Heinäkuussa v. 325 ennen Kristuksen syntymää kulki Aristoteles,
Makedonian kuninkaan Aleksanterin opettaja, vastarakennetulla
laivastolla alas Industa ja poikkesi maihin Pattalan kaupunkiin, siinä
kohden missä virran suistohaarat erkanevat toisistaan. Hän huomasi
kaupungin olevan kylmillään, sillä asukkaat olivat paenneet sisämaahan.
Aristoteles lähetti kevytaseisia joukkoja heidän peräänsä ja ilmotutti
heille, että he saattoivat rauhassa palata taloihinsa ja majoihinsa.
Kaupungin luo rakennettiin linnotus ja useita laivatelakoita.
Kuningas Aleksanterilla oli suuria suunnitelmia. Kaksikymmenvuotiaana
oli hän saanut pikku Makedonian hallituksen käsiinsä ja sittemmin
alistanut valtaansa sekä Trakian että myöskin Illyrian ja Kreikan
kansat. Hän oli vienyt armeijansa Hellespontin yli, voittanut
persialaiset, vallannut Lydian, Kappadokian ja Frygian vähä-aasialaiset
valtakunnat ja miekaniskulla jaoittanut Gordion solmun, Aasian
herruuden tunnuskuvan. Issoksen luona, Kypron suorakulmaisessa
poukamassa, joudutti hän häviöön persialaisen suurkuninkaan Dareios
Kodomannoksen, joka koko sotajoukkonsa keralla astui häntä vastaan.
Damaskoksessa anasti hän persialaisen valtioaartehiston. Sitten valtasi
hän Tyroksen ja Sidonin, foinikialaisten kuulut kauppakaupungit, ja
perusti Egyptin rannikolle Aleksandrian, joka vielä tänään 2240 vuoden
ikäisenä on kukoistava kaupunki. Libyan erämaan halki samosi hän
Jupiter Ammonin keitaalle, missä papit vanhaan farao-tapaan vihkivät
hänet Ammonin pojaksi. Mutta sitte tunkeusi hän itäänpäin Aasiaan, meni
Eufratin yli, voitti Tigrisin varrella vielä kerran Dareioksen ja
valtasi ylpeän Babylonin ja Susan, missä 150 vuotta ennen häntä
persialaiskuningas Ahasverus (Xerxes), joka hallitsi "127 maakuntaa
Intiasta hamaan Kusiin", oli kutsunut päällikkönsä vieraspitoihin ja
näytellyt heille "valtansa ihanuutta ja suuruutensa loistoa". Sieltä
marssi Aleksanteri Persepolikseen ja poltatti tuhaksi persialaisen
suurkuninkaan palatsin, merkiksi siitä, että vanha herruus nyt oli
lopussa. Ajaen takaa Dareiosta Ispahanin ja Hamadanin kautta kääntyi
hän edemmäksi itää kohti Baktriaan, nykyiseen Venäjän Keski-Aasiaan, ja
eteni pohjoiseen päin Sir-darjalle ja skyyttien maahan. Sieltä hän
poikkesi sadantuhannen miehen armeijan etunenässä etelään, valtasi koko
Pendshabin alankomaan ja teki alamaisikseen kaikki Induksen
länsipuolella asuvat kansat.
Nyt oli hän saapunut Pattalaan ja ajatteli lukuisia voittojaan ja
valtaamiansa laajoja maita. Kaikkialle oli hän asettanut kreikkalaisia
ja makedonialaisia, joiden piti hallita kotimaisten ruhtinasten ja
satraappien sivulla. Mutta tämä suuri valtakunta oli liitettävä lujaksi
kokonaisuudeksi, ja Babylonin piti olla sen pääkaupunkina. Ainoastaan
lännessä oli vielä suunnaton aukko täyttämättä, ne erämaaseudut, joiden
halki olemme vastikään samonneet Teheranista Tebbesin keitaan poikki ja
Seistanin halki Belutshistaniin.
Alistaakseen valtaansa siellä asuvat kansat lähetti hän
osan sotaväkeänsä pohjoisempaa latua myöten Seistanin halki
Pohjois-Persiaan. 12000 miehen piti vastarakennetuilla laivoilla
purjehtia ja soutaa intialais-arabialaisen meren rannikkoa pitkin
Ormuksen salmen ja Persian lahden kautta Eufratin suulle. Yksikään
kreikkalainen ei siihen asti ollut kulkenut niillä vesillä, ja
vaarallinen hanke oli tämä yritys senaikaisilla laivoilla, tuiki
tuntemattomilla rannikoilla. Mutta yritettävä sitä oli, sillä
Aleksanteri tahtoi varata Eufratin ja Induksen suun välille meritien,
joka yhdisti valtakunnan läntisen osan itäiseen. Voidakseen varustaa
laivaston ruokatarpeilla ja juomavedellä valitsi hän itselleen
vaarallisen erämaantien pitkin rannikkoa. Mutta 40000 sotamiehestä,
jotka häntä tällä matkalla seurasivat, kuoli 30000 janoon!
Kreetalainen suur-amiraali Nearkhos suoritti Aleksanterin antaman
tehtävän mitä loistavimmalla tavalla, ja hänen kulkunsa on
merkillisimpiä matkoja, mitä on konsanaan tehty. Hänen teettämänsä
merikortit ovat niin tarkkoja ja luotettavia, että niitä voidaan
käyttää vielä tänä päivänä, vaikka rannikko siitä saakka onkin usein
paikoin muuttunut ja hiekoittumisesta madaltunut.
Mutta Aleksanteri ei tahtonut päästää laivastoaan tälle uhkarohkealle
retkelle ennen kuin oli itse varmistautunut Induksen suiston
kulkukelpoisuudesta ja nähnyt valtameren ulapan. Sen vuoksi lähti hän
Induksen läntistä haaraa pitkin alas nopeimmilla aluksillaan,
kolmikymmenhankaisillaan ja triremeillään, joita 150 alastonta
soutuorjaa kolmeen päällekkäin rakennettuun teljoriviin sovitettuina
kiskoi eteenpäin pitkillä laivanrungon aukoista veteen ulottuvilla
airoilla; sotajoukko seurasi pitkin rantaa, suojellakseen aluksia.
Ei ole mitään huvimatkaa luotsiton soutu hiekka- ja liejusärkkien
lomitse Induksella keskikesällä, kun virta on saanut suurimman
vesimääränsä ja penikulmittani peittänyt rantaa tulvallaan. Jo toisena
päivänä nousi ankara etelämyrsky; virran pyörteissä käyvä oikukas
aallokko vahingoitti useita aluksia ja suisti joitakuita kumoon.
Aleksanteri poikkesi maihin hankkimaan muutamia kalastajia luotseiksi,
ja matkaa pitkitettiin jälleen alas virtaa. Uoma kävi yhä leveämmäksi
ja leveämmäksi, ja hetki hetkeltä selvempänä tuntui meren raikas
henkäily. Tuuli kiihtyi, kaakkoismonsuuni oli saavuttanut
huippukohtansa. Sameanharmaan virran vesi hyrskyi yhä korkeampina
aaltoina, soutaminen kävi yhä työläämmäksi, kun soutajat toisin ajoin
eivät ylttäneet veteen, toisin ajoin taasen joutuivat painamaan aironsa
liian syvälle. Siihen aikaan ei vielä tiedetty mitään luoteesta ja
vuoksesta. Piankin näytti virta kääntyvän takaisin mereltä, ja luotsit
neuvoivat kuningasta etsimään turvaa eräästä väylänhaarasta, missä
alukset vedettiin rantaan. Mutta nyt tuli pakoveden aika, ja vesi
hupeni kuin meren nielemänä. Alukset jäivät kuivilleen, ja monet niistä
upposivat syvälle liejuun. Aleksanteri ja hänen miehensä olivat
ymmällä, sillä he eivät päässeet etenemään eivätkä takaisin pyörtämään.
Mutta heidän parhaillaan pulaillessaan alustensa irrottamisessa palasi
nousuvesi mereltä ja kohotti ne selkäänsä.
Kun nyt oli tarkkailtu luoteen ja vuoksen säännöllistä vuorottelua,
kävi niiden vaaroja välttäminen, ja Aleksanterin laivasto saapui
viimein saaren luo, jolla oli yltäkyllin juomavettä. Sieltä hän näki
Induksen ulkosuun vaahtoavan, jymisevän hyökyaallokon, ja rannikolla
vyöryväin vesivuorten takana valtameren tasaisen taivaanrannan.
Tultuaan nyt vakuutetuksi siitä, ettei triremien ylimmiltä
teljoriveiltä ollut enää muuta nähtävissä kuin taivasta ja
vettä, uhrasi hän merenjumalalle, Poseidonille, nereideille ja
hopeajalkaiselle merenjumalatar Thetikselle, kantaisänsä Akilleksen
äidille, ja anoi jumalilta suojelusta retken jatkamiselle Eufratiin
asti. Rukouksensa päätyttyä hän heitti virtaan kultaisen pikarin.
Valkea vaippa yllään, kultainen vyö uumillaan ja turbaanin
tavoin kiedottu huivi kastanjanruskeilla kiharoillaan seisoi
kolmikymmenvuotias makedonialaisten kuningas ryhdikkäänä ja solakkana
triremin peräpartaalla ja tähysteli suuremmoiselle ulapalle, jonka hän
aikoi vallata samalla päättäväisyydellä, millä jo oli kolme maanosaa
alistanut. Hän hengitti viileätä, suolansekaista monsuunia ja ajatteli
kai erämaan loppumattomia teitä, missä tukahduttava pöly kiehtoilee
ratsuja ja kuormastovaunuja. Hän oli maapallon mahtavin valtias ja
tiesi hyvin suuruutensa. On kaupunkeja Egyptissä, erämaita Persiassa
sekä vuorijonoja ja järviä Keski-Aasiassa, jotka vielä tänä päivänä
kantavat Aleksanterin nimeä.
V. 323 kuoli hän Babylonissa, vasta kolmenkymmenenkolmen vanhana. Mutta
hänen maailmaa tavotellut armeijansa levitti kreikkalaista sivistystä
koko Aasiaan. Senvuoksi ei hänen toimelias elämänsä sammunut
jäljettömiin kuin tähdenlento aikojen yöhön.
Nykyään, kun viisaat miehet panevat paksut takkinsa nappiin leukaa
myöten ja puhuvat järkeä rauhankongresseissa, sietää poikien ja
nuorukaisten joskus muistella sitä ritarillista, valoista aikaa,
jolloin makedonialaisten kalvat kalahtelivat vihollisten varuksiin,
voittajain huhuilu kajahteli Aasian laaksoissa ja nuoret soturit
raivasivat tiensä erämaan kuuman hietikon halki.