Vuonna 1162 syntyi Mongoliassa hurjien ratsastajalaumojen päällikkö
nimeltä Dshingis-khaani. Hän alisti valtaansa kaikki naapuriheimot, ja
mitä vain mongoleja oli, ne keräytyivät hänen lippunsa alle. Mitä
suuremmaksi hänen mahtinsa paisui, sitä laajempia maa-alueita tahtoi
hän vallata, eikä hän tyytynyt ennen kuin melkein koko Aasia oli hänen
valtikalleen kuuliainen. Hänen valiolauseenaan oli: "Yksi Jumala
taivaassa ja yksi suurkhaani maan päällä." Hänelle ei riittänyt
valtakunta yhtä iso kuin Aleksanterin tai Caesarin, vaan hän tahtoi
hallita koko tunnettua maailmaa, ja niinpä ratsasti hän armeijoineen
tuossa valtaisessa maanosassa valtiosta toiseen. Kaikkialla jätti hän
jälkeensä hätää ja valitusta, hävitettyjä ja poltettuja kaupunkeja. Hän
oli maailmanhistorian suurin ja samalla hurjaluontoisin vallottaja.
Hänen ollessaan mahtinsa huipulla olivat epälukuiset kansat hänelle
verovelvollisia, Taka-Intian niemimaasta Novgorodiin, Japanista
Schlesiaan asti. Hänen hovissaan kävi Ranskan kuninkaitten, Turkin
sulttaanin, venäläisten suuriruhtinaitten, sen ajan paavien ja kalifien
lähettiläitä. Ei ennemmin eikä myöhemmin ole koskaan yksi mies pannut
ihmislapsia siinä määrin liikkeelle ja pakottanut niin monia kansoja
vastoin niiden tahtoa ryhtymään tekemisiin keskenään. Dshingiskhaani
hallitsi ja käski runsaasti puolta koko ihmiskunnasta, ja vielä tänä
päivänä elää hänen nimensä kauhu monissa hänen hävittämissänsä maissa.
Kuollessaan oli Dshingis-khaani 65 vuoden vanha, ja hän jätti
äärettömän valtakuntansa neljälle pojalleen perinnöksi. Yksi näistä
neljästä oli sen Kublai-khaanin isä, joka vuonna 1280 vallotti Kiinan
ja tuli Keskuksen valtakunnassa mongolilaisen keisarisuvun kantaisäksi.
Hänen hovinsa oli vielä loistavampi kuin isoisän, ja meillä on tarkka
kuvaus suurkhaanista ja hänen valtakunnastaan sen miehen suusta, josta
nyt käyn puhumaan.
Vuonna 1260 oleskeli Konstantinopolissa kaksi venetsialaista
kauppamiestä. He olivat nimeltään Nicolo ja Maffeo Polo. Heidän
hartaana toivomuksenaan oli solmia uusia kauppayhteyksiä Aasian kanssa,
ja tämä pyrkimys houkutteli heidät Krimin niemimaalle ja sieltä Volgan
yli ensiksikin Bukharaan sekä edelleen suurkhaani Kublain hoviin.
Siihen aikaan olivat katolilaisten lähetyssaarnaajien matkat tuottaneet
hämärää käsitystä kaukaisen idän suurista sivistyneistä valtakunnista.
Suurkhaani ei ollut vielä milloinkaan nähnyt europalaisia. Hän oli
hyvillään venetsialaisten tulosta, otti heidät ystävällisesti vastaan
ja tiedusteli heiltä, mitä kaikkea ihmeellistä oli heidän
kotipuolessaan nähtävänä. Sitte päätti hän antaa heidän
toimitettavakseen paaville kirjeen, jossa pyysi lähetettäväksi itään
sata oppinutta, tietorikasta lähetyssaarnaajaa. Näitä tahtoi hän
käyttää aron hurjien heimojen tasaannuttamiseen ja sivistämiseen.
Yhdeksän vuotta poissa oltuaan palasivat molemmat kauppamiehet
Venetsiaan. Paavi oli kuollut, ja kaksi vuotta odottivat he turhaan
hänen seuraajansa valitsemista. Mutta kun he eivät tahtoneet jättää
suurkhaania siihen käsitykseen, että he olivat syöneet sanansa,
päättivät he jälleen lähteä kaukaiseen itään, ja tälle retkelle ottivat
he mukaansa Nicolon pojan, viisitoistavuotiaan Marco Polon.
Kolme matkamiestämme kulkivat nyt Syrian halki Mossuliin ihan likelle
Niniven raunioita, sieltä Bagdadiin ja Hormusiin, joka on kaupunki
Persian lahden ja Arabian meren välisellä kapealla kannaksella. Sitte
samosivat he pohjoista kohti koko Persian ja pohjois-Afghanistanin
poikki, Amu-darjaa ylös Pamirille, käyttäen teitä, jotka heidän
jälkeensä saivat kuusisataa vuotta odottaa uusia matkustajia Europasta.
Jarkandin, Khotanin ja Lopnorin kautta -- kaikki jo tuntemiamme
paikkoja -- ja Gobi-erämaan halki kävi nyt heidän matkansa Kiinaan.
Useita vuosia taipaleella oltuaan päätyivät he viimein vuonna 1275
suurkhaanin hoviin itä-Mongoliassa. Hallitsijaa miellytti Marco Polo
suuresti, ja mielihyvällä kuuli hän, että nuorukainen oli oppinut
lukemaan, kirjottamaan ja puhumaan useita itämaisia kieliä. Hän älysi
sellaisen laajatietoisen kelpo miehen hyödylliseksi käytellä ja otti
hänet palvelukseensa. Ensimäiseksi toimeksi uskottiin nuorelle Pololle
virkamatkan tekeminen pohjoiseen ja läntiseen Kiinaan. Polo oli
havainnut, että Kublai-khaani mielellään kuuli huomattavia, kummallisia
kertomuksia vieraista maista, ja senvuoksi painoi hän kaiken näkemänsä
ja kokemansa huolellisesti mieleensä, selostaakseen niitä jälkeenpäin
keisarille. Siten kohosi hän yhä korkeammalle suurkhaanin suosiossa, ja
häntä lähetettiin uusille virkamatkoille, joilla hän joutui Intiaankin
ja Tibetin rajalle. Kolme vuotta oli hän eräässä isossa kaupungissa
kuvernöörinä, ja tärkeä asema oli hänellä varsinaisessakin
asuinkaupungissaan, Pekingin hovissa.
Marco Polo kertoo muun muassa keisarin metsästysretkistä. Hän istuu
kantotuolissa, joka muistuttaa pientä katollista kamaria ja on
sijotettu neljän elefantin selkään. Kantotuoli on ulkoa katettu
taotuilla kultalevyillä, sisäpuoli on verhottu tiikerintaljoilla. Hänen
vieressään istuu kaksitoista parasta metsästyshaukkaa, ja kantotuolin
rinnalla ratsastaa saattueväkeä. Tuon tuostakin huudahtaa joku
seuralaisista: "Teidän majesteettinne, katsokaahan kurkia!" Silloin
avauttaa keisari heti kantotuolinsa katon ja päästää jonkun haukoista
syöksähtämään saaliiseen; tähän urheiluun hän on suuresti kiintynyt.
Jälkeenpäin hän lähtee leiriinsä, johon kuuluu kymmenentuhatta telttiä.
Hänen oma vastaanottotelttinsä on niin tilava, että siinä saa tuhannen
henkilöä vaivatta sijansa; toisessa pidetään salaisia neuvotteluja,
kolmas on makuuhuoneena. Niitä tukee kolme telttitankoa, ja ne ovat
ulkopuolelta katetut tiikerintaljoilla, sisäpuolelta verhotut kärpän-
ja sopulinnahoilla. Marco Polo vakuuttaa näiden telttien olleen niin
hienosti koristeltuja kallisarvoisilla kaunistuksilla, ettei jokainen
kuningas pystyisi sellaista telttiä maksamaan.
Vain etevimmät aatelismiehet saavat ruokapöydässä palvella
keisaria. Tällöin on heiltä suu ja nenä kiedottu kultaompeleisiin
silkkihuiveihin, jottei heidän hengityksensä saastuttaisi vateja ja
pikareja, joita he tarjoavat korkealle herralleen. Ja joka kerta kun
keisari juo, puhaltaa suuri torvisoittokunta ja kaikki läsnäolijat
polvistuvat.
Kaikki kauppiaat, jotka saapuvat pääkaupunkiin, ja etenkin ne, jotka
pitävät kaupan kultaa ja hopeaa, jalokiviä ja helmiä, saavat myydä
kalleuksiaan yksinomaan keisarille. Ja Marco Polo pitää ihan
luonnollisena, että Kublai-khaani omistaa suurempia aarteita kuin
kaikki maailman kuninkaat, koska hän aina maksaa pelkällä
paperirahalla, jota valmistuttaa mielinmäärin. Siihen aikaan oli
nimittäin Kiinassa jo paperirahaa liikkeellä.
Siten elelivät Marco Polo, hänen isänsä ja setänsä monta vuotta
Keskuksen valtakunnassa ja keräsivät älyllään ja uutteruudellaan suuren
omaisuuden. Mutta keisari, heidän suojelijansa, oli vanha, ja he
pelkäsivät asemansa muuttuvan hänen kuolemansa jälkeen. Myöskin
kaipasivat he takaisin Venetsiaan, mutta aina kun he puhuivat
lähdöstään, pyysi Kublai-khaani heitä lykkäämään sen vielä
tuonnemmaksi.
Mutta sattui tapaus, joka teki heille matkustuksensa mahdolliseksi.
Persiakin oli silloin mongolilaisen herruuden alaisena, ja sen ruhtinas
eli khaani oli Kublai-khaanin sukulainen. Persialainen khaani oli
menettänyt lemmikkipuolisonsa ja tahtoi nyt täyttää hänen
kuolinvuoteella lausumansa toivomuksen, että hän naisi ruhtinattaren
vaimonsa omasta heimosta. Hän toimitti senvuoksi lähettiläitä tällä
asialla Kublai-khaanin luo. Nämä otettiin ystävällisesti vastaan, ja
Persian khaanille etsittiin sievä, nuori prinsessa. Kun kuitenkin
arveltiin noin nuorelle tytölle liian vaivaloiseksi matkustaa lähemmä
7000 kilometriä maitse Pekingistä Täbrisiin, päätettiin palata Persiaan
vesitse.
Lähettiläät olivat oppineet pitämään noita kolmea venetsialaista
vilpittömästi arvossa ja tulleet heidän kanssaan hyviksi ystävyksiksi.
He pyysivät sentähden Kublai-khaanilta lupaa saada ottaa heidät
mukaansa, he kun kaikki kolme olivat taitavia merenkulkijoita, ja Marco
Polo, joka oli vastikään käynyt Intiassa, saattoi antaa heille monia
tärkeitä ohjeita purjehduksesta sinne. Kublai-khaani myöntyi paljosta
pyytelystä ja varusti koko matkueen hyvin anteliaasti mitä parhaaseen
kuntoon. Vuonna 1292 lähtivät he Kiinan rannikolta purjehtimaan etelää
kohti.
Matkalla kohtasivat he monenlaisia vastuksia, myrskyjä, jotka tuottivat
haaksirikonkin, ja kuumetauteja. Sumatran saaren ja Intian rannikoilla
pidättelivät heitä pahat ilmat kauvan, suuri osa miehistöä menehtyi
tauteihin ja kolmesta lähettiläästäkin kuoli kaksi, mutta nuori
prinsessa ja hänen venetsialaiset ritarinsa pääsivät turvallisesti
Persiaan. Khaani oli sillävälin kuollut, ja prinsessan oli tyytyminen
hänen veljenpoikaansa. Hän oli suuresti suruissaan, kun nuo kolme
Polo-herraa erisivät hänestä, palatakseen kotia Täbrisin, Trapetsuntin,
Bosporuksen ja Konstantinopolin kautta. Vuonna 1295 saapuessaan perille
olivat he olleet poissa neljäkolmatta vuotta!
Venetsiassa olivat omaiset ja ystävät jo kauvan katsoneet heidät
kuolleiksi. He itse olivat melkein unohtaneet äidinkielensä ja
ilmestyivät synnyinkaupunkiinsa yksinkertaisessa, hiukikuluneessa
itämaalaisessa asussa. Ensi työkseen he hakivat isänsä kodin ja
koputtivat ovelle. Mutta omaiset eivät heitä enää tunteneet, eivät
ottaneet uskoakseen heidän kummallisia kertomuksiaan ja käskivät
vaeltajien mennä matkaansa.
Nämä kolme herrasmiestä siirtyivät nyt toiseen taloon ja kutsuivat
sukunsa suuriin vieraspitoihin. Kun vieraat olivat istuutuneet katetun
pöydän ääreen ja aterian piti alkaa, astuivat kaikki kolme isäntää
pitosaliin, puettuina kalliista tummanpunaisesta silkistä ommeltuihin
pitkiin kauhtanoihin. Ja kun vettä tarjoiltiin käsien pesua varten,
vaihtoivat he vaatetustaan ja verhoutuivat mitä hienoimmin
kirjailtuihin aasialaisiin levätteihin. Mutta silkkikauhtanansa he
leikkasivat kappaleiksi, jotka jaettiin palveluskunnalle. Myöhemmällä
esiintyivät he harvinaisen kallisarvoisissa samettipuvuissa,
palvelijain taaskin saadessa levätit omakseen. Ja samaa tietä menivät
lopuksi samettipuvutkin.
Kaikki vieraat olivat peräti hämmästyksissään näkemästänsä. Mutta sitte
kun ruokalajit oli korjattu pois ja palvelijat peräytyneet, nousi Marco
Polo ja nouti ne vanhat, nukkavierut kauhtanat, jotka matkamiehillä oli
ollut yllään silloin kun omaiset eivät olleet tahtoneet heitä tuntea.
He alkoivat terävillä veitsillä ratkoa näiden vaatekappaleiden saumoja,
ja pöydälle kieri kasoittain rubiineja, safiireja, karpunkelikiviä ja
smaragdeja. Sillä Kublai-khaanilta lähtöluvan saatuaan olivat he
vaihtaneet kaiken omaisuutensa jalokiviin, kun eivät voineet niin
pitkälle matkalle ottaa mukaansa raskaita kultakuormia. Jalokivet
olivat he siten neuloneet vaatetuksiinsa, ettei kukaan voinut huomata
mitään erikoista.
Kun vieraat näkivät edessään aarteet, oli heidän ihmetyksensä rajaton.
Ja nyt täytyi heidän myöntää, että nämä herrat todellakin olivat
Polo-suvun kadoksissa olleet jäsenet. Nyt alettiin heitä kohtaan
myöskin osottaa mitä suurinta kunnioitusta. Huhun levitessä Venetsiassa
heidän vaiheistaan, saapuivat kelpo porvarit joukottain Polon talolle;
kaikki tahtoivat syleillä pitkämatkalaisia, toivottaa heidät
tervetulleiksi kotia ja vakuuttaa heille ystävyyttänsä.
Kolmen suuren kauppatasavallan -- Venetsian, Genuan ja Pisan -- välejä
häiritsi ainainen kateus ja kilpailu. Vuonna 1298 varustivat
genualaiset mahtavan laivaston, joka havitteli venetsialaisia
satamaseutuja Adrian meren dalmatialaisella rannikolla. Siellä
joutuivat he otteluun Venetsian laivaston kanssa, jossa Marco Polo oli
erään kaleerilaivan päällikkönä. Tulisesta taistelusta suoriutuivat
genualaiset voittajina, tekivät seitsemäntuhatta venetsialaista
vangiksi, purjehtivat sitte kotia Genuaan ja kulkivat siellä väestön
riemusaattueessa kaupunkiin. Sotavangit heitettiin kahlehdittuina
tyrmään. Näiden joukossa oli Marco Polo.
Vankeudessaan oli Marco Pololla onnettomuustoverinaan kirjuri
Rusticiano Pisasta. Hän se Marco Polon sanelun mukaan merkitsi
paperille venetsialaisen merkilliset vaiheet Aasiassa. Meillä on siten
syytä olla hyvillämme tuosta tappelusta ja sen ratkaisusta. Sillä
muutoin olisi kenties Marco Polon nimi jäänyt jälkimaailmalle
tuntemattomaksi.
Vuoden kuluttua vaihdettiin molemmin puolin saadut vangit. Marco Polo
pääsi Venetsiaan takaisin, meni siellä naimisiin ja sai kolme tytärtä.
Hän kuoli vuonna 1324 ja haudattiin Venetsian Lorenzo-kirkkoon.
Kuolinvuoteellaan kehotettiin häntä peruuttamaan seikkailujuttunsa.
Hänen sanoihinsa ei luotettu, ja vielä yhdeksännentoista vuosisadan
alkupuolella väittivät useat tiedemiehet, että kaikki oli vain
taitavasti sepustettua keksintöä. Vankilassa muistiin kirjotettu
kertomus levisi kuitenkin lukemattomina käsikirjotuksina. Suuri
Kristofer Kolumbus, joka vuonna 1492 löysi Amerikan, sai siitä tukea
vakaumukselleen, että yhtämittaa purjehtimalla länttä kohti tullaan
ehdottomasti lopulta Intiaan.
Marco Polon teoksessa tapaamme tosin joitakuita kummallisia kohtia,
mutta kuitenkin se on tärkeä maantieteellinen tietoaarre, ja useimmat
hänen havaintonsa ja ilmotuksensa ovat saaneet vahvistuksensa puolta
tuhatta vuotta myöhemmin. Hänen elämänsä oli kuin satua, ja hän on
kaikkien aikojen löytöretkeilijäin joukossa kaikkein huomattavimpia.
Siksi on hänelle annettava sijansa tässä kirjassa.