Jos retkilläni Tibetissä olisin lukenut kaikki kohtaamani villiaasit,
niin olisi niitä monia, monia tuhansia. Kaukana pohjoisessa tai
ylänkömaan sydämessä tai etelässä kuluu tuskin päivääkään noiden
muhkeain, ylpeitten eläinten ilmestymättä näkyviin milloin yksinäisinä,
milloin parittain, jopa monisataisina laumoinakin. Villiaasin
tieteellinen nimi on _Equus kiang_. Tämä nimitys ilmaisee sen läheistä
sukulaisuutta hevosen kanssa, ja kiangiksi sanovat sitä tibetiläiset.
Villiaasi on keskulaisen muulin kokoinen; sillä on hyvin kehittyneet
korvat ja herkkä kuulo, hännän päässä tupsu, turkki punaisenruskea,
vatsa ja koivet vain valkeat. Vaaraa vainutessaan se korskuu kovasti,
nostaa päänsä korkealle, höristää korviaan ja harittaa sieramensa; se
muistuttaa siis enemmän aasia kuin hevosta. Mutta kun sen näkee
nelistävän pitkin Tibetin suolatasankoja, esiytyy kesyn ja villiaasin
eroavaisuus suurempana kuin aasin ja hevosen, ja karavaanini hevoset ja
aasit näyttivät aavikon kiangien rinnalla maankiertäjiltä.
Villiaasit ovat hiljaisen, aution Tibetin koruna, ja jo monet vuodet
ovat ne olleet ystäviäni. Karavaani samoaa laakeata tasankoa
suolajärven rannatse. Silloin nelistää tienoolle tomupilvenä lauma
villiaaseja. Ne noudattavat kaikki johtaja-aasin päällikkyyttä; oriit
seuraavat tammoja, nämä johtaja-aasia, ja varsat pysyttelevät emojensa
läheisyydessä. Valppaat, mutta varomattomat elukat ovat kyllä
vainunneet karavaanin, mutta ne eivät ole vielä milloinkaan nähneet
sellaista ilmiötä eivätkä tiedä, miten vaaralliseksi saattaa koitua
uteliaisuutensa tyydyttäminen. Ne tekevät kauniin puoliympyrän meihin
päin ja pysähtyvät tiemme varrelle. Tuon tuostakin ne korskuvat, ja
niiden koivissa vavahtelee lihasvoima ja joustavuus. Karavaanin
lähestyessä käännähtää lauma oikealle, kaartaa meidät taitsemme ja
ilmestyy jälleen toiselle puolelle. Tämä temppu uudistuu niin tiukassa
järjestyksessä kuin kantaisivat villiaasit näkymättömiä ratsastajia
seljässään. Ne näyttävät tahtovan ilkkua uupuneille hevosillemme, jotka
hädin enää jaksavat jalkaansa nostaa.
Tai olemme pystyttäneet leirimme jäätyneen lähteen luo tasangolle.
Lähellä on kianglauma laitumella, ja auringon laskuun asti elukat
kirmailevat pitkin lakeutta. Mutta hämärissä ne kokoontuvat keskelle
kenttää mahtavaksi ryhmäksi, tammat ja varsat keskelle, oriit ympäri
laidalle. Ne asettavat yövartioita varottamaan susien lähenemisestä. Ja
meidän koiramme haukahtelevat, kun villiaasit yön hiljaisuudessa
korskuvat tai kavioillaan kuopivat routaantunutta maata.
Kasakkani pyydystivät kerran kaksi pientä aasinvarsaa, jotka eivät
vielä tienneet vaaroista mitään. Ne seisoivat telttien välissä liekaan
pantuina eivätkä yrittäneetkään paeta. Ne hörppivät halukkaasti vedellä
ohennettua maitoa, ja me toivoimme niiden menestyvän ja vuosikausia
pysyvän seuranamme. Mutta kun näin kuinka kipeästi ne kaipasivat
vapautta, tahdoin mieluummin luovuttaa ne takaisin erämaahan ja
emojensa hoivaan. Mutta se oli jo myöhäistä; emot eivät suostuneet
ottamaan niitä takaisin sitte kun olivat olleet ihmisten hoteissa.
Meidän oli ne teurastettava, jotteivät niitä olisi sudet saaneet
saaliikseen. Niin ankara on erämaan laki, ihmisen kosketus riittää
riistämään niiltä vapauden tenhon. "Kuka päästi villin aasin vapaaksi
ja siteistä irrotti villin muulin, jolle minä olen korvessa antanut
kotinsa ja suolaisella arolla asuinsijansa?"
Mutta me emme voi eritä Tibetistä palataksemme Intiaan, edes
pikimältään tutustumatta siihen jyhkeään härkään, joka villinä
juoksentelee Tibetin korkeimmissa vuoristoissa. Tibetinkielellä sitä
sanotaan jakiksi, ja tämä nimitys on siirtynyt useimpiin
europalaisiinkin kieliin. Se on läheistä sukua kesylle jakille, mutta
tätä isompi. Väriltään se on aina korppimusta, ainoastaan vanhemmiten
on pääkallon karvapeite monasti harmaankiuhtava. Kesy jak sitävastoin
on usein valkeanruskea tai täplikäs. Yhteistä on molemmilla kummallinen
ruumiin muoto ja tavaton pitkäkarvaisuus. Sivulta katsoen näyttää jak
kyttyräiseltä; ihan etukoipien kohdalla on selkä korkeinna, ja siitä se
loivenee yhtämittaisesti hännänjuureen asti; kaula ja niska painuvat
vielä jonkun verran syvemmälle. Elukka on suunnattoman painava, väkevä
ja jykevärakenteinen; karkeiden sarvien kärjet ovat usein säröilleet ja
elukkain rajuissa kamppailuissa kuluneet.
Kun jak elelee neljänkinkymmenen asteen pakkasessa, tarvitsee se
tuuheata taljaa ja suojelevaa rasvakerrosta nahan alla, ja siinä
suhteessa se onkin niin hyvin varustettu, ettei sille mikään kylmyys
mitään mahda. Silloin jakselee se parhaiten, kun sen hengitys
tuprahtelee sieramista höyrypilvinä. Kummallinen on jalan mittaisten
villaripsujen kiehura, joka ympäröitsee kupeitten alaosaa ja etukoipien
yläosaa usein niin rehevänä, että karvatöyhdöt lakaisevat maata. Kun
jak makaa kivikovalla, jäätyneellä tai romeisella maaperällä, on tämä
paksu hatu sille patjana, jolla sen on pehmeä ja lämmin levätä.
Mutta mistä saavat elantonsa nämä lihakkaat jättiläiset seuduilla,
missä ei oikeastaan kasva mitään ja karavaani saattaa menehtyä laitumen
puutteeseen? Useinhan ei päiväkausiin näe ainoatakaan ruohonkortta;
vasta 4500 metrin korkeudessa tapaa hyvin harvakseltaan pieniä
vaivaispensaita, ja puita nähdäkseen on laskeuduttava vielä 1000 metriä
syvemmälle Brahmaputran laaksoon. Ja kuitenkin kuljeskelevat nuo isot
elukat tuolla ylhäällä ja menestyvät erinomaisesti. Ne elävät
sammalista ja jäkälistä, joita raasivat kielellään suuhunsa; kieli on
niillä karhea kuin karsta, ja siinä on kovia, teräviä sarveisväkäsiä.
Sillä kuorivat ne myös maan kamarasta sentimetrin korkuista
samettihienoa ruohoa, jota kasvaa tunturipurojen kaltailla; se on niin
lyhyttä, ettei sitä hevonen voisi syödäkseen kaluta.
Kerran läksin pääkortteeristani monipäiväiselle retkeilylle ja otin
vain kaksi palvelijaa mukaani. Toinen oli afghani nimeltä Aidat. Hän
oli suuri jakmetsästäjä Herran edessä ja tapasi myydä saaliikseen
joutuneita vuotia itäturkestanilaisille kauppamiehille, jotka niistä
valmistivat satuloita ja saappaita. Olimme yöksi pystyttäneet leirimme
200 metriä korkeammalle Montblancin huippua, ja parikin askelta
astuessaan tunsi henkeänsä ahdisatavan ja sydämensä hypähtelevän.
Leirihommistamme suoriuduttuamme pyysi minua Aidat toki silmäilemään
isoa jakhärkää, joka oli laitumekseen valinnut telttini yläpuolelta
vuorenrinteen, ja kun olin Aldatille luvannut, että hän saa matkan
varrella metsästellä, ja mekin tarvitsimme lihaa ja ihraa, läksin
mukaan. Härkä ei ollut meitä vielä vainunnut. Se asteli myötätuuleen ja
ajatteli vain laitumensa mehevää sammalta; lumesta sulanut vesi lirisi
kivien välitse, ilma oli kalsea, tuulinen ja pilvinen -- oikea jak-sää.
Pyssy seljässä ryömi Aidat uurtoa myöten ylämäkeen, hiipaillen
kyynäspäillään ja varpaittensa kärjillä eteenpäin varovasti kuin
rosvoretkelle lähtenyt kissa. Kolmenkymmenen askeleen välimatkalle
päästyään hän jäi makaamaan tuskin huomattavan kiviröykkiön taakse.
Jännittyneenä tarkkasin hänen joka liikettään. Verkalleen sijotti hän
pyssynsä asentoon, tuki sen ja tähtäsi. Jak ei kohottanut päätänsä, se
ei uumoillut mitään pahaa. Viisitoista vuotta oli se kuljeskellut tällä
rauhallisella vuoriseudulla lumirajan läheisyydessä, varmaankaan koko
aikana näkemättä ainoatakaan ihmistä. Silloin pamahti laukaus, joka
pani kaiun kiiriskelemään kallioseinämästä toiseen. Jak hypähti
kohoksi, jotta multaa ja kiviä pemahti ilmaan. Sitte se hoippui
joitakuita askeleita eteenpäin, seisahtui, huojui, koetti säilyttää
tasapainoaan, kaatui, kömpi työläästi jälleen jaloilleen, mutta
mätkähti sitte raskaana ja avuttomana maahan ja jäi liikkumattomaksi.
Kättänsäkään kohauttamatta lojui Aidat hievahtamattomana pyssynsä
takana, ollakseen herättämättä kuolevan härän kostonhalua. Mutta jak
oli ihan hengetönnä ja jo tovin kuluttua nyljettynä ja paloteltuna.
Se sattui syyskuun 9. p:nä. Mutta 23. p:nä saivat jakhärän omaiset
etäältä katsella omituista kulkuetta. Muutamat miehet kantoivat
pitkulaisen taakan vastikään luomansa haudan reunalle, laskivat sen
hautaan, peittivät sen turkeilla ja täyttivät haudan kivillä ja
soralla. Yksinkertaiselle hautakummulle pystytettiin telttiruode, jonka
kärkeen sidottiin villin jakin häntätöyhtö. Tämän hautakummun alla
uinui Aidat itse, urhea jakmetsästäjä.