Kalkutan eläintarhassa harppailee valtainen kuningastiikeri pitkin,
äänettömin askelin edes takaisin. Sen talja on punaisenruskea, kupeilta
tummaviiruinen ja vatsan alta valkea. Sen liikkeet ovat ihmeteltävän
pehmeitä ja notkeita, omiaan hiiviskelevään hyökkäykseen ja hyppyyn.
Seinistä käännähtää se nopeasti ja soreasti, poukkoaa tuolloin tällöin
joustavasti kuin ankerias sisäseinän laudalle ja livahtaa luolaansa.
Mutta pian ilmestyy se taas esille, hyppää häkin permannolle ja alkaa
uudelleen harppailla edes takaisin. Häkin edessä seisoo paitsi minua
joitakuita vaskenkarvaisia hinduja ja kaksi valkeata amerikatarta,
Baedekerin matkaopas kädessään. Mutta tiikeri ei meistä piittaa. Sen
keltaiset silmät, joissa sädehtii kuluttava tuli, tähystelevät päämme
yli puiston palmuihin ja mangopuihin. "Kun vain olisin tuolla", miettii
otus, "niin helpostipa luikkisin yön hämyssä tieheni ja takaisin
Gangesin suiston dshungeleihin!"
Häkin posliinikilvessä on kirjotus: "Ihmistensurmaaja. Tämä tiikeri on
raadellut neljäkymmentä ihmistä". Mutta lopulta se joutui verkkoon tai
kuoppaan, ja nyt on dshungelien kuningas elinkautisena vankina.
Pyydystystapansa ja makunsa perusteella jaetaan tiikerit kolmeen
ryhmään: Toiset elävät dshungeleissa ja metsissä riistalla, toiset
saalistavat kesyä karjaa, ja kolmas ryhmä tyytyy vain ihmisenlihaan.
Viimeksimainittu laji on jokseenkin harvinainen. Yleensä pidetään
tiikeriä pelkurina; kuten dshungelien asukkaat arastelevat sitä, samoin
se säikkyy ihmisiä.
Yleisin on se tiikeri, joka pyytää dshungeleissa villisikoja, hirviä ja
antilooppeja; se tyytyy pienempiinkin otuksiin ja kykenee hätätilassa
paastoamaan pitkiä aikoja. Vanhat tiikerit ovat jäykkäliikkeisempiä ja
ahdistavat mukavuussyistä kesyä karjaa. Muutamilla seuduilla sieppaa
karjatiikeri joka viidentenä yönä lehmän tai mullikan ja tuottaa siten
luonnollisesti mitä suurinta vahinkoa. Se jaksaa laahata 180 kilon
painoisen elukan useita satoja askeleita tiheän pensaikon läpi, ja sen
ruokahalu vaatii kolmisenkymmentä kiloa verokseen. Naudan siepattuaan
raahaa tiikeri saaliinsa tiheimpään kaislikkoon ja syö kyliänsä.
Ateriallaan se myös kernaasti juo kerran vettä, ja lopetettuaan
syöntinsä menee se toistamiseen veden partaalle ikäänkuin viruttamaan
suunsa. Sitte se kätkeytyy hyvin etäiseen ja yksinäiseen tiheikköön.
Siellä se heittäytyy kyljelleen, oikaisee kaikki neljä koipeaan ja
nukkuu päivän pitkän, muttei niin sikeästi, ettei pieninkin rasahdus
pensastossa ja kaislikossa panisi sitä heristämään korviaan. Sen kuulo
on kehittynyt uskomattoman herkäksi; useiden metrien päästä se kuulee
kovakuoriaisen kapuamisen bambulehdellä, ja osaa oikein tulkita kaikki
dshungelin kaukaiset ja läheiset äänet. Varmassa piilossaan se
kuuntelee karjan tömistelyä ja lampaiden kaluamista laitumella ja
kuulee paimenen laulun etäältä.
Seuraavana yönä se hiipii samaa latua takaisin, noutaakseen ateriansa
jäännökset; se käyttää aina paimenpolkuja, missä niitä sattuu esille.
Metsästäjät tietävät sen tavan, ja tahtoessaan mahdollisimman
vaarattomasti saada sen hengiltä asettavat ne sen tielle ison rautaisen
loukun, joka on siten sommiteltu, että terävät rautahampaat iskeytyvät
käpälän yläpuolelle oitis kun tiikeri astuu rautarenkaaseen.
Sisä-Aasiassa, missä olen usein tavannut tiikerin jälkiä Lop-norin ja
Tarimin rannoilla, ei se ole ihmiselle kovinkaan vaarallinen, mutta
Intiassa on tiikereitä, jotka penikulmien alueella levittävät kuolemaa
ja kauhua ympärilleen. Täysikasvuinen tiikeri on turvasta hännänpäähän
mitattuna kolme metriä pitkä. Ihmistensurmaaja on tavallisesti naaras;
kenties on sen ensin sattuma saattanut ihmislihan makuun tai oli sen
penikoita saatuansa, joita sen ei tehnyt mieli jättää pitkäksi aikaa,
mukavampi ahdistaa paimenia, puunhakkaajia, kyläpostinkantajia j.m.s.,
tai vielä mieluummin lapsia ja naisia, sillä nämä liikkuvat aseettomina
ja melkein alasti, ja niiden iho on pehmeämpi. Ihmisen kimppuun
käydessään iskee tiikeri kulmahampaansa uhrin kurkkuun ja väännähyttää
häneltä käpälällään pään ympäri, siten katkaisten selkäytimen.
Loikatessaan se päästää lyhyen, kumean köhäisyn, joka saa turvattomalta
uhrilta veren jähmettymään suonissa. Muutamia vuosikymmeniä takaperin
kaadettiin tiikeri, joka oli riistänyt saaliikseen 132 ihmistä, miehiä,
naisia ja lapsia; muuan toinen ehti raadella 127. Esim. v. 1886 joutui
Intiassa lähes 1000 ihmistä tämän kaikista pedoista julmimman ja
verenhimoisimman uhriksi, ja samana vuonna surmattiin 1400 tiikeriä.
Kokonaisia kyliä jätetään autioiksi, kun tienoolle on asettunut
ihmissyöjä, joka määräajoin hakee uhrinsa. Teitä ja polkuja suljetaan
tuollaisen pedon takia, ja metsässä rohjetaan kulkea vain lujasti
aseestettuina ja suurin joukoin. Sellaisten kylien asujamisto on
ainaisessa kuolontuskassa. Kun yksinäinen metsästäjä äkkiä näkee
heinikossa juovaisen hirviön väijyksissä, ei hänellä ole enää aikaa
kohottaa pyssyään ja tähdätä. Senvuoksi metsästetään tiikeriä
mieluummin elefantin seljästä, mistä on helpompi pitää silmällä
tiheikköä, samalla kun ryhdytään perusteellisiin varokeinoihin ja
kerätään suuri määrä miehiä ja koiria koolle. Hyvänä apuna ovat
metsästäjälle varikset ja pikku linnut, joiden hätäinen kirkuna
varottaa hirviön lähenemisestä. Mutta parhaat vakoilijat ovat apinat,
sillä ne metelöitsevät ja kiljahtelevat oksia ravistellen, kun tiikeri
hiipailee niiden alitse.
Rohkein tiikerinmetsästäjä, mitä olen konsanaan tavannut, oli
englantilainen kenraali Gerard Intiassa. Hän uskalsi ypö yksinään
tunkeutua kaksipiippuisine pyssyineen dshungeleihin, ja tiikerinajo
oli hänen mieliurheilunsa; hän puheli siitä kuin kaikkein
yksinkertaisimmasta hommasta. Hän teki pitkiä matkoja, saadakseen
luotinsa tavotettaviin tuollaisen pedon, joka hätyytteli jonkun kylän
asukkaita. Hänellä oli tapana etsiä tiikeri käsille sen omista
lymyistä, ja tarpeen tullen hän ryömi nelikontan viidakon halki. Kun
tiikeri voimiansa keräten kyyristyi hyppäykseen, silloin hän
uskomattoman kylmäverisesti tähtäsi sitä sydämeen, eikä hän koskaan
ampunut harhaan, joskin hänellä aina oli toinen patruuna varalla.
Näillä uskaliailla ja vaarallisilla metsästysretkillään oli hän
yksinään kaatanut 216 tiikeriä.
Paljoa turvallisempaa luonnollisesti on metsästäjän käyttää viekkautta
apunaan, väijyä tiikeriä syötin ääressä jostakin korkeammalle
sovitetusta kätköstä. Mutta uskaltavat alkuasukkaat hätyytellä tiikeriä
pyssyittäkin. Heillä on aseinaan kahden metrin mittaiset bambukeihäät,
jotka päättyvät kaksiteräiseen lappeeseen. Suurin joukoin sulkevat he
tiikerin kierrokseen ja saartavat tiheikön, johon ovat sen ajaneet.
Soukkiin avoimiin käytäviin on pingotettu verkkoja; pääsytietä
tavotellessaan sotkeutuu tiikeri sellaiseen pyydykseen. Silloin miehet
rientävät paikalle ja työntävät aseensa sille sydämeen.
Koillis-Aasiassa eivät alkuasukkaat uskalla lainkaan lausua tiikerin
nimeä, sillä se on heille uskonnollisen palvomisen esineenä; he uskovat
tiikerin kuulevan nimensä mainitsemisen ja oitis ilmestyvän paikalle.
Sen polulle metsään asetellaan uhrilahjoja. Ken surmaa tiikerin,
sanovat tunguusit, kuolee itsekin tiikerin kynsissä. Siamissa ja
Koreassa syödään sen lihaa, jotta siten päästäisiin osallisiksi sen
hurjasta voimasta. Javan ruhtinaat ja pohatat panevat toimeen
puhvelihärän ja tiikerin kesken taisteluita, jollaiset näytelmät eivät
ole vähemmän raakoja kuin Espanjan härkätaistelut. Voittelijat
suljetaan yhdessä isoon häkkiin, ja jommankumman on heitettävä
henkensä. Mutta sattuu niinkin, että molemmat vastustajat, tiikerin jo
iskettyä hampaansa puhvelin korviin tai kyntensä sen kaulaan ja härän
vuorostaan tempauduttua irti ja kaapattua tiikerin sarvilleen, väsyvät
koitokseensa ja heittävät kesken, ikäänkuin olisivat hiljaisesti
sopineet siitä, etteivät enää anna raakojen ihmisten usuttaa niitä
vastatuksin.