellä ja saivat nyt
esteettömästi lähetetyksi joukkoja, ruokavaroja ja sotatarpeita
mantereelle, missä taistelut vielä riehuivat Mandshuriassa.
Fusanista vei minut juna pohjoista kohti Korean niemimaan halki. Vain
harvakseltaan kiinnittää katsetta havupuumetsikkö: muutoin on maa
puutonta. Rinteillä leviää usein pitkinä riveinä epälukuisia pikku
kumpuja, korealaisia hautoja. Kaikkialla näkee jälkiä Japanin
rauhallisesta vallotuksesta, jolla se otti haltuunsa Korean. Asemilla
seisoi japanilaisia palvelusmiehiä, poliiseja, sotamiehiä ja
viranomaisia, ja matkatoverini kertoivat minulle, että Koreassa asui
200.000 japanilaista. Kuitenkin pysyvät nämä siirtolaiset aina vain
jonkun aikaa vieraalla maalla. Japanilainen talollinen esim. myy puolet
tilaansa Japanissa ja lunastaa kauppahinnalla Korean niemimaalta
viljelyskelpoisen maa-alan, joka on vähintään kolme tai neljä kertaa
isompi hänen koko kotitilaansa ja maanlaadultaan ainakin yhtä
tuottoisa. Sitä hoitaa hän muutaman vuoden ajan ja palaa voittoinensa
kotia. Japanilaiset kalastajatkin pistäytyvät vuosittain Korean
rannikoille, vieden saaliin kotimaahansa. Siten tulvii niemimaalle joka
taholta japanilaisia. Armeija on japanilainen, pitkin pohjoisrajaa
rakentavat he linnotuksia, hallitus ja virkamiehet ovat japanilaisia,
ja piankin on Korea vain kappale nousevan auringon maata.
Sitte kun taakseni jäi vuorijono, joka kulkee kuin selkärankana koko
Korean halki pohjoisesta etelään, läheni pääkaupunki Söul, jonka 200000
asukkaasta noin viidennes on japanilaisia. Karujen kallioiden välisessä
laaksossa näkee kirjavana sekamelskana harmaita ja valkeita
rakennuksia, joiden särmiökatot on laskettu harmailla tiilillä.
Japanilaisessa kaupunginosassa tykyttää elämä ihan kuten itse
Japanissa. Kirjavat paperilyhdyt riippuvat avoimien myymäläin edustalla
iltasin, ja kauppa luistaa rivakkaa vauhtia. Korealaisen osan kujat
ovat soukempia ja tyhjempiä, vain leveämmillä pääkaduilla kolisevat
raitiovaunut kirjavassa aasialaisessa vilinässä. Isot härät vetävät
karavaaneina polttopuita, raskaat vankkurit kuljettavat kaikenlaisia
tavaroita, miehet kantavat säletelineellä huomattavan raskaita taakkoja
seljässään, ja ohitse vilahtelee valkopukuisia naisia, joiden sileäksi
suorittua tukkaa verhoo huntu. Miehiä ja poikia kuljeskelee kantaen
lippuja, joissa näkyy punaisia ja valkeita korealaisia kirjaimia; ne
ovat ilmotuksia. Soittokunta marssii heidän edellään, ja rummut ja
huilut täyttävät kadun hirveällä räikynällä.
Ylpein muistoni Söulista on päivällinen erään japanilaisen kenraalin
luona, jolloin minua kestittiin tiikerinlihalla. Se ei maistunut
hullummalta, muistutti hiukan tuoretta sianliikkiötä ja oli hyvin
valmistettu. Mutta toimeen tulen minä vastedes ilman sitäkin. Tämä näin
häpeällisesti suihin pistetty viidakkokissa oli naapuristossa tehnyt
vahinkoa ja syönyt vanhan vaimon; kenraalin käskystä olivat santarmit
käyneet petoa ahdistamaan ja tuoneetkin sen saaliinaan, nahka
kirjaimellisesti seulaksi ammuttuna. Jotta korealaiset eivät nousisi
kapinaan japanilaisia vastaan, eivät he saa ollenkaan pitää
ampuma-aseita; sen johdosta ovat tiikerit tulleet viime aikoina yhä
rohkeammiksi, ja minun Söulissa oleskellessani ilmestyi sellainen peto
kerran ihan huolettomasti erääseen puistoon jalottelemaan.
Koreassa on kymmenen miljoonaa asukasta, ja pinta-alaltaan se on
enemmän kuin puolet Japania, jonka herruutta sen on nyt tunnustettava.
Korean kohtaloihin liittyy mitä läheisimmin ruhtinas Iton nimi.
Söulissa käydessäni hän oli siellä vielä kenraalikuvernöörinä; hän on
nykyisen japanilaisen Korean maakunnan luoja. Joulukuun 15. p:n iltana
1908 istuin huonosti valaistussa salissa vilkkaassa keskustelussa
muutamien japanilaisten ystävien kanssa. Ulkona oli hämärää ja
hiljaista kaidalla kadulla, oli pureva pakkanen, ja tähdet kiiluivat.
Silloin kuulimme kavioiden kopsetta routaisella maalla. Kaksi
ratsastavien airueitten kantamaa soihtua loi punakeltaisen, vipajavan
hohteen myymälöihin ja talojen julkipuoliin samalla heijastuen
ratsuväenosastoon, joka seurasi airueita. Melkein pimennossa kulkivat
takana pienet mustat, kahden hevosen vetämät vaunut, ja kulkueen
loppupäänä oli vielä muutamia ratsastajia. Minuutissa oli joukko taas
kadonnut ja töminä häipynyt ilmaan. Suljetuissa vaunuissa istui
ruhtinas Ito, joka nyt palasi virkamatkalta. Haastelumme oli
mykistynyt, japanilaiset ystäväni olivat menneet totisiksi ja
tahdottomasti kohonneet seisaalle. Caesar oli lennossa karauttanut ohi!
Seuraavina päivinä tapailin häntä henkilökohtaisesti, ja hän kertoi
minulle ihmeellisen elämäntarinansa. Nuoruudessaan oli hän erään
daimion palveluksessa, mutta vuonna 1863 päättivät hän ja neljä muuta
kaukokatseista japanilaista matkustaa Europaan tutkimaan länsimaista
sivistystä. Siihen aikaan rangaistiin maastalähtö kuolemalla, joten
ystävysten oli karattava kotoansa. He rupesivat matruuseiksi erääseen
englantilaiseen laivaan ja purjehtivat merelle Nagasakista. Englannissa
täyttivät he mielensä länsimaisilla aatteilla ja haaveilivat uljaita
unelmia Japanin tulevaisuudesta. Silloin tunkeusi äkkiä heidän
kuuluviinsa heikkoa kaikua uusista, heidän kotimaassaan puhjenneista
levottomuuksista, ja ensimäisessä tavottamassaan laivassa lähtivät he
itää kohti. Lämpöisinä päivinä ja lenseinä öinä purjehtivat he
Hyväntoivonniemen ympäri, sillä siihen aikaan ei ollut Suetsin kanavaa,
ja kannella istuen puhelivat he Japanin tulevaisuudesta ja vaaroista,
jotka sitä uhkasivat lännestä käsin. He tahtoivat olla maansa
pelastajia, he tahtoivat murtautua erilleen entisyydestä, antaa
kansalleen vastustamattomat aseet käsiin. Ja he loivat Japanin
europpalaisen kaavan mukaan uudestaan, ja kun Venäjä tunkeusi Keltaisen
meren rannikolle, tapahtui ratkaisu: se paiskattiin takaisin Aasiaan,
ja Japanin vapaus oli pelastettu.
Tuskin oli vuotta kulunut käynnistäni, kun Ito ratsasti Harbiniin,
Mandshuriaan. Hän oli juuri astunut rautatienvaunusta ja
seisoi saattueensa kanssa asemasillalla, kun kajahti kolme
revolverinlaukausta, ja hän vaipui kuolleena maahan.
Iton elämä oli kuin satua. Hän on vienyt maansa voittoon ja tehnyt
sille unohtumattomia palveluksia. Legiooniensa menetyksen
taistelukentällä kesti Japani tyynesti, mutta kun saapui viesti, että
Nippon oli menettänyt suurimman poikansa, vaipui koko maa mitä
syvimpään suruun. Ja kuitenkin olivat japanilaiset ylpeitä hänen
kuolemastaankin, sillä hän oli kaatunut paikallaan. Kun hänen maalliset
jäännöksensä tuotiin kotimaahan, muistutti saattue voitollisen
sotapäällikön riemukulkuetta. Hänen muistokseen rakennetaan temppeli,
ja vielä kaukaisessa tulevaisuudessa ylistävät nuoret laulajat harpun
säestäminä hänen kunniakasta elämäänsä.