Ensi kertaa matkustaessani Intiaan seurasi minua palvelijanani muuan
Itä-Siperian venäläinen kasakka. Hän ei ollut eläissään nähnyt
elefanttia, ja sentähden oli hänen ihmetyksensä rajaton, kun eräässä
intialaisessa kaupungissa tuli vastaamme näitä harmaanmustia
jättiläisiä oikein kulkueena. "Herra, ihanko nuo ovat eläviä eläimiä?"
kysyi hän ällistyneenä. - "Kyllä, näethän niiden kävelevän ja
tottelevan ajajiaan." "Jonkinlaisiksi vetureiksi minä niitä luulin,
sisässä toimivalla koneistolla liikkeeseen pantaviksi." "Ei, ne ovat
elefantteja, jotka ovat aikoinaan elelleet villeinä metsissä, mutta
vangittuina ja kesytettyinä ovat ne oivallisia ratsastus- ja
kuormaeläiniä. Katsohan, kun näytän sinulle, että ne osaavat syödäkin."
Lähimmästä hedelmäkojusta ostin kimpullisen sokeriruokoja ja ojensin
muutamalle elefantille ruovon. Tämä otti sen arvokkaasti ja sievästi
kädestäni, piti sitä poikittain suussaan, kuori kärsällään pois
muutamat kuivat lehdet ja juurikuidut ja muun herkutteli ruuakseen.
"Niin", virkkoi kasakkani miettiväisenä, "oikeita ne ovat eläimiä;
mutta mokomaa ihmettä en ole ikinä nähnyt." --
Villien elefanttien kotina ovat Intian metsät, Taka-Intian niemimaa,
Ceylon, Sumatra ja Borneo. Ne oleskelevat laumoissa, enimmäkseen
kolme- tai neljäkymmentä yhtenä joukkona, joka on omana
yhteiskuntanaan. Sen päällikkönä on täysikasvuinen koiras, jolla on
isot, voimakkaat torahampaat; sitä kaikki tottelevat ja lähestyvät vain
mitä suurinta alamaisuutta osottaen. Mutta metsissä vaellettaessa tai
pakomatkalla on aina naaras lauman johtajana ja määrää vauhdin sen
mukaan, kuinka nopeasti sen poikaset jaksavat juosta. Haju- ja
kuuloaisti ovat elefantilla niin erinomaisesti kehittyneitä, että se
vainuaa vihollisen jo pitkän taipaleen takaa, ja ihan turhaa on yrittää
yllättää elefanttilaumaa tuulen puolelta. Penikulmien päästä kuulevat
ne heimolaistensa pärrytyksen ja ymmärtävät sen tarkalleen, sillä
elefantit ilmaisevat eri äänillä tyytyväisyyttä tai närkästystä,
varotusta tai kutsumusta, pelkoa tai raivoa. Murtautuessaan
hyökkäykseen vesaikon läpi töräyttelevät ne kärsästään kimakoita ääniä
kuin torven toitotuksia.
Kärsä on niiden herkin ja hyödyllisin jäsen. Se on tavattoman liikkuva
ja notkea, 40000 osittain pitkulaisesta, osittain rengasmaisesta
lihaksesta muodostunut. Sillä ne repivät irti puiden oksia, kiskovat
näpsästi kuoren pois, kietovat lehdet kääryksi ja pistävät tämän
kitaansa. Niiden liikkeet ovat hitaita ja raskaita, ja pienet
hanhensilmät ovat hyvinkin ilmeettömiä, kuin eivät ne ottaisi
ympäristöä ollenkaan huomioonsa. Päivän kuumiksi hetkiksi ne
laskeutuvat makuulle tai lepäävät seisoallaan pyöreillä, jykevillä
koivillaan. Ennen päivänlaskua ne ravaavat lähimpään vesipaikkaan
juomaan. Kärsäänsä vettä imettyään ne ruiskuttavat sen suuhunsa.
Peljästettynä kapaisee villi elefanttilauma kiireimmiten pakoon.
Enimmäkseen ryntää se vanhoja, tallattuja polkuja myöten tiheikön läpi,
mutta uusiakin raivatessaan kulkevat elukat peräkkäin kärsät ylös
kierrettyinä, jotta etumaiset avaavat ladun. Tiheinkin bamburuovosto
musertuu kuin lasi niiden painosta, ja niiden kupeilla ryskyy katkeavia
oksia ja maahan tallattuja runkoja. Mustanpunaiset poikaset
pysyttelevät kukin emonsa koipien välissä, ja huolellisesti varoo tämä
polkemasta pienokaistansa. Vuolaatkaan virrat eivät ole elefanteille
minään esteenä; ne astuvat rauhallisesti veteen, ja kun eivät enää
pohjaa jaloillaan, lähtevät uimaan; koko lauma antaa virran kuljettaa
itseään alaspäin, mutta lähenee kuitenkin samalla toista rantaa. Niiden
rinta kohisuttaa vettä kuin höyrylaiva. Vastasyntyneitä poikasia
kannattelevat emot uidessa kärsällään; isommat kömpivät emojensa
selkään. Tuntiessaan taas pohjan kohottavat elukat mustat kyttyrämäiset
selkänsä vedestä, ja sitte lauma verkalleen juosta hölköttää uusiin
tiheikköihin.
Jos ne osuvat asutuille seuduille, suurille metsän aukeamille, missä
hinduilla on vainioitansa, niin on alkuasukkaiden usein työläs
suoriutua elukoista. Sillä viljelysmaat ovat niiden herkullisinta
laidunta, ja elefanttilaumojen tuon tuostakin ahdistelemien istutusten
laiteilla on alituiseen vartioita, jotka jymisyttävät rumpujaan,
kirkuvat ja menoavat, ja ellei se auta, sytytetään isoja
bamburöykkiöitä elukkain häätämiseksi pakosalle. Mutta monasti
elefantit jo tuntevat tämän tempun eivätkä ole siitä millänsäkään.
Muuten ovat ne säveitä, rauhallisia ja arkoja eläimiä, jotka
mahdollisimman joutuisasti pinttävät tiehensä, kun vainuavat vaaraa.
Ihmiselle eivät ne sentähden ole kovinkaan vaarallisia, mutta ihminen
on niiden pahin vihollinen.
Intiassa pyydystetään villejä elefantteja kesytettäviksi ja työhön
opetettaviksi. Tavallisesti käytetään apuna kesyjä elefantteja, jotta
ollenkaan päästään käsiksikään villeihin. Taitavia pyydystäjiä
piiloutuu parhaansa mukaan kesyjen eläintensä selkään, ajaen ne villien
sukulaisten laumaan. Heti kun täysikasvuinen koiras on joutunut
erilleen laumastaan, käyvät metsästäjät sitä hätyyttämään joka taholta,
tyyten vallaten sen huomion hyörinällään ja säikyttelyllään, siten
estääkseen sitä pakenemasta toveriensa mukana ja uuvuttaakseen sitä.
Saattaa kestää kaksi vuorokauttakin ennen kuin se on niin väsyksissä,
että sen on laskeuduttava makuulle vastaiselle kohtalolleen
tylsistyneenä. Silloin intialaiset ketterästi livahtavat kesyjen
kantajiensa seljästä maahan, kietovat voipuneen elefantin takakoipiin
nahkahihnoja ja sitovat sen läheiseen puuhun.
Ceylonilla on myös erinomaisen taitavia pyydystäjiä, jotka etsivät
saalistaan kahteen mieheen ja ilman kesyjen elefanttien apua. He
seuraavat löytämäänsä latua metsien ja tiheikköjen halki, tuntevat
tarkoin jokaisen jäljen iän, latua kulkeneitten elefanttien lukumäärän
ja vauhdin. Valaistuksena on heillä tien varressa pieninkin merkki,
jota ei vieras ollenkaan huomaisi, ja lauman tavotettuaan ne seuraavat
sitä äänettömästi kuin varjot; he hiipailevat metsäpoluilla varovasti
ja pehmeästi kuin leopardi, eivät milloinkaan pyyhkäise lehteä
kahisemaan eivätkä milloinkaan askeleellaan raksauta oksaa poikki, niin
että elefanteilla hienosta hajuaististaan ja terävästä kuulostaan
huolimatta ei ole aavistustakaan heidän läheisyydestään. Sankassa
metsässä, missä elefantit pääsevät etenemään vain verkalleen,
pujahtavat he lähelle, heittävät härännahkahihnoista sommitellun
silmukan uhrinsa takakoipien eteen ja vetävät sen oikeana hetkenä
tiukemmalle. Jos nyt elefantti havaitsee vaaran ja lähtee huikeasti
töräytellen hyökkäämään ahdistajia kohti, niin nämä livahtavat kuin
metsähiiret tiheikön läpi, mutta ovat jälleen pian paikalla, yhä
uudelleen lujitellakseen silmukoita, kunnes elefantti on
pääsemättömässä pälkäässä.
Intiassa pyydetään myöskin kokonaisia elefanttilaumoja yhdellä kertaa,
ja tällainen metsästys on varmaankin suuremmoisinta ja ihmeellisintä,
mitä ylipäätään voi erästystä kuvitellakaan. Useita satoja
harjaantuneita alkuasukkaita kutsutaan koolle ja kesyjä elefantteja
haalitaan mahdollisimman paljon. Niin pian kuin on saatu tietoon se
metsäinen paikka, missä kenties satoja eläimiä käsittävä lauma oleksii,
muodostetaan sen ympärille useita kilometrejä laaja saarrosvartio ja
pystytetään niin nopeasti ja äänettömästi kuin mahdollista
bamburuovoista aituus. Kymmenisen päivän kuluttua käyvät elefantit
rauhattomiksi ja yrittävät murtautua lävitse, mutta mille suunnalle ne
vain kääntyvätkin, kaikkialla ne otetaan vastaan kirkuen ja luikaten,
ilmaan ammuskellen ja palavia soihtuja heilutellen. Lopulta ne
alistuvat kohtaloonsa ja jäävät kehän keskukseen, missä häiriintyvät
vähimmin.
Sillävälin on neljä metriä korkeista paaluista ja rikuista rakennettu
luja aituus, joka on korkeintaan 50 metriä läpimitaltaan. Sen neljä
metriä leveä pääsyaukko on silmänräpäyksessä suljettavissa isolla alas
loksahtavalla veräjällä, ja pääsyaukolle johtaa kaksi pitkää
lankkuseinää, jotka ulompana etääntyvät toisistaan yhä leveämmälle. Nyt
lähestyy ajomiesten iso piiri laumaa yhä enemmän ja säikyttelee sen
metelillään tähän leveään, soukkenevaan kujaan, ja kun elefantit eivät
huomaa mitään muutakaan tietä vapaaksi, ryntäävät ne vankkaan
aituukseen, veräjä rämähtää kiinni niiden takana ja ne ovat loukussa.
Ne koettavat kyllä murtautua aituuksestaan, mutta se on liian tukeva ja
ajomiehetkin pelottelevat niitä ulkoapäin yhä peräytymään.
Nyt jätetään eläimet kahdeksi vuorokaudeksi rauhaan, ja sitten alkaa
vasta metsästyksen vaarallisin ja vaikein osa. Kokeneimmat ja
sukkelimmat pyytäjät ratsastavat hyvin opetetuilla, kesyillä
elefanteilla aukioon; he ovat ketteriä kuin kissat ja kaikesta
uskaliaisuudestaan huolimatta kuitenkin valppaasti varuillaan. Kesyihin
elefantteihin on kiinnitetty naruja, joista ratsastajat pitelevät
kiinni ja joita myöten he ahdistettuina pääsevät lipumaan alas;
pienellä rautaisella piikillä he ohjaavat elukoitansa eteen- tai
taaksepäin, oikealle tai vasemmalle. Siten lähestyy ratsastaja villiä
elefanttia. Jos tämä käy hyökkäykseen, niin on oitis toinen kesy
elefantti paikalla löylyttämässä sitä torahampaillaan. Oikeassa
silmänräpäyksessä heittää ratsastaja suopungin uhrinsa kaulaan, kesy
elefantti auttaa kärsällään silmukkaa kuntoon ja toinen pää solmitaan
puun runkoon. Sitte laskeutuu ratsastaja maahan ja asettaa elukan
takakoipiin toisen ja kolmannen silmukan. Nyt se on tehty
vahingoittamattomaksi ja reutoo turhaan siteissään. Toiset ratsastajat
ovat sillaikaa samaten kytkeneet muun lauman.
Vangit viedään lopuksi yksitellen aituuksesta ja sidotaan metsässä
puihin. Siinä on niiden ensin pitemmän ajan kuluessa totuttauduttava
ihmisten ja kesyjen elefanttien seuraan, ja vasta kun pelko ja viileys
on niistä lopen häipynyt, viedään ne kyliin, missä niistä kasvatetaan
isäntiensä palvelijoita.
Kesyjen elefanttien työskentely on sievää nähtävää. Ne kanniskelevat
hirsiä ja tavarakääryjä maantiellä ja ovat hyödyllisenä apuna
kaikkialla, missä tarvitaan suurta voimaa, rauhan kuten sodankin
aikana. Ihmisen taisteluissa ja töissä on itämailla elefantin osuus
ollut varsin huomattava jo harmaasta muinaisuudesta asti, mutta meidän
päivinämme ne etupäässä ovat kohottamassa intialaisten ruhtinashovien
ja kansallisjuhlien loistoa. Intian maharadshoilla on aina hyvin
varustettu elefanttitalli tiikerinmetsästystä ja ratsastusta varten.
Useana kertana olen intialaisten ruhtinaitten vieraana saanut
tilaisuuden tehdä ratsastusmatkoja heidän elefanttiensa seljässä.
Selkään noustessa on käytettävä erityisiä tikkaita; ylhäällä on mukava
satula, joka muistuttaa nojatuolia ja on varustettu selkänojalla,
jalkalaudalla ja aurinkokatoksella. Mutta olen minä satulattakin
ratsastanut, allani vain paksu punainen karvaloimi, kullalla kirjailtu
ja tupsuilla koristeltu, ja edessäni jonkinlainen kahva, josta saa
pidellä kiinni. Ohjaaja istuu ratsastuselukan niskassa ja hallitsee
sitä rautapiikillään täydellisesti.
Villin elefantin kerrotaan pääsevän puolentoistasadan vuoden ikäiseksi,
kesyn sitävastoin harvoin yli kahdeksankymmenen vuoden. Kun ani harvoin
tavataan elefanttien luurankoja, luulevat singhaleesit, että elefantit
hautaavat kuolleensa. Joillakuilla seuduilla niitä pidetään kerrassaan
kuolemattominakin. Mutta todennäköistä on, että vanha elefantti
tuntiessaan kuolemansa lähestyvän etsii vaikeapääsyisen paikan metsän
sisimmästä kätköstä tai rämeen reunasta, missä tietää varmasti saavansa
rauhassa eritä elämästä.