Ravalpindista on ensiksi 300 kilometrin matka Srinagariin, Kashmirin
pääkaupunkiin. Kashmir-laakson kehänä kohoavat Himalajan lumipeitteiset
kärjet, ja erästä tämän vuoriston laaksoa ylöspäin vaelsin minä v.
1895, mukanani kolmenkymmenenkuuden muulin ja sadan hevosen karavaani.
Kuukauden verran matkattuani saavuin Jarkentiin; se kaupunki sijaitsee
valtaisessa, laakeassa ja kaukalonmuotoisessa syvänteessä, jota
vuoristo saartaa kaikilta muilta tahoilta paitsi idästä ja jonka nimenä
on Itä-Turkestan. Tämän alueen eteläpuolella kohoaa Tibetin mahtava
ylänkömaa, missä Intian ja Kiinan isoilla virroilla on lähteensä.
Lännessä on Pamir, "Maailman katto", ja pohjoisessa Tien-shan eli
Taivaanvuoristo, jonka jatkona ovat edempänä idässä Altai ja useat muut
vuorijonot; näistä saavat Siperian jättiläisvirrat alkunsa. Mutta
tämän vuoristokehän keskessä, Suur-Aasian sydämessä, sijaitsee
Itä-Turkestanin alankomaa, joka muistuttaa suhdattomien kivimuurien
ympäröimää tibetiläistä lammastarhaa. Sen pohjoisosassa virtaa lännestä
itään joki: Tarim. Tämä juontaa etelästä alkunsa, Jarkent-darjasta ja
Khotan-darjasta, ja saa juoksunsa varrella vielä muita sivujokia, sillä
Itä-Turkestanin vuoristokiehkurasta valuu vesi lumikentiltä ja
jääkielekkeiltä alangolle. Tarimin lähdepurot lorisevat vireinä vuorten
kaitaisissa laaksoissa, ja suuri virta soluu majesteetillisena tasangon
halki, mutta se on tuomittu pysymään merta näkemättömänä. Se kuolee ja
sammuu Lopnorin aavikkojärveen.
Itä-Turkestanin isoimman osan anastaa erämaa, joka on maapallon
kammostuttavin: Takla-makan. Koko Aasian ja Afrikan halki ulottuu
koillisesta lounaaseen erämaavyöhyke, joka on verrattavissa
kuivuneeseen virranuomaan; Gobi, isompi osa Mongoliaa, Takla-makan,
"Punainen hietikko" eli "Musta hietikko" Venäjän Turkestanissa, Kevir
ja muut Persian aavikot, Arabian hiekka-arot ja lopuksi Sahara -- on
siinä vyöhykettä. Tässä aavikkojonossa, joka leviää Tyynestä merestä
Atlanttiin, on siis Takla-makan niveleenä.
Tämän erämaan länsiosassa jouduin kokemaan hirveimmän muiston niiden
neljäntoista vuoden ajalta, jotka olen viettänyt vaelluksilla Asiassa.
Vastamainitun vuoden huhtikuussa se sattui, kun aioin samota
Jarkent-darjan rannalta Merketin kylästä tämän aavikon poikki itää köhi
Khotan-joelle, kolmensadan kilometrin taipaleen. Minulla oli kokenut
johtaja, neljä palvelijaa ja kahdeksan kameelia matkueessani, ja
ruokavaroja olin ottanut kahdeksi kuukaudeksi, sillä jälkeenpäin aioin
kulkea Tibetin halki. Islam Bai kuului seurueeseeni, erään toisen
miehen nimenä oli Kasim.
Alussa oli kaikki käynyt hyvin. Huhtikuun 23. p:nä loittonimme erään
järven perimäisestä poukamasta, josta olin käskenyt täyttää
vesivarastomme kymmeneksi päiväksi, ja piankin samosimme pitkin
hiekkaulappaa, jonka harjanteet kohoilivat yhä korkeampina,
kuusikymmentä metriä maan kamarasta. Päällepäätteeksi nousi piankin
myrsky, joka kieritteli hiekkaa sankkoina pilvinä, sulloen nenän, suun
ja korvat täyteen.
Huhtikuun 25. p:n aamuna olin tehnyt sen kamalan havainnon, että
tunnoton karavaaninjohtaja oli vastoin käskyäni ottanut mukaan vettä
ainoastaan kahdeksi päiväksi, toivoen meidän voivan kahden tai
korkeintaan kolmen päivän kuluttua kaivaa esille vettä jostakin. Mutta
se toivo petti, eivätkä sadepilvetkään, joita tuolloin tällöin
muodostui taivaalle, tipauttaneet ainoatakaan pisaraa! Niinpä täytyi
meidän tuotapikaa jaella vesivarastoamme kulauksittain.
Huhtikuun 27 p:nä oli minun jo täytynyt jättää taipaleelle kaksi
kameelia ja suuri osa matkatavaroita. Seuraavana päivänä riehui
luoteismyrsky, tuollainen "musta myrsky", joka kuljettaa mukanaan
lentohietaa läpitunkemattomina pilvinä ja muuttaa päivän yöksi, jotta
matkamies on kuin hiekkaan hautautunut. Kameelit laskeusivat mahalleen,
pää tuulesta pois käännettynä, ja me työnsimme päämme niiden alle,
säästyäksemme tukehtumasta lentohiekkaan.
Vähäinenkin vesivarastomme oli vielä lisäksi kutistunut
selittämättömällä tavalla, ja kuukauden viimeisenä päivänä oli meillä
enää vain kolmannes litraa vettä. Silloin yllätti Islam Bai johtajani
pitelemässä lekkeriä huulillaan! Mieheni olisivat hänet nitistäneet
siihen paikkaan, jollen olisi ehtinyt hätään. Kun sitten illalla piti
jakaa viimeiset pisarat, olivat Kasim ja muuan toinen janoon
nääntymäisillään tehneet niistä lopun! Toukokuun 1. p:nä ei
seurueellani ollut muuta jäljellä kuin eltaantunutta kasviöljyä, joka
oli kameeleille tarkotettua, ja kamalasti ahdisti jano minua, joka en
enää ollut edellisenäkään päivänä saanut veden pisaraakaan. Epätoivoon
siinä joutuu ja melkein järkensä menettää; veden himo ei suo hetkenkään
rauhaa, tuntee ruumiinsa kuivuvan. Olimme ottaneet mukaamme pullollisen
kiinalaista paloviinaa, käyttääksemme sitä keittovehkeeseen. Minä join
sitä jokseenkin juomalasillisen, mutta sitte viskasin pullon pois,
antaen sen salakavalan sisällön valua hiekkaan.
Vaarallinen juoma mursi voimani. Karavaanin laahautuessa eteenpäin
hiekkaharjanteiden lomitse en minä jaksanut sitä seurata. Kömmin ja
pyllyelin taampana perässä. Tiu'ut kaikuivat heleästi hiljaisessa
ilmassa, mutta yhä heikommaksi kävi niiden sointu ja kuoleutui lopulta
kaukaisuuteen. Ympärilläni levisi vaitelias aavikko, hiekkaa, hiekkaa,
hiekkaa joka taholla!
Verkalleen seuraten toisten latua saavuin viimein hiekkaharjanteen
laelle, jolta näin karavaanin. Kameelit olivat laskeutuneet mahalleen,
Kasim istui maassa kädet kasvoilla ja houraili jo, itkien ja nauraen
yhteen menoon; toinen, Muhamed Shah, rukoili polvillaan Allahilta apua.
Kun ei meillä enää ollut mitään muuta juotavaa, teurastimme kanan ja
joimme siitä veren. Sitte tuli vuoro lampaan, jonka olimme ottaneet
mukaamme. Mutta sen veri oli sakeata ja haisi niin pahalle, ettei siitä
koirakaan huolinut. Seuralaiseni eivät kammoksuneet kameelien
virtsaakaan. Kaikki kuormasto, mikä ei ollut sinä hetkenä
välttämätöntä, jätettiin telttiin, kaikkiaan kahdeksan kirstullista
kallisarvoisia esineitä, joukossa valokuvauskojeeni ja tuhatkunta
levyä. Karavaaninjohtaja kerrassaan menetti järkensä ja mätti hiekkaa
suuhunsa, väittäen sitä vedeksi. Hänet ja Muhamed Shahin piti erämaa
ainiaaksi ominaan.
Illalla ei myöskään Islam Bai jaksanut pitemmälle, ja yksistään Kasim
seurasi minua veden haussa. Hän otti mukaan lapioita, sangon ja lampaan
rasvahännän. Minulla oli vain kelloni, kompassi, taskuveitsi,
lyijykynä, paperilappu, kaksi pientä läkkirasiallista hummeria ja
suklaata, tulitikkulaatikko ja kymmenen savuketta. Mutta syötävästä ei
meillä ollut suurtakaan apua, sillä kita ja nielu olivat niin kuivat,
että nieleminen oli mahdotonta.
Kello oli tasan kaksitoista. Olimme tehneet haaksirikon keskellä
aavikkoulappaa ja jätimme nyt laivanhylkymme, tavottaaksemme jonkin
rannikon. Joldash-koirakin jäi karavaanin luo, enkä sitä sen koommin
nähnyt. Islamin vieressä paloi lyhty meidän etääntyessämme; sen tuike
häipyi pian hiekkaharjanteiden taakse.