Lop-norilta lähtien tunkeusin v. 1901 kolmannen kerran korkeiden
vuorten maahan. Kesä oli juuri alkanut tukahuttavine hiekkamyrskyineen,
ja ihan kaipasi päästä ylös raikkaaseen, puhtaaseen ilmaan. Suuri
karavaanini oli hyvinkin sekalainen seurue. Minulla oli kuusitoista
Itä-Turkestanista palkkaamaani muhamettilaista palvelijaa, kaksi
venäläistä ja kaksi burjatilaista kasakkaa sekä Urgasta tullut
mongolilainen lama matkassani. Elintarpeita olin koonnut seitsemäksi
kuukaudeksi, lisäksi on mukana telttejä, turkkeja, makuuvaatteita,
aseita ja muita tavaralaatikoita, joista kaikkiaan kertyi 39 kameelin,
41 hevosen ja muulin sekä 60 aasin kuormaa. Sitäpaitsi oli karavaanin
jatkona 60 teurastuslammasta, useita koiria ja kesy hirvi.
Siten taivalsin ylänkövuoristoon ja kapusin toisen vuorijonon yli
toiselta päästyäni. Ylhäällä suurilla selänteillä on ilma niin ohutta,
että on työläs hengittää, ja vähäinenkin liikunto panee sydämen
pamppailemaan. Sentähden uupuu karavaani kovin pian, laidunruoho käy
yhä niukemmaksi, karavaanista menehtyy paljon juhtia, ja matka joutuu
päivässä harvoin yli 20 kilometrin.
Olin jo jättänyt 44 päivämatkaa taakseni suoraan etelään suuntautuvalla
tolallani ja tapasin nyt ensimäiset jäljet ihmisistä. Matkani määrä oli
Lhasa, jonne oli vielä 480 kilometrin taival. Tähän asti oli kaikkien
europalaisten, jotka olivat yrittäneet tunkeutua tuohon pyhään
kaupunkiin, ollut pakko pyörtää takaisin tibetiläisten ratsumiesten
pysähdyttäminä. Tibetiläiset ovat pohjaltaan suopeaa, herttaista
kansaa, mutta he eivät siedä mitään muukalaisia maassaan; he ovat
kuulleet, että valkoihoiset ovat vallanneet Intian ja Keski-Aasian,
ja pelkäävät nyt, että sama kohtalo saattaisi tulla heidänkin
osakseen. Kaksisataa vuotta takaperin asui Lhasassa katolilaisia
lähetyssaarnaajia, ja vielä v. 1845 kävivät kuuluisat ranskalaiset
hengenmiehet Huc ja Gabet kaupungissa. Mutta sittemmin murhattiin kaksi
europalaista näiden itsepintaisesti pyrkiessä Lhasaan, ja muiden on
täytynyt palata tyhjin toimin.
Nyt tahdoin minä yrittää onneani. Suunnitelmanani oli matkustaa
valepuvussa kahden seuralaisen keralla. Toinen oli tuo mongolilainen
pappi, jota me vain yksinkertaisesti puhuttelimme lamaksi, ja toinen
burjatilainen kasakka Shagdur. Burjatit ovat mongolilaista rotua,
puhuvat mongolilaista murretta ja ovat myös lamaisteja. Reillä on
kapeat, hiukan vinot silmät, ulkonevat poskiluut ja lihaiset huulet.
Vaatetus on molemmilla kansoilla melkein sama: pitkähihaiset turkit,
huivi vyöllä, lakki ja edestä ylöspäin taivutetut saappaat. Minun asuni
oli senvuoksi tarkoin yhtäläinen, ja kaikki mitä otimme mukaamme
telttitarpeita, kirstuja ja ruokavaroja, oli mongolilaista tekoa ja
alkuperää. Mitä ehdottomasti tarvitsin europalaisia tamineita, kuten
maantieteellisiä kojeita, kirjotusvehkeitä ja kaukoputken, sullottiin
huolellisesti yhteen kirstuun. Varuksinani oli kaksi venäläistä
kivääriä ja ruotsalainen revolveri, ja karavaanin juhdista valittiin
matkaani viisi muulia, neljä hevosta ja molemmat äkäisimmät koiramme,
"Tiikeri" ja "Lilliput". Minä ratsastin muhkealla hiirakolla, Shagdur
isolla papurikolla ja lama pienellä, kellanharmaalla muulilla.
Kuormajuhtia kuljettivat mieheni, ja minä ratsastin taampana. Molempina
ensimäisinä päivinä saattoi meitä vielä muuan muhamettilainenkin
nimeltä Ördek, jonka kuitenkin piti kahden päivän kuluttua pyörtää
takaisin pääkortteeriin, missä muu karavaani odotti paluutani.
Monet mongolit tekevät vuotuisia toivioretkiä suurissa aseestetuissa
karavaaneissa pyhään kaupunkiin palvomaan dalai-lamaa sekä saamaan
häneltä ja tashi-lamalta siunauksen. Niinpä minäkin tahdoin tavottaa
näiden mongolilaisten toiviotien, eikä mitään muuta mahdollisuutta
ollutkaan saapua Lhasaan kuin sellaista valepukua käyttäen.
Heinäkuun 27. p:nä olin lähtenyt pääkortteerista, ja jäljellejääneet
olivat vakuutettuja siitä, etteivät he minua enää koskaan näe.
Ensimäisen päivän kuluessa emme olleet havainneet mitään elollista, ja
toisenakin päivänä olimme estämättöminä ratsastaneet 40 kilometriä.
Sitten olimme pystyttäneet leirimme aukealle kahden järven
lähettyville; vain lounaassa kohosi joitakuita pikku kunnaita, joiden
juurella kävi karjaa laitumella. Ördekin piti vartioida se yö, jotta me
kolme saimme nukkua kunnollisesti. Vartiopalvelushan oli joutuva omaksi
huoleksemme hänen käännyttyänsä paluumatkalle.
Ensiksikin paransin nyt valeasuani. Pääni ajeltiin kiiltäväksi kuin
biljardipallo. Vain kulmakarvat saivat jäädä paikoilleen. Sitte lama
voiteli pääni rasvalla, noella ja ruskealla maalilla, enkä itseäni enää
tuntenut, kun jälkeenpäin vilkaisin pieneen käsikuvastimeen; joka
tapauksessa olin saanut paljon yhtäläisyyttä molempien lamaististen
palvelijaini kanssa.
Ehtoopäivällä oli noussut luoteismyrsky, ja me olimme sentähden
ryömineet jo aikaisin pieneen, ohueen telttiimme, missä vaivuimme
rauhalliseen uneen. Puoliyön tienoissa hiipi telttiin Ördek ja ilmotti
minulle vapisevalla äänellä, että ulkona liikkui rosvoja. "Takimaisten
hevosten välitse vilahti varjo!" Me tempasimme aseemme ja riensimme
ulos. Myrsky riehui ennallaan, ja valju kuu pilkisteli repaleisten
pilvien raosta. Ilmassa vinkui ja puhkui kuten Tibetissä tavallisesti.
Mutta me tulimme liian myöhään. Kunnaitten harjalla erotimme juuri
vielä kolme ratsastajaa, jotka ajoivat edellään kahta vapaata hevosta:
toinen oli rakas hiirakkoni, toinen Shagdurin papurikko. Shagdur
lähetti niiden perään luodin, mutta sillä ei ollut enää muuta tehoa
kuin rosvojen hoputus kiireisempään pakoon.
"Herra, lähtekäämme ajamaan roistoja takaa", huudahti Shagdur.
Minä en ollut vähemmin vimmoissani kuin hän, mutta tyynnytin mieleni
väkisin. "Siitä ei ole mitään hyötyä, uupuneilla hevosillamme emme
niitä saavuta."
"Antakaa sitte minun ja Ördekin tavottaa niitä."
"Ajatelkaahan toki", vastasin, "että ne tuntevat maan paljoa paremmin
kuin me. Ne ratsastavat yötä päivää ja seuraavat puroja, häivyttääkseen
latunsa. Parhaassakin tapauksessa menee pari päivää ennen kuin ne
saavutatte, ja kenties vaanii ympärillämme vielä muita samanlaisia
voroja. Mieluummin pidämme varamme, ettemme menetä loppujakin
eläimiämme."
Yö oli hämyinen, eikä nukkumisesta nyt enää tullut mitään. Me
istuuduimme pikku sysinuotion ääreen, keitimme riissiä ja teetä sekä
sytytimme piippumme. Auringon noustessa olimme valmiita lähtöön. Olimme
tutkineet jälkiä ja havainneet, että varkaat olivat vastatuuleen
hiipineet leiriimme ja siten välttäneet koirien huomion. Yksi oli
ryöminyt sateitten uurtamaan vakoon ihan hevostemme lähelle, jotka
kalusivat ruohoa, ja äkillisellä hyppäyksellä säikäyttänyt ne tuulen
alapuolelle, missä ratsain väijyvä rosvo oli ne ottanut vastaan ja
ajanut edellään. Kolmas oli odottanut omaa ja toverinsa ratsua
pidätellen, ja sitten olivat nämäkin molemmat karauttaneet tiehensä.
Varmaankin olivat he vaanineet meitä jo koko päivän. Kenties tiesivät
he senkin, että me tulimme pääkortteeristani, ja kuinka helposti
saattoivatkaan he toimittaa varotuksen Lhasaan!
Ördek oli suunniltaan raivosta, kun hänen nyt piti jalkaisin tallustaa
takaisin kahden päivämatkan pituinen taipaleemme. Kuten jälkeenpäin
kuulin, ei hän uskaltanut palata samaa tietä, vaan hiiviskeli kuin
villikissa kaikissa mahdollisissa ojanteissa eteenpäin ja kaipaili
päivisin hämyä, mutta joutui hämärän tullessa vielä kamalampaan tuskaan
ja kuvitteli jokaista kiven järkälettä kyttäileväksi konnaksi. Kaksi
villiaasia oli säikäyttää hänet järjiltään, jotta hän kyyristäysi
muutamaan rotkoon kuin siili, pitkittääkseen sitte matkaansa
hellittämättömään juoksuun kapaisten. Hänen lopulta saapuessaan
pääkortteeriin luuli päällepäätteeksi yövartia, ettei tulokas kuulunut
heihin, ja tähtäsi häntä pyssyllään. Ördek siitä kiljumaan ja
viittilöimään, ja vihdoinkin päästyään jälleen telttiinsä nukkui hän
neljäkymmentäkahdeksan tuntia yhteen menoon.
Me kolme pyhiinvaeltajaa ratsastimme nyt kaakkoon päin ja pystytimme 40
kilometrin päässä telttimme puron partaalle. Osamme olivat siten
jaetut, että Shagdur muka oli herrana; minua piti miesteni kohdella
tavallisena muulinajajana. Nyt en enää uskaltanut kasakan kanssa puhua
venättä, vaan ainoastaan mongolinkieltä, jota lama jo kauvan oli
minulle opettanut. Ehtoopäivällä nukuin kello kahdeksaan, ja
herätessäni olivat molemmat kumppanini mitä suurimmassa tuskassa,
keksittyään kolme tibetiläistä ratsumiestä, jotka olivat etäältä
pitäneet meitä silmällä. Meidän täytyi siis olla joka hetki
valmistautuneita uuden hyökkäyksen varalle.
Me jaoimme nyt yön kolmeen vartioon, kello yhdeksästä puoliyöhön, siitä
kolmeen ja kolmesta kuuteen; minä otin ensimäisen ja lama viimeisen
vartion. Elukat pantiin teltin edustalle liekaan, ja teltin edessä ja
takana makasivat koirat. Ensimäinen yövartioni alkoi. Astelin molempien
koiriemme välissä edestakaisin, ja ne ulvahtelivat joka kerta ilosta,
kun silitin niitä. Kaameapa oli tämä Tibetin yö ja loppumattoman pitkiä
sen hetket! Taivas vetäysi mustiin, vavahtelevia salamia leimuileviin
pilviin, ja satoi kuin saavista kaataen. Raskaat pisarat rummuttivat
mongolilaista kattilaa, joka oli jäänyt ulos nuotion ääreen. Tuon
tuostakin etsin suojaa teltinaukosta, mutta koirien vähänkin
murahdellessa riensin jälleen ulos. Vesi ei enää tippunut turkeistani,
vaan norui puroina.
Tuli puoliyö, mutta Shagdur nukkui niin sikeästi, etten hennonut häntä
herättää. Olin päättänyt lyhentää hänen vartiotansa puolella tunnilla,
kun molemmat koirat alkoivat raivokkaasti haukkua. Lama heräsi ja
syöksähti ulos, me hiivimme aseinemme epäiltävälle suunnalle ja
kuulimme ratsujen töminää, joka etäytyi pitkin sateen pehmittämää
kamaraa. Sitten oli jälleen kaikki hiljaista, ja koirat rauhottuivat.
Nyt herätin Shagdurin ja laskeusin märissä turkeissani levolle.
Lyijynraskaiden pilvien alla ratsastimme seuraavana päivänä edelleen.
Missään ei näkynyt ihmisiä tai paimentolaistelttejä, mutta kyllä
lukuisia jälkiä lammaslaumoista ja jakeista sekä vanhoja leirisijoja.
Päivä päivältä lisääntyi tibetiläisten kohtaamisen vaara, ja yhä
jännittyneempänä ajattelin, miten he ottaisivat meidät kolme vastaan.
Heinäkuun viimeisenäkin päivänä valui sade yhä virtoina. Me seurasimme
selvästi näkyvää tallattua latua, jota pitkin oli hiljattain ajettu
jaklaumaa. Jonkun ajan kuluttua sivuutimmekin parven tangutilaisia
pyhiinvaeltajia, joilla oli 50 jakia, 3 hevosta ja 3 koiraa;
viimeksimainittuja Tiikeri ja Lilliput retustivat kelpo lailla.
Tangutit ovat paimentolaiskansaa Tibetin koilliskolkalla ja joka toinen
heistä on rosvo. Kuitenkin pääsimme onnellisesti heidän ohitseen ja
leiriydyimme nyt ensi kertaa tibetiläisen paimentolaisteltin
läheisyyteen, jossa asusti nuori mies ja kaksi naista.
Laman käydessä pakinoimaan näiden kanssa saapui paikalle teltin
omistaja eikä ollut vähäisen hämmästyksissään, kun näki luonansa
vieraan. Sitte hän saattoi lamaa minun telttiini ja istuutui oviaukon
eteen märälle maalle. Kävijämme oli nimeltään Sampo Singi, enkä ollut
sinä ilmoisna ikänä nähnyt likaisempaa retkua. Takkuisista suortuvista
tippui sadevesi risaiselle vaipalle; hänellä oli karvasaappaat, muttei
housuja, mitä vaatekappaletta melkein kaikki tibetiläiset pitivät
turhanaikaisena. Oli kai hyvin virkistävää istuutua moisessa asussa
sateen liottamaan satulaan. Sampo Singi niisti nenäänsä sormillaan niin
äänekkäästi, että ympäristö kajahteli, ja niin usein kuin olisi se
kuulunut kohteliaihin seuratapoihin. Minä sen vuoksi seurasin hänen
esimerkkiään, eikä hän pannut sitä vähääkään kummakseen. Sitte
tarkasteli hän tavaroitamme ja antoi meille tietoja mistä vain
halusimme; Lhasaan sanoi hän olevan vielä kahdeksan päivämatkaa.
Arvokkuuttaan säilyttääkseen tiuskasi minulle Shagdur: "Älä nyt siinä
enää ällistele, reuhkana, vaan mene ajamaan hevoset koolle!" Minä
lensin tekemään työtä käskettyä, ja kyllikseni olikin minulla
hääräämistä, ennen kuin elukat sain takaisin leirille.
Paimentolaisilla oli myös äkäisiä koiria ja aseita, heidän
läheisyyttään saimme kiittää siitä, että yö kului rauhallisesti.
Varhain aamulla tuli Sampo Singi toistamiseen luoksemme
vieraskäynnille, mukanaan toinen tibetiläinen ja nainen. Me olimme
pyytäneet heiltä ruokavaroja ostaaksemme, ja he toivatkin
kaikenlaista hyvää: lampaan, ison ihrakimpaleen, kulhollisen piimää,
hulikallisen jauhettua juustoa, rainnallisen rieskamaitoa ja aimo
möhkäleen voinkarvaista piirakkaa. Nyt piti meidän maksaa. Mutta
matkarahastonamme oli kiinalaisia hopealantteja, jotka arvioidaan
painon mukaan ja aina punnitaan pikku vaa'alla. Sampo Singi tahtoi
kelpoittaa ainoastaan lhasalaista rahaa, ja sitäpä ei meillä ollut.
Onneksi olin Turkestanissa ostanut kaksi kääryä sinistä kiinalaista
silkkikangasta; kaistale sitä käy kelpo erästä hopeaa. Tibetiläiset
ihastuivat iki hyviksi, kun kuulivat silkin kahinan, ja tavanmukaisen
tinkimisen jälkeen pääsimme molemminpuoliseen sovintoon.
Lammas pantiin siis lihoiksi, muutamia rasvaisia viipaleita
käristettiin tulella, ja tukevan aamiaisen syötyämme lausuimme
tibetiläisille hyvästi. Yhä vieläkin sateli rankasti, kun ratsastimme
edelleen alas laaksonvartta ja saavuimme oikeanpuoleiselle rannalle
jokea, joka oli niin leveä, että toinen ranta häipyi sadeusmaan. Neljä
sen kahdestakymmenestä haarasta vastasi kukin kunnollista virtaa. Mutta
siekailematta ratsasti urhea lama vinhaan, likaisenharmaaseen
vuolteeseen, ja me seurasimme perässä. Minulle ei vaara ollut kovinkaan
suuri, kun osaan uida, mutta kumpainenkaan seuralaiseni ei ollut sitä
taitoa opetellut, ja virta oli viime päivien sateista paisunut niin
ylettömästi, että sen uomassa kulki laskelmani mukaan 250 kuutiometriä
vettä sekunnissa.
Puolet virran leveyttä kuljettuamme levähdimme kotvan liejusärkällä,
jolta katsellen sekä oikea että vasen ranta olivat sadehunnun
verhoamina. Molemmin puolin kiitävä vilske sekaannutti niin, että
miltei tuntui siltä kuin olisi pikku särkkä kamalaa vauhtia painunut
myötävirtaan.
Nyt meni lama muulillaan taas veteen; mutta hän ei ollut kymmentäkään
askelta edennyt, kun jo virta ulottui muulille hännänjuureen. Lama
vielä talutti sitä muulia, jolla oli kuormanaan tärkeimmät tavarani
sullottuina kahteen matkalaukkuun. Nämä vaikuttivat kuin
korkkipielukset niin kauvan kuin vesi ei ollut tunkeutunut niihin
sisälle. Siten menetti juhta jalansijansa ja katosi vuolteen tempaamana
alas virtaa sateessa. Mutta muulipa ei tuosta hätääntynyt. Vasenta
rantaa lähestyneenä pääsi se taas pohjaamaan, iski kavionsa lujasti
lietteeseen ja kapusi esille vedestä. Molemmat laukut keikahtelivat yhä
sen seljässä, joskin nyt vettä täynnä.
Lama pitkitti kulkuaan olematta millänsäkään siitä, että vesi vaahtosi
satulan rajassa, ja joka hetki odotin näkeväni hänen painuvan samalle
matkalle kuin muulikin. Mutta rohkea rokan syö, ja lopulta oli enää 30
metriä leveä haara edessämme. Molemmat seuralaiseni ratsastivat jo
rantavierua ylös, kun minä vielä pulikoitsin vedessä. En ollut pannut
tähdelle, missä he olivat nousseet maihin, joten jouduinkin liian kauas
oikealle. Joka askel upotti hevosta syvemmälle, vesi kohosi yli
saapasvarsieni, sitte polviin asti ja satulankin yli; viimein pistäytyi
hevosesta vain pää ja kaula esille kuohusta. Lama ja Shagdur hoilasivat
kuin vimmatut, osottaakseen minulle kaalamon, mutta huumaavassa
kohinassa en mitään kuullut. Jo nousi tulva lanteilleni, ja minä avasin
turkkini, heittääkseni ne yltäni uinnin helpottamiseksi -- samassa
hupeni pohja ratsuni alta ja vuolle tempasi elukan mukaansa.
Vaistomaisesti tarrasin kiinni sen harjaan, enkä olisi voinut sen
parempaa tehdäkään, sillä elukka sai tuotapikaa tukevan jalansijan ja
ponnisteli nyt jyrkin käännähdyksin ylös äyrästä.
Tämän väkinäisen kylvyn saatuamme ratsastimme edelleen. Saappaissani
litsatti, matkalaukkujen kulmista lorisi vesi, ja senpäiväinen leirimme
oli viheliäinen. Ei ollut rihmaakaan kuivana yllä, yhä sateli ja tulen
sytyttämistä tuskin kävi ajatteleminenkaan. Lopulta onnistui meidän
sentään saada savuava lantanuotio palamaan. Mutta tänä yönä ravistelin
vartiovuoroni päättyessä Shagdurin armottomana valveille unestaan ja
konttasin telttiin. Elok. 2. p:nä etenimme ainoastaan 25 kilometriä.
Tie oli nyt selvästi näkyvissä ja jokseenkin leveä. Tien varteen oli
iso tee-karavaani leiriytynyt ja viisikolmatta miestä istui nuotion
ympärillä kolmensadan jakinsa käydessä laitumella. Teekääryt oli
ladottu valtaisiksi pinoiksi; tavara oli laadultaan epämääräistä
kiinalaista kuutioiksi puristettua teetä, jota siitä syystä
nimitetäänkin tiiliteeksi. Jokainen kuutio on kiedottu punaiseen
paperiin, ja parikymmentä sellaista tiiltä sidotaan narulla mytyksi,
joka työnnetään nahkamassiin.
Ratsastaessamme karavaanin ohitse astui useita miehiä luoksemme, tehden
kaikenlaisia julkeita, nenäkkäitä kysymyksiä. He olivat aseestettuja,
näyttivät rosvoilta ja ehdottivat meille, että me lyöttäytyisimme
heidän joukkoonsa matkalla etelää kohti Shigatseen. Senpä edun me
kuitenkin epäsimme. Tiikeri-koirani ahdisteli sillävälin tibetiläisiä
sukulaisiaan niin terhakasti, että tibetiläiset itsekin siitä
hätäytyivät ja lopulta arvelivat parhaaksi kunkin jäädä omaan
rauhaansa.
Seuraavana aamuna ajoi tuo kummallinen karavaani ohitsemme. Toista oli
se jono kuin Persian ja Turkestanin komeat kameelikulkueet! Mutta
sotilaallista järjestystä he noudattivat, ja miehet astelivat
elukkainsa rinnalla vihellellen ja lyhyitä, kimakoita huutoja
päästellen. Kymmenen miestä kantoi musketteja seljässään, ja kaikki
olivat paljain päin, ruskeiksi päivettyneitä ja likaisia. Tämän päivää
pysyimme leirissä tamineitamme kuivaillen, ja lama maalasi vielä
kertaalleen pääni kaulaa myöten ja korvatkin sisäpuolelta. Nyt läheni
ratkaisu. Vaaran odotus on aina paljoa tukalampi kun vaara itse.
Elokuun 5. p:nä olimme Lhasan suuren maantien vilkasliikkeisimmillä
kohdilla; muutamassa aukeassa, lakeassa laaksossa luimme kaksitoista
telttiä, ja hämärissä tuli kolme tibetiläistä luoksemme. Lamamme oli
meistä ainoa, joka osasi tibetinkieltä ja haasteli heidän kanssaan.
Mutta minun luokseni tullessaan oli hän peräti huolestuksissaan:
muuan noista kolmesta, päällikkö arvoltaan, oli hänelle sanonut
jakmetsästäjien lähettäneen pohjoisesta käsin viestin, että suuri
europalainen karavaani oli lähenemässä! Päällikkö epäili sen vuoksi,
että joku meistä oli valkoihoinen, ja käski jyrkästi meidän pysyä
paikoillamme.
Siten olimme tibetiläisten vankeja ja odotimme kovin levottomina aamua,
jonka täytyi ratkaista kohtalomme. Tibetiläisten nuotioista näimme,
että he yön aikaan vartioitsivat telttiämme estääkseen meitä
livistämästä pakosalle.
Seuraavana päivänä tuli sitten useita ryhmiä luoksemme, ylhäisiä
päälliköitä ja tavallisia paimentolaisia, ja he käskivät meidän, jos
henkemme oli meille rakas, viipyä liikkumattomina piirin maaherran
tuloon saakka. Samalla panivat he parhaansa meitä säikytelläkseen;
ratsastajajoukot karauttelivat kiinteinä riveinä päin telttiämme kuin
tahtoen kerrassaan rusentaa meidät maan kamaraan. Mutta meidän ei
johtunut mieleemmekään antaa nitistää itseämme kuin hulluja koiria,
vaan pidimme ladatut kiväärimme valmiina vastaanottamaan hyökkäystä.
Likellemme rynnättyään huitelivat ratsastajat ilmaa sapeleillaan ja
keihäillään, karjaisivat kamalasti ja tekivät äkkikäänteen oikealle ja
vasemmalle. Tämä sotainen temppu uudistui useaan kertaan.
Seuraavina päivinä käyttäysivät he rauhallisemmin, olimmepa useimpien
naapuriemme kanssa lopulta varsin tuttavallisissa väleissä. He
pistäysivät alinomaa luoksemme, lahjottivat meille maitoa, voita ja
ihraa, ja ryömivät sadeilmalla ihan häikäilemättömästi sisälle
telttiimme, missä meillä hädin oli itsellämme tilaa. "Dalai-lama on
kieltänyt matkustavaisille tuottamasta mitään vahinkoa", kertoivat he,
ja me näimmekin joka päivä tulevan ja menevän ratsastavia
sanansaattajia Lhasan ja maaherran kylän välisillä teillä. Missä
seitsemän kuorma- ja ratsastuselukkaamme olivat, sitä emme tienneet,
mutta me olimme tibetiläisille selittäneet, että he olivat vastuussa
eläimistämme, koska pidättelivät meitä vastoin tahtoamme.
Elok. 9. p:nä tuli viimein eloa asiaan. Jonkun matkan päässä meistä
läksi maasta kohoamaan kokonainen telttikylä, ja muutamien ratsastajien
saattamana ilmestyi telttiimme mongolilainen tulkki, joka puhutteli
meitä seuraavaan tapaan:
"Käskynhaltija Kamba Bombo on täällä ja käskee teidän tulla tänään
telttiinsä vieraspitoihin."
"Viekää terveisiä Kamba Bombolle", vastasin minä, "mutta sanokaa
hänelle, että ensin tehdään vieraskäynti sen luokse, jota pyydetään
kestitykseen."
"Teidän on tultava", pitkitti tulkki; "keskellä telttiä on paistettu
lammas, ja kulhoissa on paahdettuja jauhoja ja teetä. Hän odottaa
teitä."
"Me emme askeltakaan loittone leiristämme. Jos Kamba Bombo tahtoo meitä
tavata, niin tulkoon tänne."
"Jollette tule matkassani, niin en osaa puolustautua maaherralle. Hän
on matkustanut yötä päivää, puhutellakseen teitä. Minä pyydän teitä
tulemaan mukaan."
"Jos Kamba Bombolla on meille jotakin sanottavaa", päätin minä puhelun,
"niin hän on tervetullut luoksemme. Me emme hänestä mitään tahdo,
pyrkien vain rauhallisina toivioretkeläisinä Lhasaan."
Kahta tuntia myöhemmin ratsastivat tibetiläiset paikalle pitkänä,
mustana rivinä, keskessään maaherra, isolla valkealla muulilla. Hänen
saattueenaan oli virkamiehiä, upseereja ja pappeja punaiset ja siniset
vaipat yllä, turbaanit tai heleänväriset hatut päässä, pyssyillä,
sapeleilla ja keihäillä varustettuina. He ratsastivat hopealla
silatuissa satuloissa, ja koko joukko näytti siltä kuin olisi ollut
kysymyksessä sotaretki vihamielistä heimoa vastaan.
Heidän saavuttuaan perille levitettiin maahan mattoja ja pieluksia, ja
niille asettui Kamba Bombo. Nyt astuin minä hänen luokseen ja pyysin
häntä tulemaan kehnoon telttiimme, missä hän istuutui kunniasijalle,
maissisäkin päälle. Hän lienee ollut noin neljänkymmenen vanha ja
näytti lystikkäältä ja ovelalta, mutta myös valjulta ja kivuloiselta.
Riisuttuaan avaran, punaisen manttelinsa ja hytyränsä seisoi hän
edessäni erinomaisen hienossa keltaisessa kiinalaisesta silkistä
valmistetussa puvussa, ja saappaat olivat vihreätä samettia.
Nyt alkoi haastelu, ja olipa se pärpätystä! Kumpainenkin puoli pani
kaikkensa, puhuakseen toiselta suun tukkoon. Mutta lorun loppuna oli
vakuutus, että olimmepa mitä väkeä tahansa, leikattaisiin meiltä kaula,
jos vielä askeleenkaan etenimme Lhasaan päin. Me vastustelimme kyllä
vielä sen ja seuraavan päivän tätä päätöstä, mutta mikään ei auttanut,
ja meidän täytyi mukautua ylivoimaan.
"Pelkäättekö minua niin suuresti", kysyin Kamba Bombolta, "kun moisella
joukolla tulette teltilleni?"
"En", vastasi hän, "mutta minä tiedän teidät ylhäiseksi herraksi, ja
Lhasasta olen saanut käskyn osottaa teille samaa kunnioitusta kuin
maamme korkeimmille virkamiehille."
Niinpä palasin keskeytetyltä toivioretkeltäni loppumattomia teitä
pitkin Tibetin halki pääkortteeriini. Kamba Bomboa emme enää nähneet,
mutta väkeni tapasin mitä parhaassa voinnissa.
Kun kolmea vuotta myöhemmin englantilaiset intialaisine joukkoineen
väkivalloin tunkeusivat Lhasaan ja ampuivat tieltään tuhansia, kuuluu
Kamba Bombokin kaatuneen. Minä olin siitä syvästi pahoillani. Tosin oli
hän ehkäissyt suunnitelmani, mutta kohteliaasti ja herttaisesti, ja hän
oli vain tehnyt velvollisuutensa, dalai-laman määräystä totellen.
Olimme myös eronneet mitä parhaina ystävyksinä, minä olin hänelle
lahjottanut kiinalaista silkkiä ja hän minulle varastettujen hevosten
korvaukseksi kaksi kaunista hiirakkoa. Sitäpaitsi oli hän varustanut
meidät ruokavaroilla paluumatkaa varten. Niistä monista tuhansista
aasialaisista, joiden kanssa olen ollut tekemisissä, oli hän parhaita.
En silti jättänyt retkeilyjäni Tibetissä, vaan tein yhä uusia matkoja,
tutkien maata ja maisemia missä vain kulloinkin pääsin varkain
kulkemaan. V. 1906 olisi minulla ollut seikkailurikkaalla matkallani
tilaisuutta suunnata kulkuni Lhasaankin, syystä että englantilaisten
sotaretki oli herättänyt dalai-lamassa kunnioitusta. Mutta he olivat jo
kuvanneet kaupungin niin tarkoin, ettei minulla ollut sieltä enää
mitään haettavaa, joten tarkastelinkin mieluummin Tibetin toista
kaupunkia Shigatsea ja sen ulkopuolella sijaitsevaa Tashi-lunpon isoa
temppeliä. Siinä asuu 3800 eri arvoluokkien munkkia, joiden ylimäisen
papin tashi-laman luokse pääsin vieraskäynnille. Niillä seuduin
viettämiini viikkoihin sisältyi enemmän harvinaista ja uutta nähtävää
kuin ihminen juuri konsanaan voi joutua yhteen menoon kokemaan.