Kalkutasta kulkee rautatie lounaaseen Intian niemimaan halki. Mutta
ennen kuin saavumme Bombayhin, keskeytämme matkamme Haidarabadissa.
Tämän kaupungin lähistöllä asuu muuan vanha ystäväni, englantilainen
eversti, ilmavien kuistien ympäröimässä rakennuksessa keskellä rehevää
puistoa. Illalla kysyy hän minulta, tahdonko mieluummin maata talossa
vai lautapermannolla varustetussa teltissä puistossa, ja kun valitsen
jälkimäisen, pyytää hän minua ennen makuullemenoa tarkoin silmäilemään,
onko mahdollisesti joku kobra pujahtanut telttiin tai ehkä ihan
vuoteellenikin piiloutunut kiemuraan, sillä puistossa liikkui paljon
silmälasikäärmeitä, joten ei voinut olla liiaksi varovainen.
Kobra eli silmälasikäärme on Intian myrkyllisin matelija. Se esiintyy
siellä kaikkialla jotensakin yleisenä, samaten Taka-Intiassa,
Etelä-Kiinassa, Sunda-saarilla ja Ceylonilla. Se on milloin kellertävä
ja siniseen vivahtava, milloin ruskea ja vatsan alta likaisen valkea;
mitaltaan on se puolitoista metriä. Ärsytettynä se kohottaa ruumiinsa
etuosan kuin joutsenen kaulaksi ja harittaa kahdeksan etumaista
kylkiluuparia niin leveälle, että pään alapuolelle muodostuu
varjostimen kaltainen paisuma; sen selkäpuolelle kuvastuu keltainen
kuvio, joka muistuttaa kakkuloita. Muu ruumis vetäytyy kiemuroiksi ja
antaa sille tarpeellisen tuen, kun se huojuttelee yläruumistaan
edestakaisin, valmiina salaman nopeudella puraisemaan myrkyllisen
pistonsa.
Kobra asustaa kaikkialla, missä se tapaa suojatun ontelon, vanhoissa
raunioissa, kiviröykkiöissä ja puupinoissa, puiden juurien alla ja
lahoissa kannoissa, eikä se karta ihmisasuntojakaan. Usein näkee sen
untelona ja liikkumattomaksi kiertyneenä makaavan kolonsa edustalla.
Jos astuu lähemmä, niin se livahtaa äänettömästi ja sukkelasti
koloonsa; ahdistettuna se puolustautuu aseella, joka on yhtä
vaarallinen kuin ladattu revolveri. Se on päivä- tai oikeammin
hämykäärme, mutta karttaa auringon paahdetta ja hellettä ja lähtee
vasta päivänlaskun jälkeen dshungelien tiheään vesaikkoon pyytämään
sisiliskoja, sammakoita, lintuja, hiiriä ja muita pikku eläimiä. Se
kiipeilee puihin ja ui isojenkin jokien yli. Rannikolle ankkuroinut
laivakaan ei ole siltä turvassa; se ui ulapalle ja kapuaa
ankkurikettinkiä myöten ylös. Naaras munii kaksikymmentä pitkulaista
munaa, jotka ovat kyyhkysenmunan kokoisia, mutta pehmeäkuorisia.
Koiraan ja naaraan kerrotaan olevan hyvin kiintyneitä toisiinsa; jos
toinen on saanut surmansa, niin kumppani piankin ilmestyy samaan
paikkaan.
Hindut pitävät silmälasikäärmettä jumalana; monetkaan eivät senvuoksi
suurin surminkaan taipuisi tappamaan sitä petoa. Jos käärme mataa
alkuasukkaan majaan, niin omistaja asettaa sen eteen maitoa ja suojelee
sitä kaikin tavoin, sillä se muka palkitsee vieraanvaraisuuden onnella
ja menestyksellä. Usein käy silloin käärme miltei kesyksi, ja
huomatessaan jäävänsä rauhaan ei sekään vahingoita isäntäväkeään. Mutta
jos se kuitenkin on puraisullaan surmannut mökistä jonkun, siepataan se
kiinni ja päästetään kauvas kannettuna taas vapaaksi. Siten on
ymmärrettävissä, että tämä matelija lisääntyy suhdattomasti. Vuosittain
kuolee Intiassa käärmeenpuremaan noin 20000 ihmistä.
Kobran myrkky keräytyy rauhasiin ja pusertuu myrkkyhampaiden läpi
esille niin pian kuin nämä tunkeutuvat ihmisen tai eläimen ihoon. Sen
teho on hirvittävä. Jos purema sattuu varsinaiseen valtimoon, niin on
pikainen kuolema ehdottomana seurauksena. Muutoin kuolee purtu vasta
usean tunnin kuluttua, mutta heti saatu lääkärin apu voi kuitenkin
pelastaa hänet. Pureman vaikutus saattaa olla heikompi, jos käärme on
purrut jo vähän aikaisemmin; toinen uhri kenties vain sairastuu
pahasti, kolmas tuskin tuntee mitään vauriota. Myrkkyrauhasten sisältö
nimittäin tyhjentyy vähitellen, mutta täydentyy taas hyvin pian. Kobran
puraisema käy jääkylmäksi ja menettää kaikki elonmerkit; hengitystä ja
valtimon tykintää ei huomaa, näkö, tunto ja nielemiskyky katoavat. Jos
asiantuntevaa apua on käsillä, mitä luonnollisesti vain harvoin sattuu
Intian dshungeleissa, niin pysyy potilas vielä kymmenisen päivää hyvin
heikkona; vasta sitten alkaa hän verkalleen parantua. Jos hän makaa
kaksi vuorokautta kuin kuolleena, silti heittämättä henkeänsä, niin voi
toivoa, että ruumis voittaa myrkyn tehon.
Intian ihmeellisimpiä ihmisiä ovat käärmeidenkesyttäjät, eikä vieläkään
oikein tiedetä, miten he menettelevät. Joidenkuiden esiintymisestä
tekee mieli päätellä, että he itsekin pelkäävät näyttelemiänsä
käärmeitä, toiset taas pitelevät näitä eläimiä suunnattomalla
kuolonhalveksumisella. Jotkut varovaiset nykäisevät niiltä
myrkkyhampaat pois, toiset jättävät ne rauhallisesti paikoilleen, ja
silloin tarvitaan tottumusta ja ketteryyttä käärmeen pureman
väistämiseksi. Mutta useinkin saavat kesyttäjät surmansa omilta
käärmeiltään.
Entiseen aikaan uskottiin, että käärmeidenkesyttäjä houkuttelee
huilunsa nukuttavilla sävelillä käärmeen esille kätköistään ja saa sen
tanssimaan pillinsä mukaan. Todellisuudessa on menettely paljoa
yksinkertaisempi. Kun käärme nousee koholle ja huojuttaa yläruumistaan,
ojentaa kesyttäjä sitä kohti jonkun kovan esineen, esim. tiiliskiven.
Käärme puraisee, mutta satuttaa vain itseänsä. Kun näin on käynyt
useaan kertaan, heittää se puremasta. Kesyttäjä voi nyt kädellään
sivellä käärmeen päätä, sen puraisematta. Kuitenkin pitää eläin yhä
vielä ärtyneenä puolustusasentonsa ja huojuttaa yläruumistaan. Silloin
näyttää siltä kuin tanssisi se huilun sävelten mukaan.
On sentään säikkymättömiäkin käärmeenkesyttäjiä, jotka näyttävät
soitannolla ja kädenliikkeillä jollakin tavoin hallitsevan kobraa,
ikäänkuin pakottaen sen jonkinlaiseen hypnoottiseen uneen. Kesyttäjä
istuutuu pihatolle, missä katseluhaluiset piirittävät hänet, soveliaan
matkan päässä pysytellen. Hän laskee maahan ympyriäisen, latuskaisen
vasun, jossa silmälasikäärme asustaa, ja ottaa pois kannen. Sitte hän
härnää käärmettä, kunnes tämä kohottaa yläruumiinsa ja pingottaa
kakkulasuojustimensa. Herkeämättä sormielee hänen toinen kätensä
huilua, toisella tekee hän nukuttavia liikkeitä, kunnes käärme
vähitellen käy rauhalliseksi. Silloin voi hän sivellä sen päällä
kasvojaan ja painaa huulensa käärmeen otsakilville. Äkkiä väistyy hän
sitte nopeana kuin salama syrjään, sillä samassa herääkin käärme
jälleen turruksistaan. Vähäisinkin lihaksen jännittyminen, jo kobran
silmienkin ilme riittää kesyttäjälle ilmaisemaan, milloin on
vaarallinen hetki tullut. Silmänräpäykseksikään ei kesyttäjä uskalla
siirtää siitä katsettaan, ja samoin tähystelee häntäkin käärme
hellittämättömästi; kohtaus on kuin kaksintaistelua, jossa vastustajan
jokainen hyökkäys voi tuottaa kuoleman, jollei sitä torjuta oikeassa
silmänräpäyksessä. Taitavan käärmeidenkesyttäjän kerrotaan kykenevän
seurustelemaan vastapyydetyn käärmeen kanssa yhtä helposti kuin jo
kesytetynkin. Luonnollisesti vaatii moinen leikki suurta miehuutta ja
vakaata malttia.
Erityisenä näytelmänä on käärmeen ja mungon ottelu. Mungo on pienoinen
petoeläin hiipijäkissain heimoa ja kobran verivihollinen. Se on tuskin
kissan kokoinen, ja sillä on pitkäveteinen ruumis. Sellaisen
kaksintaistelun näin kerran eräässä intialaisessa kaupungissa. Eläimiä
kuljettava mies varasi itselleen ensin pikku pääsymaksun, koska
ottelussa oli jommankumman heitettävä henkensä. Tuskin oli käärme
livahtanut vasustaan, kun mungo syöksähti sen kimppuun, ja nyt alkoi
taistelu niin nopeina käännöksinä ja hyppyinä, että sitä hädin ehti
katseillaan seurata. Kobra tiesi varsin hyvin henkensä olevan pelissä
eikä jättänyt vastustajaansa sekunniksikaan silmistään, ja mungo väisti
sen hyökkäyksiä aina mitä vikkelimmin. Lopulta oli käärme kääntynyt
toiselle sivulle niin pitkälle kuin pääsi ja tahtoi heilauttaa päänsä
toiselle puolelle; sitä silmänräpäystä käytti mungo iskeäkseen
takaapäin sen niskaan. Käärme vääntelehti ja kiemurteli, mutta mungo ei
hellittänyt, ja viimein riippui käärmeen pää enää vain kahdessa ohuessa
jänteessä.
Paitsi kobraa asustaa Itä-Aasian metsissä myöskin jättiläis- eli
python-käärme. Se on vaalean- tai punaisenruskea, vatsan alta valkea,
ja seljässä on tummia täpliä. Isoin laji kasvaa kahdeksankin metrin
mittaiseksi. Vain kaikkein isoimmat pythonit kykenevät yhdellä kertaa
nielemään hirvenvasikan; tavallisesti tyytyvät ne pienempiin
nisäkkäihin tai lintuihin. Kuuluu sattuneen, että sellainen matelija on
niellyt lapsen. Mutta yleensä ei python ahdista ihmistä, ellei sen ole
suorastaan pakko varjella nahkaansa. Täysikasvuinen mies on sitä
vastassa ehdottomasti hukassa; sen lihasvoima on suunnaton, se kykenee
jännittämään lihaksiaan miten kauvan tahansa eikä ennen hellitä uhriaan
kuin tämä on herjennyt hengittämästä.
Tuntikausia makaa se kiemuroina mangopuun oksilla ja pitää silmällä
puuhun laskeutuvia lintuja, tai vaanii maassa saalistaan. Jonkun matkan
päässä nähtyään kaniinin ei se enää siirrä siitä katsettaan, vaan
suoristautuu vitkallisin, pehmoisin liikkein kiemuroistaan ja maata
eteenpäin, nojautuen kylkiluillaan maahan. Kieli vipajaa kepeästi ja
vikkelästi suusta. Uhri on juuttunut paikalleen kuin lumottu ja
tuijottelee vain jäykästi käärmettä. Niin pian kuin tämä on päässyt
saaliinsa ulottuville sinkauttaa se päänsä salaman nopeudella
eteenpäin, avaa kitansa, sieppaa uhrin kierteisiinsä ja rusentaa sen
ruumiinsa kahden kierroksen väliin. Nyt aukaisee käärme taas
puserruksensa ja sivelee kielellään elukkaa kuin tunnustellen, mistä
kohti olisi paras alottaa ateria. Sitte se jännittää leukapielensä niin
ammolleen kuin mahdollista ja alkaa niellä uhria pääpuolesta. Erä
erältä työntää se leukojaan eteenpäin ja sulloo niiden sisäänpäin
suuntautuvilla hampailla saaliin ruumiiseensa. Alaleuka venyy niin
laajalle, että näyttää repulta. Sylkirauhaset ovat vilkkaassa
toiminnassa, tehdäkseen turkin tai höyhenpuvun liukkaaksi.
Vaivaloisesti soluu ateria kokonaisena alas, ja päältäpäinkin näkee,
miten se verkalleen joutuu vatsaan.
Python-käärmeen näkee useimmissa Europan eläinkokoelmissa. Vankeudessa
se lojuu alallaan ja tarvitsee ruokansa sulattamiseen kesäiseen aikaan
kahdeksan vuorokautta ja talvisin kuukauden tai vielä kauvemminkin.
Mutta se kykenee runsaan aterian jälkeen paastoamaankin kerrassaan
kolme kuukautta.