Keskuksen valtakunnassa on vielä vallalla tapoja ja paheita, jotka
uuden ajan järjestyksen täytyy juurittaa pois. Pahin on ooppiumin
polttaminen, joka myrkyttää väestöstä noin 150 miljoonaa ihmistä.
Edelleen on tuhannen vuoden ajan ollut käytännössä se julma tapa, että
tyttölasten jalat väkivaltaisesti ehkäistään tiukoilla siteillä
luonnollisesta kasvustaan, surkastuttaen ne vaivaisiksi tyngiksi.
Kiinalaisten naisten jalkineet näyttävät senvuoksi kuin nukenkengiltä.
Tämä likistys tuottaa kasvuaikana alituista kipua, mutta silti ei
yksikään tyttö tahdo jättää pauloitusta sikseen, sillä hän ei saa
miestä, elleivät jalat ole kuin kääpiöllä.
Häviämässä on jo nykyään vastasyntyneiden lasten tunnoton jättäminen
kuolemaan köyhien keskuudessa, joilta puuttuu varoja lasten
elättämiseen. Kerran näin kaivannossa erään kaupunginmuurin
ulkopuolella sellaisen pikku poloisen ruumiin virumassa. Ja kuitenkin
kohtelevat kiinalaiset lapsiaan mitä suurimmalla rakkaudella. Pao-tossa
Pohjois-Kiinassa asuin ruotsalaisen lähetyssaarnaajan luona, joka oli
aikoinaan pelastanut pienen, vastikään kuolemaan jätetyn lapsen. Hänen
puolisonsa vaali sitä hellästi, ja lapsesta varttui kahdessa vuodessa
mitä herttaisin ja somin pienokainen. Silloin saapuivat vanhemmat
hartaasti rukoilemaan lastansa takaisin, ja luonnollisesti suostuttiin
anomukseen mielellään. --
Rikollisten rangaistukset ovat meidän käsitystemme mukaan
epäinhimillisiä. Itä-Turkestanissa työnnättivät kiinalaiset
viranomaiset syytetyn kynsien alle litteitä hopeaneuloja, kiristääkseen
häneltä tunnustuksen. Tavallisena rangaistusvälineenä on iso,
nelikulmainen kaulapölkky, joka avataan ja suljetaan lukolla. Sen
ympyriäiseen aukkoon teljetään rikollisen kaula, ja raskas puu painaa
olkapäitä. Hän saa sitte vapaasti kuljeskella kantaen pölkkyänsä, joka
ehkäisee hänet kaikkinaisesta askarruksesta.
Avioliittoa pitävät kiinalaiset pyhänä ja kunniassa; vaimo on miehensä
rinnalla melkein yhdenvertainen ja lait suojelevat häntä ihan kuten
miestäkin. Esivallalle osottaa kiinalainen mitä suurinta alamaisuutta,
ja kuitenkin kiusaavat ja kiristävät häntä mandarinit tavalla, mikä
aiheuttaisi Europassa verisiä vallankumouksia. Monituhatvuotisen tavan
ansiota on, ettei näin tapahdu Kiinassa. Kiinalaiset eivät napise, he
ovat kärsivällisiä ja ahkeria, ja tyytyvät siihen, mikä riittää
elannoksi, enempää kaipaamatta. Vuonna 1897 kuulin Pohjois-Kiinassa
kerrottavan naineista miehistä, jotka saivat vain viidenkolmatta markan
vuosipalkan. He tosin käyttivät ravinnokseen pelkkää riissiä, jota
työnantaja jakeli heille ilmaiseksi; mutta sittekään ei voi käsittää,
miten he pystyvät tulemaan toimeen. Ja kuitenkaan eivät sellaiset
työläiset koskaan valita. He ovat hilpeitä, ystävällisiä ja
kohteliaita, samalla kun ehkä palvelevat teekauppiasta, joka omistaa
monia miljoonia. Ihmistyö arvioidaan siis hyvin alhaiseksi.
Tavaroita kuljetetaan satojen penikulmien taipaleet kantamuksina.
Pohjois-Kiinassa käytetään kuljetukseen myöskin muuleja, kameeleja ja
kaksipyöräisiä kärryjä, mutta muualla ovat kadut ja tiet niin soukkia
ja kehnoja, että niillä pääsevät liikkumaan ainoastaan jalankulkijat.
Virtojen varsilla ja rannikolla saadaan tavaroita kuljetetuksi
vesiteitse.
Kaikki Kiinan ystävät ovat iloissaan siitä uudistushengestä, joka on
viime vuosina saanut sijaa tässä ihailtavassa maassa ja sen
työteliäässä, oivallisessa kansassa. Tosin pystyi vain väkivalta
murtamaan kiinalaisten vastustuksen. Rautatiellä, puhelimella,
langattomalla sähkötyksellä ei ole mitään erityistä tehoa kiinalaiseen.
Rautatietä hän pitää tarpeettomana, koska ihminen on saanut jalat
kävelläkseen ja jokia kulkuteikseen; puhelin ja sähkölennätin ovat
niinikään turhanaikaisia, samat asiathan toimittaa pikalähetti.
Kiinassa ei ole sillä väliä, että jälkimäinen tapa vaatii verrattomasti
runsaammin aikaa. Täällä ei milloinkaan ole niin tulista kiirettä;
eihän satu mitään häiriöitä, kun kaikki vain käy yhtä vitkallisesti.
Muutamalla seudulla, missä parhaillaan otettiin käytäntöön uusi
sähkölennätinlinja, selittivät minulle kiinalaiset palvelijani, että
paperi, jolle sähkösanoma on kirjotettu, kiitää huimaa vauhtia
lennätinlangoissa määräpaikkaansa, ja pylväitten eristäjät ovat pikku
majoja, joissa se saa sateensuojaa.
Kolmisenkymmentä vuotta takaperin rakensivat englantilaiset Shanghaista
ulospäin kokeeksi pienen 20 kilometrin mittaisen rautatien. Valmiina
osti sen Kiinan hallitus, muttei liikennettä varten, vaan
hävitettäväksi. Ratapölkyt ja kiskot revittiin irti ja paiskattiin
mereen vaunujen ja veturien mukana. Nykyään on kiinalaisen kylläkin
täytynyt alistua europalaisten heille tyrkyttämiin oloihin. Useita
ratoja kulkee halki maan, toisia on rakenteella tai hankkeissa.
Kiinalaiset rakentavat jo muutamia rautateitä itsekin. Pekingin ja
Kantonin välinen rata kulkee valtakunnan molempien isojen virtojen
poikki, ja Keltaisen joen yli vievä rautatiensilta on puolenyhdeksättä
kilometriä pitkä, ollen siis pisin joen yli rakennettu rautatiensilta
koko maapallolla.
Tätä "Kiinan heräämistä" johtavat edistysmieliset miehet, jotka
tahtovat maansa hyödyksi saada käytäntöön europalaisia parannuksia.
Kokemus on heille opettanut, että he ovat turvattomia Europaa vastaan,
ja he tietävät suurvaltojen jo neuvotelleen Kiinan jakamisesta
keskenään. He tietävät olevansa kykenemättömiä estämään valkoihoisia
anastamasta liikenteelleen mitä satamia niiden vain tekee mieli. Vuonna
1894 joutui Kiina sotaan Japanin kanssa ja kärsi täydellisen tappion,
kun sen puolustus oli järjestetty kovin kehnosti. Silloin ottivat
japanilaiset itselleen Formosan saaren ja Port Arthurin. Jälkeenpäin
levittäysi Venäjä kaukaiseen itään, pakotti japanilaiset luovuttamaan
Port Arthurin, rakensi Mandshuriassa rautateitä ja ahdisteli Koreaa.
Venäjää vastaan oli Kiina yhtä voimaton kuin Japaniakin. --
Näistä opetuksista ovat kiinalaiset saaneet maksaa kalliisti. Heille on
nyt selvillä, että maa ilman sotaväkeä, laivastoa ja linnotuksia on
tuomittu hävitykseen ja paloitteluun, ja he ovat nyt viimeinkin
heränneet vanhoista harhaluuloistaan. Tänä päivänä on Kiinalla yhä
karttuva laivasto ja runsaasti sadantuhannen miehen suuruinen
vakinainen armeija, joka on asestettu uusimmilla kivääreillä ja
japanilaisten upseerien harjottama.
Nykyään matkustelevat nuoret kiinalaiset Europaan ja Amerikaan, ja
opiskelevat kymmenintuhansin Japanin korkeakouluissa. Kiina on itsekin
perustanut useita yliopistoja europalaisen kaavan mukaan, ja maassa
ilmestyy sanomalehtiä, joissa käsitellään päivänkysymyksiä. Sielunsa
sisimmässä ajattelevat varmaankin useimmat kiinalaiset: "Oppikaamme
perusteellisesti europalaisten sotataito, sillä ainoastaan heidän
omilla aseillaan voimme heidät torjua!"
Vuonna 1916 tulee Kiinassa voimaan oopiumikielto. Kiinalaiset ovat
muutenkin perin voimakasta, sitkeätä ja terverakenteista ihmisrotua,
mutta sitte he pääsevät yhä virkummaksi ja terveemmäksi kansaksi. Kyllä
he piankin kykenevät puolustamaan maatansa muukalaisilta tunkeilijoilta
ja vallottajilta. Europalaiset kylvävät nykyään lohikäärmeenhampaita
Keskuksen valtakuntaan. Mutta kerran nousee lohikäärme ja iskee
kyntensä kasvattajiensa rintaan. Europassa on ihmisiä, jotka puhuvat
"keltaisesta vaarasta". He pelkäävät uutta kansainvaellusta idästä,
suunnattomia kiinalais- ja japanilaislaumoja, jotka tulvivat Europaan
ja anastavat valkoihoisilta maailman herruuden. Mutta niin huonosti ei
toki käyne. Toivokaamme vain, että kiinalaiset oppivat varjelemaan
perintöänsä ja omaisuuttansa. Nelituhatvuotista perintöä!