Jo viisikolmatta vuotta Kobessa asuneen ruotsalaisen maamiehen ja hänen
herttaisen perheensä saattamana läksin tämän päivän iltana parkassilla
"Tenjo-marulle". Yön selkään höyrysi laiva Tyynellemerelle ja ohjasi
suuntansa loitolle Hondon rannikosta koillista kohti. Taivas oli
pilvessä, ja ääretön ulappa kuvastui muuttumattomin teräksenharmain
vivahduksin. Joka taholla oli näköpiiri synkkä ja harmaa, -- tuolla
etelässä, minne päin suoraan kulkien tulisi Uusi-Guinea ja Australia,
ja täällä idässä, minne viilettäen joutuisimme Kalifornian rannikolle.
Europassa ovat Välimeren maat samalla leveysasteella kuin Japani. Mutta
Japania hallitsevat monsuunit eli määrättyinä vuodenaikoina uudistuvat
säännölliset tuulet; kesällä ne tulevat mereltä päin ja tuovat sadetta,
kun taasen talvi on jokseenkin kuiva, sillä silloin puhaltaa tuuli
vastakkaiselta suunnalta. Yleensä on Japani kylmempi kuin Välimeren
maat, ja suuri on ilmanalan erotus myöskin sen ja eteläisten ja
pohjoisten osien välillä. Pohjoisella Jesson saarella kestää talvea
seitsemän kuukautta.
Puoleltapäivin pyysi muuan japanilainen ystäväni minua nyt pitämään
silmäni auki, sillä Fujijama oli ilmestymässä esille koillisesta.
Rannikosta ei ollut mitään näkyvissä, mutta pian leijui vuorten
lumihuippu himmeänvalkoisena häämynä aaltojen yli. Suuntamme kävi
suoraan Fujijamaa kohti, ja joka neljännestunti kohosi uhkea vuori yhä
selvemmin näkyviin. Nyt näyttäysi rannikkokin tummempana viiruna, mutta
vuoresta vain huippu, joka päättyy kummallisen säännölliseen, matalaan
keilaan, yläpäästään kuin katkaistuun. Siinä on kraaterirenkaan reuna,
sillä Fujijama on tulivuori; kaksi viime vuosisataa se on kuitenkin
levännyt.
Yhä häikäisevämpinä kuvastuivat rotkojen lumihanget, mutta yhäti oli
pelkkä huippu näkyvissä, leijuen kuin haavekuvana pilvien lomassa, ja
rannikolle ankkuroidessamme kohosi sen latva korkealle yläpuolellemme.
Olimme nyt ihan lähellä vuorta, enkä hennonnut siitä ollenkaan siirtää
katsettani, varsinkaan ilta-auringon purppuroidessa sen lumisia
rinteitä.
Fujijama on Japanin korkein vuori. Uinuvan tulivuoren kraaterirengas on
3778 metriä Tyynenmeren pintaa ylempänä. Fujijama on myöskin pyhä
vuori. Ylös johtava tie on temppelien ja pyhäkköjen reunustama, ja
monet tekevät sen huipulle toivioretken kesällä, kun lumi on sulanut.
Se on japanilaisten ylpeys ja heidän maisemiensa nähtävyyksistä
kaunein. Harmaasta muinaisuudesta asti ovat sitä runoilijat laulaneet
ja kaikkinaiset taiteilijat esittäneet lukemattomia kertoja. Fujijaman
keilan näkee jos jonkinlaisissa esineissä. Hopeaisella tai kultaisella
pohjalla kuuluisain kiillotettujen lipasten ja erinomaisen
sievien, hopeasta tai pronssista valmistettujen rasiain kannessa,
kallisarvoisten kaksoismaljakkojen ja pikarien kyljessä, tarjottimien
ja vatien pohjassa, varjostimissa ja viuhkoissa -- kerrassaan kaikessa
sama typäkkälatvainen vuori. Ja maalaajan nautintona on kuvitella
tuolle valkoiselle keilalle yhä uusi edusta. Näin kerran kirjan, jossa
oli sata Fujijaman kuvaa, ja jokainen kuva esitti pyhästä vuoresta eri
näköalan. Milloin kuulsi se japanilaisen seeterin oksien lomitse,
milloin puiden korkeiden runkojen välitse, milloin niiden latvojen
alitse. Toisella kertaa se kohosi vaahtoavan kosken tai siljaisen
järven yli, jonka kalvossa sen huippu heijastui, tai näkyi sen
alapuolella huojuva silta tai uuttera kylä, leikkivä lapsiryhmä tai
kalastajaveneiden mastoja.
Fujijama on sen kaiken tunnuskuva, jolla on nimenään Nippon. Sen huippu
on Japanin saarilla ensimäinen kohta, jota päivän koittaessa
koskettavat nousevan auringonsäteet. Kun nuori japanilainen on
vuosikausia opiskellut europalaisia taitoja ja palaa kotimaahansa
opettamaan niitä kansalleen, tähystelee hän viimeisenä matkapäivänä
laivan kannelta ikävöiden näkyviinsä Fujijamaa. Pienikasvuisena,
kasvoiltaan vaalean kellanruskeana, musta tukka lyhyeksi leikattuna,
europpalaisessa puvussa ja kädet housuntaskuissa katselee hän tummin,
vinoin silmin tuntikausia koillista kohti. Vihdoin erottaa hän pyhän
vuoren, ja yhä korkeampana ja selvempänä esiintyy sen huippu.
Japanilainen ei värähdytäkään kasvojensa piirteitä; hän ei hymyile,
eikä hänen silmiinsä tulvi kyyneleitä. Mutta hänen sielunsa riemuitsee
onnesta ja ylpeydestä, että hän kuuluu Fujijamalle ja nousevan auringon
maalle, missä hänen esi-isänsä uinuvat haudoissaan.