Kiina etelässä ja Itä-Siperia pohjoisessa rajottavat sitä suunnatonta
Sisä-Aasian aluetta, jolla on nimenään Mongolia. Kiinalaiset nimittävät
sitä "Ruohomaaksi". Mutta on tästä maasta laajoja osia vedettöminä
aavikkoinakin, missä lentohiekka kasautuu korkeiksi harjanteiksi ja
karavaanitiet kaivoinensa ovat etäällä toisistaan. Tuota
erämaavyöhykettä, joka on maapallomme laveimpia, nimittävät
mongolilaiset Gobiksi, s.o. pelkästään aavikoksi. Samaa merkitsee
kiinalaisten käyttämä nimitys Shamo.
Mainitsin jo, että Mongolia on Kiinan alusmaa ja että mongolien
hengellinen päällikkö, heidän paavinsa on dalai-lama. Heillä on myöskin
joukko lamaluostareita, ja joka vuosi tekevät he suurin joukoin
pyhiinvaelluksia Lhasaan. Hämmästyttävän suuri osa miespuolisesta
väestöstä menee luostareihin, sitoutuen munkkisäätyyn. Kiinalaiset ovat
siitä hyvillään, sillä rauhallinen luostarielämä saa vanhaan aikaan
niin sotaisiksi tunnetut hurjat mongolilaumat unohtamaan oman
voimansa; temppelisuojamien Buddha-patsaiden edessä toimitettavat
hartaudenharjotukset kääntävät heidän ajatuksensa toisille urille. He
eivät enää ajattele, että heidän kansansa aikoinaan hallitsi melkein
koko Aasiaa ja puolta Europaa valtikallaan ja että heidän esi-isänsä,
"kultainen parvi", seitsemänsataa vuotta takaperin samosivat
Kaukasuksen yli, tekivät koko Venäjän verovelvollisekseen ja syöksivät
kauhistukseen muun lännen. Tuskinpa muistavat he sitäkään, että näiden
jälkeläiset vallottivat koko Keskuksen valtakunnan ja kaivoivat
keltaiseen multaan Keisarikanavan, jota kiinalaiset dshonkit vielä tänä
päivänä kulkevat. Vimmaisimmasta aseitten kalskeesta, mitä on maailma
konsanaan vapisten kuullut, ei nykyään ole kaikuakaan jäljellä. Säilät
ovat ruostuneet huotriinsa, ja mongoliruhtinaat, joita Kiina sanoo
veroruhtinaikseen, asuvat rauhallisesti aroilla kahdeksanviirisissä
telteissään.
Mongolit ovat paimentolaisia. He omistavat suuria lammas- ja
vuohilaumoja ja käyttävät ravinnokseen lampaanlihaa, maitoa, voita ja
juustoa. Heidän kotieläimiään ovat myöskin kaksikyttyräinen kameeli ja
pienikasvuinen, sitkeä, vankkaluinen hevonen. Elämä on heillä ainaista
vaellusta. Kun joltakin seudulta pouta kuolettaa kasvullisuuden tai
karja on kalunnut kaiken ruohon, kuormittavat he kameelit telteillään
ja muilla kapistuksillaan ja hakevat parempia laitumia. Mongolien
teltti muistuttaa muodoltaan juustokupukkaa; sen runkona on sitkeistä,
lujista riu'uista sommiteltu ristikko, joka katetaan mustilla
karvapeitteillä ihan kuten kiinalaisillakin on tapana. Yhtäläiset
luonnonsuhteet ja elämänehdot saavat eri kansoja aivan kaukanakin
toisistaan omaksumaan samoja elintapoja.
Mongolit ovat hyvänsävyistä, miellyttävää kansaa. Minä olen tullut
tuntemaan heidät suuren alueensa reunoilla, ja olen kerran matkustanut
Mongolian poikkikin. Lähtökohtana oli Peking, ja matka kävi suoraan
luoteeseen, ensin mongolilaisen ylänkömaan itäisten rajavuorten yli,
sitte koko Mongolian halki ja lopuksi läpi sen osan itä-Siperiaa, missä
Baikal-järvi sijaitsee keskikorkuisten vuoristojen välissä. Se tapahtui
maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa 1897. Siihen aikaan ulottui
Siperian rautatie vasta Kanskiin, pieneen kaupunkiin Jenisein
itäpuolelle. Pitempää kärrymatkaa en ole eläissäni tehnyt, sillä
Pekingistä on Kanskiin kolmentuhannen kilometrin taival, ja välillä
lepäsin yhden ainoan päivän, nimittäin Irkutskissa, itä-Siperian
pääkaupungissa.
Kolmetuhatta kilometriä yli arojen ja aavikoiden, yli lumettuneiden
metsäisten vuorten ja jäätyneiden, laaksojen! Jymisivätpä siinä
hevosten kaviot routaisella kamaralla, ja miten monta pyörähdystä
lienevätkään kärryjeni pyörät tehneet!
Pekingissä olin varustautunut kaikella, mitä tarvitsin matkaani Venäjän
alueen rajalle. Ensimäisenä hankittavanani oli kiinalainen passi, joka
oikeutti minut käyttämään apunani mongoleja ja heidän hevosiansa sekä
viettämään yöni heidän telteissään, mikäli mieleni teki. Ruokavarojahan
niinikään tarvittiin mukaan: säilykkeitä, leipää, teetä, sokeria ja
muita elintarpeita. Venäläinen lähetystö antoi saattueekseni kaksi
kasakkaa; mies-parkojen piti laskettaa koko tuo pitkä taival täyttä
neliä! Mutta he olivat tyytyväisiä urakkaansa ja riemuitsivat siitä,
että palvelusaikansa Pekingissä päätyttyä pääsivät palaamaan
siperialaiseen kotiinsa.
Mongoliassa ei matkusteta tavalliseen tapaan. Ei istu kyytimiestä
etulaudalla, ei nojaile mukavasti matkustavainen joustimilla
varustetuissa, nelipyöräisissä vaunuissa ja anna katseensa puolittain
haaveksien tähystellä taivaanrantaa. Ei sinne päinkään! Täällä ei ole
raivattuja teitä, ei kievareita. Silti on ehtimiseen vaihdettava
hevosia. Verekset hevoset saadaan mongolien telttikylistä. Mutta
mongolit ovat paimentolaisia, joten heidän kylänsäkin ovat alituiseen
liikkeellä. On siis ensiksikin tiedettävä, missä kylät kulloinkin ovat,
ja toisekseen toimitettava ihmisille ennakolta viesti, että heidän on
varattava määrätty luku hevosia. Senvuoksi lähetetään edeltäpäin
pikalähettejä ratsain, ja tilatut hevoset toimitetaan aina mitä
täsmällisimmin. Mutta ainoastaan mongolit itse tietävät, missä
naapurikylät sattuvat olemaan, ja joka kylästä otetaan joitakuita
mongoleja saattajiksi. Ja koska tässä maassa kylätkin vaeltavat,
kuljetaan täällä aina suorinta tolaa kylästä toiseen. Ei voi siis
koskaan pysytellä määrätyllä tiellä, vaan on matka suunnattava suoraan
poikki aavikon ja yli aron, tavallisesti missään näkemättä jälkeäkään
vanhoista rattaiden uurroista.
Ajoneuvot ovat hyvin yksinkertaiset. Kerrassaan liian yksinkertaiset!
Sen huomaa matkustavainen jo ennen kuin on ensimäisestäkään
kyytivälistä suoriutunut. Puinen kärrynkoppa lepää kahdella
keskikokoisella pyörällä ja on kauttaaltaan katettu ylhäältä
tunnelimaisesti kaartuvalla kuomulla, jonka päälle on pingotettu
sinistä verkaa. Etuseinään sovitettu pieni ikkuna ja kaksi sivuikkunaa
suovat matkustavaiselle vapaan näköalan arolle. Ikkunaruudut ovat
kiinnitetyt kuomun päälle vedettyyn kankaaseen, joten ne eivät voi
tärskeestä särkyä. Joustimia ei kärryissä ole ensinkään, niiden pohja
lepää suorastaan rattaiden tammella. Sisälle sovitellaan niin paljon
pieluksia, turkkeja ja karvapeitteitä kuin päinsä käy ja niiden päälle
istutaan, jottei aivan mureaksi hytky. Tilaakin on kärryissä vain sen
verran, että juuri saa oikaistuksi säärensä. Ja sija on aina arvioittu
vain yhdelle henkilölle.
Kärryt ovat sanalla sanoen tavallista kiinalaista lajia
haarukka-aisoineen, joihin hevonen tai muuli valjastetaan. Kiinassa
istuu kyytimies toisella aisalla tai juoksee kärryjen vieressä. Minä
olin sitonut matkalaukkuni aisojen alapuolelle. Suuren kuormastoni olin
lähettänyt matkaan kameeleilla, ja se saapui Tukholmaan puoli vuotta
minun perästäni.
Valjastaminen se vasta kummallisesti toimitetaan. Kumpaisenkin aisan
etukärkeen on kiinnitetty tukeva silmukka. Molempien silmukkain läpi
työnnetään pyöreä poikkipuu. Kaksi ratsastavaa mongolia ottaa
kumpainenkin poikkipuun pään satulassa polvelleen. Aisojen välissä ei
täällä juokse mitään vetojuhtaa. Poikkipuun päihin on kiinnitetty
pitkiä naruja. Kaksi muuta ratsastajaa kietoo nämä narut pariin kertaan
uumilleen. Ratsupiiskat on heillä kaikilla, ja kun ollaan valmiita
lähtöön, kiitävät kaikki neljä ratsastajaa täyttä karkua yli aron,
vetäen kärryjä perässään.
Molemmin puolin ratsastaa kaksikymmentä muuta mongolia, jotka
puolittain katoavat pöllyileviin tomupilviin. Äkkiä näkee kahden heistä
takaapäin karauttavan niiden miesten viereen, joiden polvella poikkipuu
lepää. Molemmat uudet hevoset painavat päänsä kumaraan ja pistävät sen
puun alle, joka jää näiden ratsastajien polvelle, tähänastisten
kannattajien pysähdyttäessä hevosensa ja antaessa kärryjen keikkua
eteenpäin. Sitte he yhtyvät muuhun joukkoon. Kärryt eivät seisahdu
hevosia vaihdettaessa, mikä tapahtuukin kahdessa sekunnissa. Vauhti
pysyy yhä huimana kiidätyksenä. Täytyy vain ihmetellä, miten keveästi
ja ketterästi tämä temppu tapahtuu, ja ellei osu juuri silloin
kurkistamaan kärryjen etuikkunasta, ei tätä usein uudistuvaa hevosten
vaihtoa ollenkaan huomaa.
Tähän tapaan vaihdetaan myöskin molemmat eturatsastajat hevosinensa
ehtimiseen mitä tulisimmassa vauhdissa. Kun toinen heistä väsyy,
karauttaa uusi ratsastaja paikalle ja kietaisee vetonarun
vyötäisilleen.
Parin kolmen tunnin kuluttua näkee edessään arolla telttikylän. Siellä
on kolmisenkymmentä hevosta valmiina omistajineen, jotka ovat
edellisinä päivinä saaneet pikaläheteiltä viestin. Kylään tultaessa
seisahtuvat kärrit nytkähtäen, ja aisojen päät kallistuvat alas.
Kasakoista tiedustaa toinen, tahtooko matkustavainen nousta alas
kärryistä, levätä teltissä, juoda teetä tai syödä, vai lähdetäänkö
suoraa päätä jatkamaan matkaa. Mutta minä otin tavakseni yöpyä
mongolien luokse, jotten hurjasta ajosta ihan tärveltyisi. Kullakin
vaihtopaikalla saavat sinne asti tulleet mongolit joitakuita ruplia.
Täällä maksetaan aina pelkillä hopearuplilla, sillä mongolit eivät
huoli paperirahasta eivätkä pikku kolikoista. Hopearuplia käyttävät
nimittäin heidän vaimonsa koruina.
Jo ennen auringon nousua lähdetään taas äärettömälle arolle. Pikku
rotkoja ja vesikouruja eivät ratsastajat arastele vähääkään; vain
silloin hillitsevät he vauhtiansa, kun tielle sattuu poikittain aivan
syviä hautoja. Mutta usein eivät he enää ehdikään väistää
kivenlohkaretta tai kuoppaa, ja kun sitte pyörät poukkoavat siitä
ylitse, sinkoaa matkustavainen kuomun kattoon ja kierii suin päin
turkeissaan ja pieluksissaan.
Pohjois-Mongoliassa oli paksulta lunta, ja siellä vetivät kärryjäni
kameeliratsastajat. Olinkin jo niin ruhjoutunut ja kurjassa tilassa,
että minusta tuntui mieluisalta levolta, kun matka nyt pehmeässä
lumessa joutui hiljaisemmin.