Kun on jättänyt taakseen Simonosekin salmen, kuten minä marraskuun 9.
p:nä 1908, ja joutunut sille sisämerelle, joka leviää Hondon, Kiusiun
ja Sikokun välillä, silloinpa tuskin enää ollenkaan malttaa viivähtää
hytissään, vaan pysyykin koreasti kannella, kartta toisessa kädessään
ja kaukoputki toisessa, täysin siemauksin nauttiakseen suuremmoisesta,
alituiseen vaihtelevasta maisemasta. Tummien saarten lomissa ja
aukeilla selillä läikehtii kirkas, vihreä, suolainen merivesi, jolla
laineiden valkoiset vaahtoharjat vilisevät kuin hanhiparvi ja pienet
sievät kalastajaveneet liitelevät pullistunein purjein, ja tämän
puitteina ovat epälukuiset saaret, milloin isot, milloin pienet, toiset
metsäiset, toiset paljaat, mutta tavallisesti jyrkkärantaiset, pannen
hyökyaallokon yksitoikkoisesti jymisemään ikuista lauluansa. Tuuli
viheltelee "Tenjo-marun" ylimmällä kannella, ilma on raikasta ja
puhdasta, päivä on sees ja paisteinen, ja mereltä ja rannoilta leijuu
suolankuohun ja havunneulasien tuoksua.
Hämyssä ankkuroitsi "Tenjo-maru" Koben ulkosatamaan, missä sen oli
viivyttävä vuorokausi ottamassa lastia, ja parkassi vei minut tuohon
vilkasliikkeiseen, eloisaan kauppakaupunkiin. Kymmenkunta herttaisen
kohteliasta japanilaista otti minut vastaan jo rautaportailla,
näyttääkseen minulle kaupungin merkillisyyksiä. Sillävälin oli
kuitenkin tullut ilta, ja japanilaiset ystäväni saattoivat minut
senvuoksi hotelliin, jonka katon alla minun piti viettää ensimäinen
yöni Nipponilla. Pääovella oli vastassamme isäntä puvussa, joka
muistutti naisenhametta ja ohutta vaippaa, jossa oli lyhyet, väljät
hihat. Kaksi pientä palvelijatarta riisui kengät jalastani ja pisti
sijalle tohvelit. Sitte noustiin kapeita puurappusia ja astuttiin
käytävää pitkin, jonka lautapermanto oli kiillotettu sileäksi. Erään
juoksuoven eteen jätin tohvelini ja astuin sukkasillani sisälle.
Puhtaus on japanilaisessa talossa ensimäisenä käskynä, ja siellä olisi
kovin törkeätä astua huoneeseensa samoissa jalkineissa, joilla on
vastikään tallannut katujen tomua ja likaa.
Sarja pikku huoneita oli minun käytettävänäni, oikeita nukenkamareita,
niin siroa ja hienoa oli kaikki. Paperista tai ihan ohuesta,
päällystetystä puusta tehdyt väliseinät olivat osittain työnnettäviä
kokoon, joten kamarit saattoi muodostaa yhdeksi huoneustoksi. Seinillä
riippui kilpiä, joihin oli mietelmiä ja ytimekkäitä sananparsia
piirretty samanlaisilla kummallisilla kirjotusmerkeillä kuin
kiinalaisetkin käyttävät. Eräälle seinälle oli ripustettu _kakemono_,
pitkäkäinen paperisuikale, jolle oli vesiväreillä maalattu kukkasia, ja
tämän maalauksen alla oli pienellä veistoksien koristamalla
puujakkaralla tuskin kyynäränkään korkuinen kääpiöpuu. Kirsikkapuu se
siten oli keinotekoisesti ehkäisty kasvussaan, mutta todellinen elävä
puu se oli, kenties jo parinkymmenen vuoden vanha ja joka suhteessa
täydellinen, -- pieni vain kuin liliputien maasta tuotu.
Permannolla oli riissinolkimattoja, kukin vain kolme metriä pitkä,
metriä leveä ja mustilla päärmeillä pallistettu. Kun Japanissa
rakennetaan taloa, lasketaan huoneiden lattiapinta aina mattojen
lukumäärän mukaan; siten puhutaan kuuden maton tai kahdeksan maton
kamarista. Usein ovat kamarit niin pieniä, että lattian peitteeksi
riittää kolme, jopa ainoastaan kaksikin mattoa.
Sääret ristissä tai kyyrysillämme laskeusimme me pienille
nelikulmaisille pieluksille, muita huonekaluja kun ei ollutkaan, ja
huoneeseen tepsutteli sukkasillaan nuori palvelustyttö, asettaen
piirimme keskelle hiilipadan. Muullaista lämmitystapaa ei täällä
tunneta. Hiilipata on paksua metallia ja kukkaruukun muotoinen;
suurimmaksi osaksi täytetään se hienolla, valkealla tuhalla.
Palvelijatar kasasi tuhasta keilan, jota saattoi verrata Fujijaman
huippuun, ja sijotteli tämän ympärille hehkuvia sysiä. Hiilihangon
sijasta käytti hän työssään kahta ohutta rautapuikkoa.
Pakinoittuamme ja teetä juotuamme oli aika mennä levolle. Sänkyjä ei
Japanissa ole, vuode tehdään aivan yksinkertaisesti lattiamatoille.
Täällä on tapana kohdella vierasta mitä huolellisimmalla
huomaavaisuudella, jolla koetetaan säästää häneltä kaikkea vaivaa ja
täyttää jokainen hänen toiveensa jo ennen kuin hän on ehtinyt sitä
lausuakaan. Mutta ällistyin kuitenkin kelpo lailla, kun kaksi nuorta
japanitarta alkoi muitta mutkitta riisua yltäni ja sitte puki minut
väljään, kahisevasta silkistä ommeltuun yöpaitaan, askareensa
toimitettuaan äänettömästi kadoten juoksuovesta. Ja yhtä äänettömästi
palasivat he aamulla pesemään minut lämpimällä vedellä, pukemaan ylleni
ja seurustelukuntoon saatuaan viemään minut viereiseen huoneiseen,
missä ystäväni olivat odottelemassa.
Kaikki palvelus ja tarjoilu on täällä naisten tehtävänä. He käyttävät
kotimaansa aistikkaita, kirjavia ja ihonmyötäisiä pukuja; kaula jää
paljaaksi, hartioilla on shaali, jonka liepukat menevät edestä ristiin,
uumilla on leveä kangasvyö ja takana iso, pieluksen kaltainen
nauharuusu. Tukka on korppimusta, kiiltävän sileäksi suorittu ja
kiinnitetty nutturaksi, joka näyttää kuin mustapuusta veistetyltä. Aina
ovat japanittaret puhtaita, hienoja ja sieviä, ja turhaan etsisi
tomuhiukkasta heidän silkkisiltä helmoiltaan. Elleivät he toisinaan
itsekseen nauraa tirskuisi, niin luulisi heitä vaha- tai
porsliininukiksi. Sipsutellen liikkuvat he matoilla, ovat kohteliaita,
herttaisia ja viehättäviä. Heitä muuten kohdellaankin kuten
prinsessoja, mitä hienotuntoisimmin ja huomaavaisimmin; sitä vaatii
maan tapa. He puolestaan toimittavat tunnollisesti askareensa ja
esiintyvät aina hilpeinä, tyytyväisinä ja ystävällisinä.
Me istuuduimme nyt pieluksillemme aamiaiselle. Palvelijattaret
kantoivat sisälle pieniä punaisiksi kiillotettuja pöytiä, jotka eivät
olleet jakkaraa isompia ja korkeampia. Jokainen vieras sai oman
pöytäsensä, jolla oli viisi kuppia, pikku lautasta ja vatipahaista,
kaikki maalattua porsliinia ja katettuja kansilla, jotka muistuttivat
teevateja. Tarjottiin raakaa ja keitettyä kalaa, eri tavoin
valmistettuna, munakakkua, makaroonia, parsalla höystettyä krapukeittoa
ja kaikenlaisia muita herkkuja. Ensimäistä viittä ruokalajia
maistettuani tuotiin uusi pöydällinen ruokia. Suurissa vieraspidoissa
vaihdetaan sellaisia pöydällisiä neljä tai viisi kertaa ennen kuin
päivällisestä on päästy.
Japanissa syödään kahdella puu- tai norsunluupuikolla, jotka eivät ole
kynänvartta isompia, juodaan vaaleata, heikkoa teetä ilman sokeria ja
kermaa, ja kulautellaan ruokaryypyiksi eräänlaista mietoa riissiviinaa,
jolla on nimenään _saki_. Ateria on lopussa, kun tuodaan vadillinen
höyryävää, pelkässä vedessä keitettyä riissipuuroa.
Ennen poistumista toimitetaan vielä astiat käsien huuhtomiseksi.
Koben kadut eivät ole kivettyjä, ja kapeat hevostiet ovat isoille,
jyhkeille vankkureille riittämättömiä. Sellaisia ajoneuvoja näkeekin
vain harvoin; niitä ei käytetä muuhun kuin muuttoihin. Kuljetaan
_jinsikisheissä_, siroissa kaksipyöräisissä kärryissä, joita
paljasjalkainen mies leveälierinen hattu päässä juosten vetää
perässään. Kaupungin harvoista kaleeseista olivat yhdet odottamassa
hotellini edustalla, ja lähtiessämme saattoivat meitä isäntä ja
palvelijattaret kadulle asti, hyvästellen vieraitaan suorakulmaisin
kumarruksin.
Pitkin rannikkoa länteen päin kulkeva maantie johti vilkasta ja ahkeraa
hyörinää ilmaisevien kylien läpi, sivuuttaen avoimia teemyymälöitä ja
pieniä maalaispuoteja, miellyttävän näköisiä siistejä puutaloja,
temppeleitä, vainioita ja puutarhoja. Kaikki oli pientä ja siroa ja
kauttaaltaan huolellisesti hoidettua. Jokainen maamies muokkaa
tilustansa väsymättömän ahkerasti, ja lukemattomien pienviljelijäin
sadosta kertyy Japanin rikkaus. Nopeasti ei kapealla tiellä päässyt
ajamaan, sillä yhtämittaa tuli vastaamme kaksipyöräisiä kärryjä ja
vankkureita, kantajia ja muita jalkamiehiä. Usein olin kuolettavassa
tuskassa niiden viehättävien pienokaisten tähden, jotka suruttomina
leikkivät tiellä. Japanilaiset rakastavat lapsiaan ja kohtelevat
heitä liikuttavalla hellyydellä. Milloinkaan ei lasta puhutella
epäystävällisin, saati suuttunein sanoin, ja nämä lapset ovatkin
pienestä pitäen kohteliaita ja hyvätapaisia. Vuosituhansien perintönä
on heillä veressä, että heidän on osotettava muille yhtä suurta
huomaavaisuutta kuin itselleenkin, ja siitä päivästä alkaen, jona he
ensin alkavat tepastella pienillä, paksuilla, väärillä säärillään,
tietävät he saavansa arvonantoa muilta ainoastaan sopivaisuutta
noudattavalla, säveällä käytöksellä. Usein näkee kadulla kahden neljä-
tai viisivuotiaan pikku naskalin ensin kohteliaasti kumartavan
toisilleen, ennen kuin rupeavat keskustelemaan, ja erotessaan he taas
kumartavat syvään hyvästiksi. Japanissa ei tunneta mitään roskaväkeä
eikä nuoria ilkimyksiä. Japanin kansa on pelkkiä "gentlemaneja".
"Tanssijatarten rannassa" pysähdyimme toviksi vanhojen havupuiden
siimekseen. Se on kylpypaikkana kesäisin, ja lapset karkeloivat
metsässä. Mutta nyt marraskuussa oli pikemmin kylmää kuin lämmintä, ja
täältä pyörsimme takaisin Kobeen. Matkalla poikkesin vielä erääseen
shinto-temppeliin; se oli rakennettu muistomerkiksi muutamalle
sankarille, joka oli tällä seudulla kaatunut taistelussa kuusisataa
vuotta takaperin. Temppelikartanolle oli asetettu iso venäläinen Port
Arthurissa vallattu kanuuna ja osa taistelulaiva Mikasan poikkiammuttua
mastoa. Japanilaiset ystäväni vakuuttivat minulle, että amiraali
Togollekin varmasti rakennetaan tuollainen muistotemppeli hänen
kuoltuansa.
Seitsemännellä vuosisadalla jälkeen Kristuksen syntymän tuli Japaniin
buddhalaisuus, ja sitä tunnustaa nykyään isompi osa maan asukkaita.
Tuskin kolmannes pysyy shintoismissa. Tämä oppi on hyvin vanha; se
osottaa kaikille luonnonvoimille jumalallista kunnioitusta ja rukoilee
aurinkoa pääjumaluutena. Aurinkojumalasta on keisarillinen huone
lähtöisin, ja keisari saa niinikään miltei uskonnollista palvomista
osakseen. Kunnioitetaan myös sankarillisten vainajien muistoa,
ikäänkuin olisivat he kuoltuansa muuttuneet jumalolennoiksi, ja
esi-isien hengille osotetaan samaa hartautta kuin Kiinassa. Viime
vuosina on kristinusko levinnyt Japanissa jokseenkin laajalti, ja
siellä näkee jo useita kristittyjä kirkkoja.