Tätä Intian luonnonaarteista ylen rikasta syvännettä lähestymme
nyt Satledshin laakson kautta, joka alavarrellaan käy yhä
suuremmoisemmaksi. Pieniä, huojuvia siltoja myöten ratsastamme me
lukemattomien syrjäjokien yli, jotta jymy kuuluu kauvas ja kiehuva vesi
sirkoilee vihmaksi. Ne kaikki rientävät Satledshia kohti, joka lopulta
paisuu suunnattomasti ja hurjalla voimallaan kunnioitusta herättäen
vierittää vesipaljouksiaan eteenpäin. Ilma tihenee, hengitys huojistuu.
Korvissa taukoo soimasta ja päätä lakkaa kivistelemästä, kylmyys on
helpottanut. Jo varhaisina aamuhetkinä leyhyilee ympärillämme leuto
ilma, ja väleen saamme päiviä sellaisia, jotka panevat meidät hiukan
kaihoten muistelemaan Tibetin ylänkömaan viileyttä. Kun useita vuosia
takaperin matkustin tätä tietä, kävi lisääntyvä lämpö kovin tukalaksi
yhdelle koiristani, isolle tuuheaturkkiselle tibetiläiselle, kunnes se
muitta mutkitta pyörsi takaisin ja lähti vilistämään Tibetiä kohti. Sen
keuhkot ja kaikki elimet olivat rakenteeltaan sovellettuja ohueen
ilmaan, ja minun oli annettava sen noudattaa tahtoansa hyvällä tai
pahalla.
Ensimäinen kaupunki, johon saavumme, on Simla. Siinä on tuskin 15000
asukasta, mutta se on maailman kauneimpia kaupunkeja ja mahtavampiakin
sillä sen seeterimetsässä kohoaa linna ja tässä linnassa on
keisarillinen valtaistuin. Ja se keisari on Englannin kuningas, jonka
vallan edustajana Intiassa on varakuningas. Herpaannuttavan kesähelteen
alkaessa lähtevät kaikki englantilaiset, joita ei toimi pidättele
alankomaalla, ylös vuoristoon, ja Pendshabin maakunnassa asuvat
englantilaiset siirtyvät Simlaan. Varakuningas ja hänen esikuntansa,
hallitus, armeijan ylipäällystö, virkamiehet ja upseerit, kaikki
matkustavat he vaimoineen ja lapsineen ylös Simlaan, ja siellä
eleskelee hienosto huvitellen ja juhlien ihan kuin Lontoossa. Silloin
nousee asukasluku kolmeenkymmeneentuhanteen.
Simla on rakennettu kukkuloille, jotka ympäröivät huimaavia rotkoja, ja
talot näyttävät jyrkillä seinämillä pääskysenpesiltä. Pengermien tavoin
kulkevat kadut ylitysten, ja yltympärillä kohoaa tumma, sankka metsä.
Mutta seeterien välisistä aukeamista näkee etäällä lounaassa Pendshabin
tasangot ja Satledshin polvittelevan juoksun, ja pohjoisesta hohtaa
Himalajan vuoristoröykkiöiden ikuinen lumi. On tietenkin ihanaa päästä
Intian tukahduttavasta paahteesta Simlaan taas kunnollisesti
hengittämään, mutta kenties on vielä ihanampaa levätä siellä Tibetin
purevalta pakkaselta paenneena.
Simlasta vie meidät rautatie satakunnan tunnelin läpi ja mitä
uhkarohkeimpina polvekkeina lukemattomien siltojen yli ja syvien
kuilujen kaltaita pitkin alas Pendshabiin, ja nyt olemme alankomaan
korventavassa helteessä. Mitä antaisikaan saadakseen vain hiljaisenkin
henkäyksen Tibetin lumivuorilta! Mutta meidän täytyy tyytyä istumaan
rauhallisina veden alituiseen huuhtoman ristikkoikkunan ääressä ja
juomaan joka asemalla iso lasillinen limonaadia, jossa uiskentelee
jääpalasia.
Vain pikimältään kurkistamme Delhiin, aikoinaan peräti suureen ja
kuuluisaan kaupunkiin Gangesin syrjäjoen Dshamnan varrella. Maan vielä
kuuluessa muhamettilaiselle hallitsijasuvulle oli Delhi valtakunnan
pääkaupunki ja suurmogulin asuinsija. Ja lukuisat uhkeat muistomerkit
johtavat vielä mieleen niitä aikoja, pelkästä valkoisesta marmorista
pystytetyt komeat rakennukset, joiden seinät ja pilarit hohtelevat
kallisarvoisia kiviä, lasuria ja malakiittia, nefriittiä ja agaattia.
Näistä palatseista oli eräässä aikoinaan suurmogulin valtaistuin,
riikinkukkoistuin. Se oli katettu paksuilla kultalevyillä ja koristeltu
lukemattomilla timanteilla, sen selkämyksessä hohti isoin meille
tunnettu smaragdi, Kohinuur eli "Valon vuori", joka nykyään kuuluu
brittiläiseen valtioaarteistoon. Kun v 1729 persialaiskuningas Nadir
Shah voitti suurmogulin, joutui tämän miljaardiaarre voittajan
saaliiksi, sen mukana riikinkukkoistuinkin. Vielä tänä päivänä on
tämä valtaistuin Persian shahin hallussa, vielä kiiltelevät sen
selkämyksessä kultaiset riikinkukot, mutta iso smaragdi ja muut
jalokivet puuttuvat; ne on murrettu irti toinen toisensa perästä, Nadir
Shahin jälkeläisten ollessa rahapulassa.
Myöskin Agra, Dshamnan alajuoksun varrella, on ollut suurmogulin
pääkaupunkina, ja noista hallitsijoista on muuan teettänyt sinne
rakennuksen, jota vielä tänä päivänä pidetään maapallon kauneimpina. Se
on nimeltään Tadsh Mahal eli Kruunupalatsi, hautamoskeija suurmogul
Shah Dshahanin lemmikkipuolison muistoksi, jonka vierellä hän itsekin
lepää moskeijan kryptassa. Tämä valtainen hautakappeli on rakennettu
yksinomaan isoista marmorilohkoista; kaksikolmatta vuotta kesti
aherrusta ja neljäkymmentä miljoonaa markkaa se tuli maksamaan.
Punaisesta hiekkakivestä hakatun upean holvioven kautta tullaan ensiksi
puutarhaan, joka ympäröitsee pyhäkköä. Isossa lammikossa loiskii
kelluvien lootoskukkien lomissa kultakaloja, kaikkialla kohtaa silmää
mitä rehevin vehmaus, jossa visertelevät linnut ja hyppivät oravat
majailevat. Jasmiini ja ruusu tuoksuu vastaamme; nuoret kypressit
pyrkivät kohti korkeutta. Häikäisevän valkeana päiväpaisteessa,
kivettyneiden untuvapilvien utukuvana leijuu penkereellään Tadsh Mahal,
taideteos sen veroinen kuin vain rakkaus voi loihtia esille maan
kamarasta. Penkereen neljästä kulmasta kohoaa jokaisesta korkea, hoikka
minaretti, niinikään marmorista sommiteltu, ja kahdeksannurkkaisen
moskeijan kupukatto ulottuu seitsemänkymmentäneljä metriä korkealle.
Marmoriristikkoisen aidakkeen takana on moskeijan suojamassa Shah
Dshahanin ja hänen kuningattarensa Mumtazin hautapatsaat. Molempien
sarkofagit ovat säilyneet kryptassa.
Rakennuksen neljä julkipuolta ovat ihan yhtäläiset. Mutta vihreä tausta
ja vaihteleva valaistus herättävät katsojassa yhä uusia tunnelmia.
Auringon kirkastamat pinnat ovat lumivalkeat, keveät varjot
heleänsiniset. Siellä täällä näyttää lehto luovan vihreän heijasteen
valkoiselle marmorille. Kun aurinko painuu iltaruskon hehkuun, verhoaa
punakeltainen kimmellys koko rakennuksen, ja Agrasta ei sovi poistua
ennen kuin on nähnyt Tadsh Mahalin kuutamossa. Neiteänä ja huuruisena,
lämpimänä ja hiljaisena leviää edessäsi puutarha; mutta marmoriseinien
valaistus on nyt jäätävän kylmä, varjot esiintyvät korppimustina, vain
kupulaki hohtaa hopeanvalkoisena. Yöperhosia liihottelee puiden
lomissa, ja sääsket inisevät kimeästi. Dshungelin salaperäiset soinnut
kajahtelevat yltympärillä, ja Dshamnan sameanharmaa vesi vyöryy hiljaa
kohisten pyhää Gangesia kohti.