Ennen kukonlaulua, kun aamu vasta alkaa heikosti sarastaa idässä, olen
jo Benaresin rantalaiturilla, vuokraan itselleni veneen, jota neljä
miestä sauvoo eteenpäin, ja istuudun juurituoliin kajuutin katolle.
Verkalleen lipuessani pitkin laituria on minulla hyvä tilaisuus
silmäillä tätä kummallista kaupunkia, joka leviää Gangesin vasemmalla
rannalla pitkäveteisenä rykelmänä asuinrakennuksia, muureja ja
altaaneja; näiden lomista kohoilee epälukuisia pagoodeja, hindulaisia
korkeahuippuisia ja pramearakenteisia temppeleitä.
30 metriä korkealta rantaäyräältä johtavat leveät portaat alas
virralle, ja kivipatoja pistäytyy siltojen tavoin veteen. Niiden
välissä on vedenkalvon yli rakennettuina puutelineitä, jotka on katettu
olkimatoilla ja isoilla päivänvarjoilla.
Täällä on uskovaisten kokoontumispaikka. Kaupungin sisäosista tulevat
he alas pyhälle virralle tervehtimään nousevaa aurinkoa, ruskeat
puolialastomat olennot, joiden keveät vaatekappaleet, usein vain
lantiohuivi, pistävät silmään räikeän kirjavina. Suunnaton ihmispaljous
leviää pitkin virtaa; minun näkyviini ulottuvalla rantamalla on ainakin
viisikymmentätuhatta.
Annan veneen pysähtyä, sillä tämä näytelmä on kerrassaan ihana. Eräälle
kivipadolle astelee bramiini ja kyykistyy alas. Hänen päänsä on
sileäksi ajeltu, vain niskassa on vielä hiustupsu. Hän ammentaa
kädellään vettä pyhästä virrasta, ryystää sen suuhunsa, huuhtelee tätä
sillä ja sylkee pois. Hän huutaa avuksi Gangaa, Vishnun tytärtä, ja
rukoilee tätä kirvottamaan hänet synnin ja syntymän saastasta ja
suojelemaan häntä kuolemaan asti. Sitte hän höpöttää Vishnun
neljäkolmatta nimeä, suoristautuu ja äännähtää pyhän "Om"-tavun, joka
käsittää Braaman, Vishnun ja Sivan. Lopuksi hän vielä kääntyy maan,
ilman, auringon, kuun ja tähtien puoleen ja valaa vettä päälaelleen.
Nyt ilmestyy Gangesin oikeanpuoleisella äyräällä dshungelin yläpuolelta
auringon reuna näkyviin. Sen nousua tervehtivät vesiuhrein nämä
tuhannet hurskaat pyhiinvaeltajat. He sirottelevat käsillään vettä
ilmaan aurinkoa kohti ja kahlaavat virran verkalleen loivenevaan
uomaan. Bramiini on jälleen kyyristäytynyt ja tekee nyt mitä
arvotuksellisimpia liikkeitä käsillään ja sormillaan. Milloin sivelee
hän päälakeaan, milloin painelee silmäluomiaan, otsaansa, nenäänsä,
korviaan ja rintaansa, kaikella tuolla esittäen vertauskuvallisesti
Vishnun sataakahdeksaa eri ilmestystä. Jos hän yhden ainoankin unohtaa
näistä lukemattomista kädenliikkeistä, niin on koko kaksi tuntia
kestävä jumalanpalvelus pilalla. Päivällisen jälkeen ja illalla
uusiintuu sama temppuilu. Väliaikoina on bramiinilla muita
uskonnollisia toimituksia suoritettavana temppelissä.
Hiljalleen soluu veneeni alas Gangesia. Tuolla makaa pitkällään
ryysyillä vanha ukko; hän on niin laiha että nahka pingottuu
kylkiluiden yli, ja yhtä ruskea kuin muutkin uskovaiset, mutta parta on
lumivalkoinen. Hän on vaeltanut Benaresiin kuolemaan pyhän Gangesin
äärellä, joka juoksee Vishnun jalkojen juuresta. Tuolla on
pitaalitautinen, keski-ikäinen mies, jonka elinvoimia haavat jäytävät;
hän etsii parannusta Gangesilta, elämän lähteeltä. Tässä astua
sipsuttaa nuori nainen alas kiviportaita, sirosti kantaen päänsä päällä
vesiruukkua. Hän kaaloo virtaan kunnes vesi ulettuu lanteille; sitte
hän juo kädestään, sirottelee vettä aurinkoa kohti, valaa pisaroita
hiuksilleen, täyttää ruukkunsa ja astelee hitaasti takaisin, pyhän
veden noruessa punaiselta hunnulta, joka verhoaa hänen ruumistansa.
Toiset istuskelevat tuntikausia ryhmissä rannalla ja lähtevät taas
yhdessä kotia. Olemassaolon loppumattomassa ketjussa on tämä lyhyt
aamutovi vain iankaikkisuuden sekunti. Ja kaikki nämä tuhannet, jotka
pyhien aaltojen vesiuhreilla palvovat aurinkoa, ovat vakuutettuja
siitä, että jokaiselle, joka vaeltaa Benaresiin ja kuolee sen muurien
sisäpuolella, annetaan kaikki synnit anteeksi. Riittää nähdä Benares ja
kuolla!
Buddhalaisten tavoin uskovat hindutkin sielunvaellukseen. Hindun sielun
täytyy kiertää runsaasti kahdeksassa miljoonassa eläinmuodossa ja
sovittaa myöhäisempinä elinkausinaan aikaisemmin syykseen tulleet
synnit. Siitä uhrit jumalille ja bramiineille tämän ikuisen vaelluksen
mahdollisimman pikaiseksi päättymiseksi ja jumalien taivaaseen
pääsemiseksi. --
Illalla päivän pahimman helteen laannuttua kuljen taaskin verkalleen
kaupungin kivisten rantaportaiden ohi. Samean likaisena ja harmaana
soluu nyt pyhä virta äänettömänä uomassaan. Mitä kaikkea saastaa ja
törkyä sisältääkään tämä autuaaksi tekevä virta! Vedenpinnalla
ajelehtaa survottuja, pahanhajuisiksi lahonneita rinkikukkia
kasoittain, rikkoja, ryysyjä, lastuja, kuplia ja vaahtoa.
Eräästä jyrkästä kujasta lähenee rantaa kamalan musiikin nopeassa
tahdissa ruumissaatto. Rämeä rummutus kiirii kaikuna pagoodien
muureista. Paareilla makaa valkean hurstin alla ruumis, suoraksi
ojennettuna, ruskeana ja laihana, ja ruumiinpolttajien kastiin kuuluvat
miehet asettavat sen roviolle, joka on kasattu rantamalle. Pian
kipinöitsee ja räiskyy tuli, ja paksuja savupilviä tupruilee ilmaan.
Palaneen lihan käryä tunkeutuu minuun asti, ja minä siirrätän venheen
edemmäksi. Mutta ruumiinpolttajat eivät liioin tuhlaakaan polttopuita.
Rovion ollessa tuhkana viruu hiiltynyt musta ruumis vielä hehkuvassa
mujussa, ja se heitetään sitte virtaan.
Gangesissa asuu jumalia, ei vain näkymättömiä, jotka tuottavat
siunausrikkaalla vedellä hindujen vainioista elämää ja voimaa, vaan
myöskin näkyväisiä. Hindullehan melkein koko luonto on jumaluuden
ilmausta, ja jumala on krokotiilikin. Sitä ei saa häiritä, saati
tappaa. Estämättömänä ryömii se rantaäyrästä ylös, sieppaa
terävähampaisilla leuoillaan pieniä leikkiviä lapsia ja katoaa
saaliinensa virtaan. Isä ja äiti murehtivat kyllä, mutta milloinkaan
eivät he ajattele kostoa, vaan tuntevat nyt kenties vielä suurempaa
kunnioitusta krokotiilia kohtaan kuin konsanaan ennen. "Maan päällä ei
ole hänen vertaistaan. Hän on kaikkien petoeläinten kuningas."
Entiseen aikaan heitettiin ruumiita Gangesiin polttamattominakin. Siitä
johtuvan rutonvaaran takia ovat englantilaiset kieltäneet tämän tavan,
mutta joillakuilla kaukaisilla seuduilla se kuuluu kuitenkin vielä
olevan käytännössä. Vainaja asetetaan pikku laudalle ja lykätään
Gangesin aaltojen verkalleen vietäväksi hiljaiseen yöhön. Kerran näin
sellaisen kuolonmatkalaisen, joka oli tarttunut hietasärkälle keskelle
virtaa. En olisi sitä ollenkaan huomannut, elleivät korppikotkat olisi
pitäneet peijaita sen jäännösten ääressä. --
Nyt valelee täysikuu hohdettaan yli virran ja dshungelin, ja toukokuun
yön ylen satumainen tunnelma leijuu Gangesin rantamilla. Vesi kohisee
hiljaa karille joutuneen puunrungon kyljessä, ja dshungelin mustissa
kätköissä rasahtelee. Pantteri hiipii saalista vainuten; sen keltaiset
silmät hehkuvat lyhtyinä tiheikössä. Apinat ovat kavunneet liaaneja
myöten ylös ja nukkua kyyröttelevät puiden latvoissa. Unestaan
havahtunut papukaija päästää pökerryksissään äänensä kuuluviin kimeänä
vihellyksenä yli metsän, mutta yksikään ei ota mokomaa huomioonsa,
pantterikaan ei käännä päätänsä. Vesi liikkuu hieman. Krokotiili
kohottaa vitkaan päänsä ja ryömii puunrungolle. Kuutamo välkkyy sen
märillä selkäkilvillä. Se kuuntelee jännittyneenä ja odottelee jonkun
aikaa saalista. Mutta pian se peräytyy, taivuttaa pyrstönsä kuin
teräsjouseksi ja häviää syvyyteen.
Silloin järisyttää äkkiä ilmaa ääni, joka herättää kauhua yltympärillä.
Kuin käreänä, valittavana ukkosena kiirii se dshungelissa. Tiikeri on
herännyt ja janoaa verta! Ken on kerran kuullut sen kuolemantuomion,
joka sointuu tiikerin varotusulvahduksessa, ei sitä milloinkaan saa
mielestään.