Lokakuun 29. p:nä aamupäivällä höyryämme Hongkong-saariston ensimäisten
särkkien ja luotojen ohi; tämä satamaväylä on erinomaisen kaunis ja
viehättävä, muistuttaen Pohjolan saarisia rantoja. Koillismonsuuni
puskee navakasti; suolainen vaahto kiehuu "Delhin" keulan tiellä ja
putoaa hienona, välkkyvänä vihmasateena kannelle. Mutta aaltoilua
tuskin tunteekaan, sillä lukuisat saaret murtavat ja hillitsevät
vesivuorten voiman. Puoleltapäivin olemme Hongkongin saaren tilavassa,
oivallisessa satamassa, jonka vesi on niin matalaa, että potkurien
siivet myllertävät harmaanruskeata pohjamutaa pinnalle. Kokonainen
laivasto pikku höyrypursia tulee meitä vastaan, verkalleen lipuessamme
epälukuisten laivojen lomitse ankkuripaikalle poijujen ääreen. Täällä
liehuu tuulessa kaikkien kauppavaltojen lippuja; englantilaiset,
kiinalaiset, japanilaiset, amerikalaiset ja saksalaiset liput ovat
räikeinä vastakohtina toisilleen.
Jokainen hotelli lähettää oman höyrypurtensa noutamaan uusia vieraita.
Ensimäisenä tehtävänä on kuitenkin heti ankkurin tartuttua pohjaan
europalaisen postin purkaminen lukuisina sinetittyinä säkkeinä
postivirkamiesten aluksiin. Muutamien "Delhin" matkustajien omaiset ja
ystävät noutavat omat tulijansa pois.
Minua oli silloin vastassa muuan englantilainen kapteeni, jonka oli
kuvernööri Sir Frederick Lugard lähettänyt minua tervehtimään ja
kutsumaan kuvernöörin vieraaksi. Komea valkoinen pursi, jonka
peräpäässä brittiläisen lipun liepukka laahasi vettä, vei meidät
moniaassa minuutissa Victorian laituriin. Victoria on Hongkongin
pääkaupunki, ja siellä asuu lähes puolet saaren 440000 asukkaasta,
joista enimmät ovat kiinalaisia. V:sta 1842 on Hongkong brittiläinen
valtionsiirtomaa, ja sen sataman laivaliikenteelle ei vedä vertoja
yhdenkään muun sataman liikenne koko maapallolla, vaikka ottaa lukuun
Lontoonkin, Hampurin ja Newyorkin. Säännöllinen laivakulku yhdistää
Hongkongin lukuisiin maailman kauppakeskuksiin, ja 45 vuorokaudessa
pääsee täältä oivallisilla saksalaisilla höyrylaivoilla Hampuriin.
Hongkongin kauppaliike on tavattoman suuri, ja englantilaiset
ovat tänne myös perustaneet asemapaikan itä-aasialaiselle
laivastolleen, varustaen sen erinomaisilla telakoilla ja laitureilla,
kivihiilivarastoilla ja kasarmeilla. Useilla valloilla on konsulinsa
Hongkongissa varjelemassa niiden etuja. Tarvitsee liikuskella täällä
vain pari tuntia nähdäkseen saaren merkityksen ja joutuakseen
ihmeisiinsä Englannin mahtavuudesta ja yritteliäisyydestä. Gibraltar,
Aden, Colombo, Singapur ja Hongkong, kaikki kaukaisen idän meritien
tärkeimmät kohdat ovat englantilaisten hallussa, ja sota-aikoina
kykenevät he voimallisella laivastollaan sulkemaan pääsyn muiden
valtojen laivoilta.
Laiturilla odotti minua telttikattoinen kantotuoli kahden pitkän
poikkitangon varassa. Se oli varustettu hyvin upeasti, maalattu
punaiseksi ja valkeaksi, kupeissaan Suur-Britannian keisarinkruunu.
Kantajina oli neljä kiinalaista punaisissa pukimissa, kultainen kruunu
kirjailtuna rinnuksiin. Tasaisessa poljennossa kantoivat he minua
Victorian mutkaisia, jyrkkiä, mutta puhtaita ja sieviä katuja pitkin,
ja minä huojuin tuolissani kuin kameelin seljässä. Pian avautui
pystyaidasta veräjä rehevään puutarhaan, ja hallitusrakennuksen
portailla toivotti minut kuvernööri tervetulleeksi. Illalla pidettiin
päivälliset, ja kaikki vieraat, naiset kuten miehetkin, vietiin
jälkeenpäin taas kantotuoleissa, kiinalaisten saattamina seiväslyhtyjen
valossa, eräälle aukealle, missä muuan englantilainen rykmentti vietti
tyytyväistä erojaisjuhlaa. Se oli suorittanut kaksivuotisen
palveluksensa ja oli nyt siirtymässä Singapuriin, sielläkin
palvellakseen vielä kaksi vuotta. Kunnaaltamme saimme vapaasti
silmäillä niittyä, jolla sotamiehet paperilyhtyineen muodostivat
kiemurtelevia tulikäärmeitä ja jos joitakin kuvioita.
Seuraavana päivänä kantoivat voimakkaat kiinalaiset minut
"Vuorimajaan", kuvernöörin kesäasuntoon, joka on 500 metriä yläpuolella
merenpinnan, joten siellä oli paljoa viileämpää kuin alhaalla
kaupungissa. Näköala on tuolta ylhäältä ihmeen kaunis. Etelään päin
pääsee katse estämättömänä yli saarten ja luotojen kauvas avaralle
ulapalle, missä kiinalaisten aluksien purjeet navakan tuulen
pullistamina muistuttavat jättiläismoisen yökön siipiä.
Lähistöllä sijaitsi sievä, pieni englantilainen kirkko, ja siellä
kohtasin äkkiä "Delhin" kapteenin ja useita matkakumppaneitani, jotka
kaikki olivat hyvin totisina ja juhlallisina. Kirkon alttari oli
koristeltu palmuilla, ja troopilliset kukkaset levittivät huumaavaa
tuoksua. "Eikö hän jo pian tule?" kyseltiin; kaikkien katseet olivat
suunnattuja alas tielle, ja pian ilmestyikin mutkasta joukko
kantotuoleja. Valkoisessa silkkipuvussa, huntu hiuksilla ja valkea
liljavihko kädessä saapui sieltä odotettu, se nuori neitonen, joka oli
Colombosta lähtien matkustanut mukanamme. Hän oli viehättänyt
suosijoikseen koko laivanväestön, hänen naurunsa oli helännyt
soinnukkaana ja lapsellisena intialaisten aaltojen yli, ja me
nimittelimme häntä "Kaukaisen idän kuningattareksi". Nyt vietti hän
vihkiäisiään meille tuntemattoman miehen kanssa, ja meistä pyrki
tuntumaan siltä kuin tulisi "Delhillä" tyhjää ja ikävää nyt hänen
häipyessään seurastamme.
Moniapa salaisuuksia tietäisivät kertoa laivat, jotka kuljettavat
valkoihoisia miehiä ja naisia Aasian keltaisia ja vaskenkarvaisia
asutuksia pitkin. Melkein joka matkalla kehittyy laivalla joku pikku
romaani. Kerran kertoi kapteeni Englannin ja Colombon taipaleella
olleen laivassaan matkustajien joukossa nuoren naisen, jonka piti
tavata Colombossa sulhasensa. Mutta matkalla oli hän rakastunut
toiseen, ja perille tultaessa oli kapteenin murheellisena
velvollisuutena ilmottaa hyljätylle sulhasmiehelle, että hänen
lemmittynsä oli laivalta tavannut uuden ystävän. Mutta meidän pikku
kuningattaremme oli koko matkan pysynyt omalleen uskollisena.