Olimme mahdollisimman keveissä pukimissa; Kasimilla oli yllään vain
ihokas, väljät housut ja saappaat, lakin oli hän unohtanut ja lainasi
minulta nenäliinan, jonka kietoi päänsä ympäri. Minulla oli valkoinen
patalakki, villaiset alusvaatteet, ohut pumpulipuku ja jäykät
ruotsalaiset saappaat. Olin viimeisessä kuolonleirissä vaihtanut asua,
voidakseni siistissä kunnossa laskeutua kuolemaan.
Epätoivon päättäväisyys kannusti meitä eteenpäin, mutta jo kahden
tunnin kuluttua olimme niin unisia, että meidän oli levähdettävä
tuokio. Yökylmä ajoi meidät kuitenkin jo kello neljältä jalkeille, ja
me laahauduimme eteenpäin. Päivä tuli hehkuvan helteinen, ja kello
kahdeltatoista olimme väsymyksen tyyten herpaannuttamia. Erään
hiekkaharjanteen pohjoiselle rinteelle kaivoi Kasim yökylmään hiekkaan
kuopan, ja me hautauduimme siihen ilkosen alastomina, jotta vain pää
pilkisti näkyviin. Suojellaksemme itseämme auringonpistolta ripustimme
pukineemme lapionvarteen sillä tavoin, että saimme siimestä. Vasta
kello kuudelta ponnistausimme jälleen liikkeelle ja marssimme nyt
seitsemän tuntia. Mutta yhä useammin täytyi meidän levähtää, ja kello
yhdeltä uinahdimme hiekkakummulle. Siinä lojuimme kolme tuntia, sitte
jatkui tallustamista taas itää kohti. Kompassi oli minulla aina
kädessäni. Uusi päivä sarasti, toukokuun 3. kun Kasim äkkiä seisahtui
ja sanaakaan hiiskumatta viittasi itään. Kaukana häämötti pieni
tumma piste, vihanta tamariski. Sellainen pensas ei voinut elää
aavikkoulapalla, elleivät sen juuret ulottuneet pohjaveteen. Me
hoipertelimme sen luo, kiitimme Jumalaa ja pureskelimme eläinten tavoin
tamariskin mehukkaita vihreitä neulasia. Tuokion lepäsimme sen niukassa
siimeksessä, sitte kompuroitsimme edelleen, kunnes puoli kymmeneltä
vaivuimme toisen pensaan juurelle melkein pyörryksissä.
Taaskin kaivauduimme hiekkaan ja viruimme siinä kerrassaan yhdeksän
tuntia vaihtamatta halkaistua sanaa keskenämme. Hämärissä laahauduimme
huojuvin askelin eteenpäin. Kolmituntisen vaelluksen jälkeen pysähtyi
Kasim taas äkkiä. Hiekkaharjujen välissä kuvastui jotakin tummaa, kolme
komeata mehevälehtistä poppelia! Lehdet olivat kyllä syötäväksi liian
kitkeriä, mutta me hierustimme niillä ihoamme, kunnes saimme sen
kosteaksi.
Siihen piti meidän nyt kaivaa kaivo, mutta lapio kirposi voimattomista
käsistämme. Me heittäysimme maahan ja raapimme hiekkaa kynsillämme,
mutta pitkää aikaa emme sitä kestäneet. Nyt kokosimme risuja ja
sytytimme korkealle roihuavan rovion, jonka piti osottaa Islamille
suuntamme ja herättää huomiota idässä päin, sillä Khotan-darjan rantaa
pitkin kulkee karavaanitie.
Toukokuun 4. p:n aamuna kello neljä vääntäysimme taas liikkeelle. Mutta
viiden tunnin kuluttua olimme saaneet kylliksemme. Kasim ei enää
jaksanut kaivaa hautaa. Minä sen vuoksi itse kaivauduin viillyttävään
hiekkaharjanteen kupeeseen ja lojuin siellä kymmenen tuntia, silmiäni
ummistamatta.
Sietämättömän vitkallisestipa kiertää sellaisena päivänä aurinko
latuansa taivaalla. Kun lopulta illan varjot venyivät maan pinnalla ja
minä olin valmis lähtöön, kuiskasi minulle Kasim, ettei hän jaksanut
enempää. Minä olin niin tylsistynyt, etten edes ajatellut lausua
hänelle jäähyväisiä, kun yksinäni läksin pitkittämään kulkuani
hiekka-aavikon hämyssä. Heti puoliyön jälkeen lyyhistyin muutaman
tamariskin juurelle. Tähdet tuikkivat kuten tavallista, ei hisaustakaan
kuulunut, vain sydämeni sykintä ja kelloni tikitys keskeytti kaameata
hiljaisuutta.; Silloin rahisi jotakin hiekalla:
"Sinäkö siellä, Kasim?" kysyin minä.
"Niin, herra", kuiskasi hän.
"Kävelkäämme vielä joku matka", sanoin minä, ja hän seurasi minua
hetkuvin polvin.
Sitte kun ruumiimme oli nahistunut kuivaksi kuin pergamentti, olimme
melkein menettäneet janontunteen. Mutta voimamme olivat lopussa, ja
pitkiä taipaleita ryömimme nelinkontin. Olimme miltei pökerryksissä ja
niin penseitä kaikelle kuin olisimme unissamme kävelleet. Mutta jonkun
ajan kuluttua heräsimme jälleen täyteen tajuntaan, ja äkkiarvaamatta
ilmestyi eteemme ihmislatu! Jotkut virralle leiriytyneet paimenet
olivat arvatenkin nähneet roviomme ja poikenneet likittyville. Me
seurasimme jalanjälkiä korkealle harjulle, missä hiekka oli kiinteämpää
ja jäljet selvemmin nähtävissä. Ja nyt -- tunsimme ne! "Ne ovat omia
askeleitamme", supatti Kasim kuolevalla äänellä. Olimme kiertäneet
kehässä. Mitä syvimmän masennuksen vallassa ja lopen nääntyneinä
vaivuimme polullemme makaamaan.
Siten koitti toukokuun 5. päivä. Olimme nukkuneet puolitoista tuntia,
ja Kasim oli hirvittävän näköinen; kieli oli pöhöttynyt, valkea ja
kuivunut, huulet sinireunaiset. Kouristuksen tapainen nikotus kiusasi
häntä, hytisytellen koko ruumista, lähenevän kuoleman merkkinä. Me
olimme ponnistelleet urheasti, mutta nyt teki loppu tuloaan. Sakeana
herui veri suonissa, ja selvästi tunsi, miten silmät ja nivelet olivat
kuivuneet jäykiksi. Auringon noustessa näkyi itäisellä taivaanrannalla
musta viiru. Siellä varmaankin häämötti Khotan-darjan rantametsä! Vielä
viimeinen ponnistus, päästäksemme sinne ennen kuin voipumus ja jano
veivät meiltä hengen! Muutamassa syvennyksessä kasvoi lukuisia
poppeleita.
"Tähän me pysähdymme, metsä on vielä niin kaukana!" Mutta me emme enää
ollenkaan jaksaneet kaivaa, ja ryömien pitkitimme kulkuamme.
Vihdoinkin olimme perillä. Pääni oli sekaisin kuin kamalan unen
jälkeen, rusentelevasta painajaisesta päästyä. Vehmaana ja rehevänä
kohosi metsä edessämme, heinäkasveja ja yrttejä kasvoi puiden lomassa.
Kaikkialla oli nähtävissä lukuisia villien eläinten jälkiä, tiikerien,
susien, kettujen, hirvien, antilopien, gasellien ja jänisten. Linnut
livertelivät aamuvirttänsä, ja hyönteisten surina täytti ilman.
Yltympärillä vallitsi virkeä elämä.
Pitkää matkaa ei virralle voinut enää olla, mutta läpipääsemätön
orjantappuratiheikkö ja tuulen runtoma ryteikkö häivyttivät meidät
suoraan metsän halki suuntautuvalta tolalta. Silloin huomasimme polun,
jolla näkyi selviä ihmisten ja hevosten jälkiä. Sen täytyi varmasti
viedä virran rantaan, mutta pikaisen pelastuksenkaan toivo ei enää
kyennyt pysyttämään meitä jalkeilla. Kello yhdeksältä porotti aurinko
jo niin kuumana, että me tuuperruimme kahden poppelin katveeseen. Kasim
oli jo viimeisillään. Ilmaa tavotellen virui hän maassa ja tuijotti
mielipuolen katsannolla taivasta kohti. Hän ei enää vastannut, kun
ravistelin häntä. Minä riisuuduin ja ryömin puiden juurien alle
auenneeseen onteloon. Ympärilläni näin hiekassa jälkiä skorpioneista,
jotka asustivat lahoissa kannoissa; mutta rauhaan jättivät minut nuo
myrkylliset matajat.
Kymmenen tuntia lojuin siinä unta saamatta, sitten otin lapion
puuvarren ja hoipertelin yksinäni metsän halki. Kasim ei enää
liikahtanutkaan. Puunrungolta toiselle hinauduin tiheikön läpi, repien
vaatteeni ja käteni piikkeihin. Hämärsi ja pimeni, ja minä tunsin unen
pyrkivän yllättämään itseni. Jos se pääsi voitolle, niin nukuinkin
viimeistä kertaa.
Silloin loppui metsä yhtäkkiä: Khotan-darjan uoma oli edessäni. Mutta
-- sen pohja oli kuiva, ihan yhtä kuiva kuin aavikon hiekka! Vasta
myöhään kesällä, kun eteläisestä vuoristosta on lumi sulanut, kuljettaa
tämä virta vettä. Mutta pitikö minun kuolla tänne rantaan? Ennen kuin
kerrassaan toivottomaksi heittäysin, tahdoin vielä yrittää samota koko
uoman poikki. Se oli tältä kohdalta kaksi kilometriä leveä, suunnaton
taival! Lapionvartta sauvana käyttäen huojuin verkkaan eteenpäin,
ryömin melkoisia taipaleita, mutta vielä useammin täytyi minun levähtää
ja silloin kaikella tahdonvoimallani taistella unisuutta vastaan.
Tähän asti olimme aina samonneet itää kohti, mutta tänä yönä veti minua
vastustamaton voima kaakkoon päin. Näkymätön käsi näyttää minua
johtaneen.
Kuun sarvet loivat valjua valoa kuivuneen virranuoman yli. Minä
ponnistelin päin kuuta eteenpäin ja toivoin näkeväni hopeaisen juovan
läikkyvän vedenkalvosta. Jonkun ajan kuluttua -- minusta se oli
tuntunut ikuisuudelta -- erotin itäisen rantametsän reunapiirteen. Se
kuvastui yhä selvempänä. Kumoon keikahtanut poppeli oli suistunut
viistoon uoman syvennyksen yli, ja rannassa kasvoi sankkana pensastona
varpukasveja ja kaislaa.
Taas oli minun levähdettävä, ja minä heristelin korviani juhlallisen
hiljaisessa yössä, jossa tunsin olevani lähempänä Jumalaa ja
iankaikkisuutta kuin konsanaan ennen. Keskellä uomaako oli minun
menehdyttävä janoon? Pitikö kesätulvan vaahtoavin vesipaljouksin
huuhdella kuivunut ruumiini mukaansa? Mahdotonta! Vielä kerran
eteenpäin! Ja tuskin olin pari askelta edennyt, kun seisahduin kuin
naulittu: siukuvin siivenlyönnein kohosi ilmaan sorsa, kuului
loisketta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoin lampareen
partaalla, jonka vesi oli raikasta, kylmää ja ihanaa!
Vaivuin polvilleni ja kiitin Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestani.
Vedin sitten esille kelloni ja tutkin heikkoa valtimoani, joka tykki
neljäkymmentäyhdeksän kertaa minuutissa. Sitte join, ensin hitaasti,
mutta pian yhä nopeammin, ja join ja join kunnes viimeinkin oli janoni
toistaiseksi tyydytetty. Nyt istuuduin maahan ja tunsin elämän nopeasti
palaavan. Muutamien minuuttien kuluttua oli valtimoni vauhti noussut
viiteenkymmeneenkuuteen tykähdykseen. Vastikään kuivat ja koviksi
turtuneet kädet pehmenivät jälleen, veri virtasi keveämmin suonissa,
otsa kävi kosteaksi; elämä tuntui minusta kauniimmalta ja
mieluisemmalta kuin konsanaan. Sitte join taas ja mietiskelin
ihmeellistä pelastustani. Jos olisin tullut ulos metsästä vain
viisikymmentä askelta oikealle tai vasemmalle, niini en olisi ikänä
tavannut tätä lutakkoa; olisin kompuroinut väärälle puolelle, missä
kenties oli seuraavaan lammikkoon vielä kymmenkunta kilometriä matkaa,
ja niin pitkälle en olisi mitenkään päässyt, vaan olisi uni ja
kuolonjäykkyys ehättänyt minut.
Mutta nyt takaisin kuolevan Kasimin luo! Jos mieli hänet vielä,
pelastaa, niin oli mitä pikaisin apu tarpeen. Minä täytin vedenpitävät
saappaani reunoja myöten, ripustin ne vedikkeistä lapionvarren
kumpaiseenkin päähän ja palasin kantamuksineni kepein askelin metsään.
Mutta oli pilkkopimeä ja mahdoton nähdä mitään jälkiä. Huikkasin
voimieni takaa: "Kasim!" Ei vastausta. Hain nyt kuivien kelopuiden ja
risujen muodostaman ryteikön ja sytytin sen. Tuossa tuokiossa
leimahtelivat huikaisevat lieskat korkealle. Rovio rätisi, sirotteli
säkeniä ja paukkui, alhaalta nouseva ilmanveto kohahteli ja vinkui.
Tuliset kielut nuoleskelivat poppelin runkoja, ja punaisenkeltainen
loimu valaisi metsän sysimustat pimennot kirkkaiksi kuin päivällä.
Kaukana ei Kasim voinut olla, ja hänen täytyi nähdä tuli. Taaskin etsin
latuani, mutta jotten eksyisi metsässä jäin lopulta tulen lähettyville,
pystytin saappaat puunjuuren nojaan, laskeusin pitkäkseni paikkaan,
missä tuli ei voinut minua tavottaa, vaikka itse olin turvassa
pedoilta, ja vaivuin hiljaisesti uneen.
Päivän koittaessa löysin latuni. Kasim virui yhä hievahtamattomana
siinä, mihin olin hänet jättänyt. "Minä kuolen", kuiskasi hän tuskin
kuuluvasti; mutta kun kohotin toisen saappaan hänen huulilleen, heräsi
hän jälleen elämään ja joi ensin sen sekä vielä toisenkin tyhjiin. Nyt
päätimme yhdessä palata lätäkölle. Mahdotonta oli samota takaisin
aavikolle, sillä viikkoon emme olleet mitään syöneet, ja nyt janon
saatua tyydytyksensä alkoi nälkäkin tuntua. Olimme myös vakuutettuja
siitä, että toverimme olivat kuolleet jo useita päiviä aikaisemmin.
Mutta Kasim oli niin heikkona, ettei jaksanut minua seurata, ja turhaan
haeskelin tuntikausia jotakin syötävää. Lopulta laskeusin lammikon
lähelle tiheään pensastoon levolle, lakki ja saappaat pään alla, ja
nukuin sikeästi. Toukokuun l. p:stä saakka en ollut enää kunnollisesti
nukkunut. Herätessäni oli hämärä, ja hiekkamyrsky, joka oli riehunut jo
päivällä, ulvoi yhä vielä. Nälkä ahdisti minua niin kamalasti, että
aloin syödä heinää, kukkasia ja kaislanversoja. Lammikko vilisi
mujumatikoita. Karvailta ne maistuivat, mutta minä puraisin niitä
niskaan ja nieleskelin ne eheinä alas. Tämän "illallisen" jälkeen
keräsin suuren varaston kuivia oksia, voidakseni yön mittaan syöttää
nuotiota, kömmin sitte jälleen kätkööni ja tuijottelin kahden tunnin
ajan liekkeihin. "Tämä myrsky heittää ensimäiset lapiolliset kuolleiden
miesteni ja menehtyneiden kameelieni yli", ajattelin. Sitte vaivuin
taas uneen.
Aamuhämärissä kompuroitsin esille tiheiköstä, otin vettä mukaan
saappaisiini ja tallustelin etelää kohti. Muutamien tuntien kuluttua
olivat jalkani niin haavoilla ja rakoilla, että minun täytyi repiä
paitani siekaleiksi ja kietoa nämä niiden ympäri. Mikä riemastus, kun
rannalla tapasin lammastarhan! Sitä ei tosin oltu käytetty pitkään
aikaan, mutta se ilmaisi kuitenkin, että metsissä oleskeli paimenia.
Puoleltapäivin söin murkinakseni heinää ja kaislanversoja ja vaelsin
edelleen etelään päin. Mutta jo kello kahdeksalta loppuivat voimani.
Hain taas poppelien ja pensaikon suojaaman paikan ja sytytin
tavalliseen tapaan leirinuotioni. En voinut muuta tehdä kuin makailla
alallani, tuijotella leimuaviin liekkeihin ja kuunnella metsän
salaperäistä huminaa. Usein kuulin hiipiviä askeleita ja kuivien oksien
ritinää. Mutta kun nyt olin niin ihmeellisellä tavalla pelastunut, en
enää peljännyt tiikerin tai muun pedon ahdistamaksi joutuvani.
Oli vielä hämärä, kun toukokuun 8. p:nä nousin jalkeille, etsiäkseni
metsästä itselleni tien; mutta kauvas en ollut vielä kulkenutkaan, kun
puut jo harvenivat, ja yhtäkkiä levisi kolkko, keltainen hietameri taas
eteeni. Nyt riensin takaisin virranuomalle ja lepäsin kuumien tuntien
ajan poppelin siimeksessä. Pitkitin sitte matkaani ja pysyttelin nyt
virran oikeanpuoleisella rannalla. Vähää ennen päivänlaskua pysähdyin
äkkiä, yllättävän näyn pidättämänä: hiekassa näkyi ihan vereksiä
jälkiä, kaksi paljasjalkaista miestä oli ajanut neljää aasia pohjoiseen
päin. Tosin oli turha yrittääkään enää tavottaa noita matkamiehiä.
Seurasin sen vuoksi heidän latuaan vastakkaiseen suuntaan ja astelin
tavallista vinhemmin. Jo painui hämy metsän yli, kun olin eräältä
rannan niemekkeeltä kuulevinani jotakin epätavallista. Kuuntelin
hengitystäni pidätellen, mutta metsä vaikeni salamyhkäisesti. Kenties
laulahti siellä kellolintu tai rastas, ajattelin, ja kävelin eteenpäin.
Tovin kuluttua hätkähdin taas ja jäin seisomaan kuin patsas: ihan
selvästi kuulin ihmisääntä ja lehmän ammumista. Kiireen kautta vedin
nihkeät saappaat jalkaani, riensin metsään ja seisoin muutaman minuutin
kuluttua aholla, jolla lammaslauma kävi puiden lomassa laitumella.
Niiden paimen seisoi minut nähdessään kuin kivettynyt; sitte kiepahti
hän kantapäällään ja katosi tiheikköön.
Tuokion kuluttua palasi hän vanhemman paimenen keralla, ja kerrottuani
hänelle vaiheeni pyysin heiltä leipää. He eivät oikein tienneet, mitä
ajatella, mutta veivät minut kuitenkin mökkiinsä, missä sain
maissileipää ja lampaanmaitoa.
Mutta onnellisin sattuma oli, että seuraavana päivänä ratsasti ohitse
kaksi kauppamiestä, joilta kuulin, että he edellisenä päivänä olivat
rannasta löytäneet valkoisen kameelin vierestä miehen kuolemaisillaan.
Hän oli Islam Bai. He olivat virvottaneet hänet henkiin vedellä, ja
päivää myöhemmin ilmestyi hän ja Kasim mökkiini. Uskollinen Islam oli
pelastanut piirustukseni, karttani, joitakuita koneitani ja
matkakassan; yöllinen rovioni poppelilehdossa oli elvyttänyt hänessä
uusia voimia ja miehuutta. Mutta molemmat toiset miehet ja kameelit
olivat saaneet loppunsa aavikolla.