Liian väleen on lepohetki kulunut Tebbesin keitaalla. Kameelit seisovat
kuormitettuina, me nousemme ratsaille. Kulkuset helisevät jälleen, ja
karavaanimme samoaa eteenpäin erämaassa, päiväkausin ja viikkomäärin
aina kaakkoa kohti. Vihdoin saavumme suuren järven rannalle, joka on
Hamun nimeltään, Persian ja Afghanistanin rajalla. Afghanistanin
pohjoispuoliskon täyttää Hindukush-vuoristo; nimi merkitsee hindujen
surmaajaa, koska muka hindut kuumasta Intiasta sinne kavunneina kaiken
todennäköisyyden mukaan menehtyvät ikuiseen lumeen. Mutta keväisin
sulaa suuret määrät talvilunta, ja silloin kirmailee jokia ja puroja
hilpeästi hyppelehtien alas laaksoa, etelä-Afghanistanin tasangoilla
yhtyäkseen isoksi virraksi. Se on nimeltään Hilmend ja laskee
Hamun-järveen, jonka partaalle olin matkallani v. 1906 pystyttänyt
telttini.
Mahdotonta oli kuljettaa kameeleja järven yli, sillä oikeita veneitä
tai lauttoja ei siellä ollut. Minun täytyi siis erota niistä, niin
uskollisesti kuin olivatkin minua monet kuukaudet palvelleet.
Viimeisenä iltana ostin kaiken leivän, mitä läheisestä kylästä oli
saatavissa, ja syötin niille tätä herkkua kullekin vuoronsa jälkeen.
Isot, muhkeat elukat näyttivät olevan peräti kummastuksissaan. Jos ne
olisivat tienneet, että me olimme nyt kahden erämaan välissä, joista
toisella on nimenään toivoton aavikko ja toisella Gehenna eli horna,
niin olisi niillä ollut täysi syy iloita. Mutta kun uusi omistaja nyt
seuraavana päivänä vei ne pitkänä rivinä pois palmujen alitse,
näyttivät ne syvästi murheellisilta, ja minun kelpo ratsastuskameelini
käänteli päätänsä takaisin telttiini päin niin kauvan kuin siitä vielä
oli hiukkaakaan näkyvissä. Vielä tänä päivänä kummeksin usein
itsekseni, millä erämaan poluilla se nyt mahtaneekaan vaellella.
Hamun-järven laakeilla rannoilla rehottaa kaislikko ja ruovosto
runsaana, mutta ainoatakaan puuta ei siellä kasva. Ruovoista
alkuasukkaat rakentavat majansa ja eräänlaisia hullunkurisia
aluksiakin. Läpeensä kuivia, keltaisia ruokoja sitelevät he kimppuina
sikaarinmuotoisiksi käämeiksi, ja joukottain sellaisia käämejä yhteen
köyttelemällä muodostuu useita metrejä pitkä torpeedomainen venhe, jota
he käyttävät kulkuneuvonaan järvellä. Lastineen on sellainen vene
tuskin kymmentä sentimetriä korkealla vedenpinnasta, mutta se ei voi
aallokossakaan milloinkaan täyttyä tai upota. Tosin voivat ruokokäämit
höltyä, mutta visusti varotaankin lähtemästä liikkeelle kovalla
tuulella.
Neljääntoista sellaiseen ruokoveneeseen toimitettiin minut miehineni ja
kaikkine tamineineni, ja jokaisen aluksen lykkäsi vesille pitkällä
sauvoimella puolialaston persialainen. Järvi on tuskin puoltatoista
metriä syvä, mutta kaksikymmentä kilometriä leveä, ja erämaan
moniviikkoisen kuivuuden ja helteen jälkeen oli tämä matka herttaisena
virkistyksenä. Vain koirat eivät olleet aluksi suopua keikkuvaan
laivastoomme, vaan hyppelivät veteen, kun kaislojen takia luulivat maan
olevan lähellä. Mutta uida ne saivat kunnes pärskivät uuvuksissaan, ja
lopulta oli ne puolikuolleina poimittava vedestä.
Kahden tunnin matkan päässä Hamun-järven vastapäisestä rannasta
sijaitsee Nasretabad, Seistanin pääkaupunki, josta maakunnasta muuten
kuuluu puolet Afghanistaniin, puolet Persiaan. Viittä kuukautta ennen
minua oli sinne saapunut toinen vieras, rutto! Parhaillaan kierteli
musta kuolonenkeli korjaamassa joukottain uhrejansa; se vei talonpojan
aurankurjesta ja keskeltä laumaa paimenen, ja kalastaja, joka aamulla
vielä oli reippaana laskenut verkkonsa Hamuniin, makasi illalla
vaikertaen ja kuumeisena majassaan.
Aasia on aarialaisten ja mongolien alkukoti; se on myöskin suurten
uskontojen kehto, buddhalaisuuden, kristinopin ja muhametinuskon. Ja
Aasia on niinikään hirveitten kulkutautien tyyssija, jotka aika-ajoin
tuhoavina vyöryinä syöksähtävät yli ihmiskunnan.
"Mustallakin surmalla", rutolla, on Aasiassa kotinsa. V. 1350 tunkeusi
se Europaan ja riisti täältä viisikolmatta miljoonaa ihmistä.
Kokonaisia maakuntia jäi autioiksi, ja hyljättyjen kirkkojen ympärille
kasvoi sankkaa metsää. Monet ihmiset tekivät parannuksen tämän Jumalan
rangaistuksen tähden, toiset antausivat silmittömään mässäykseen.
Siihen aikaanhan ei vielä ollut aavistustakaan bakteereista, saati
seerumista, joka tekee bakteerien tuhoisan vaikutuksen veressä
tehottomaksi.
V. 1894 tuli rutto Kiinasta Hongkongin kautta Intiaan, missä muutamien
vuosien kuluessa kuoli siihen kolme miljoonaa ihmistä. Muistan Bombayn
köyhienkorttelissa pienen talon, jossa kävin v. 1902. Viranomaiset
olivat määränneet, että jokaisessa talossa, jossa oli joku kuollut
ruttoon, oli maalattava punainen risti ovenpieleen -- ja tämä pikku
rakennus oli saanut kerrassaan neljäkymmentä ristiä!
Nyt v. 1906 raivosi rutto hirvittävästi Afghanistanissa, ja sen
rakennuksen katolta, jossa asuin englantilaisten luona, näin
ruumissaattojen kulun kulkutaudin uhrien kalmistoon; kaupungin muurien
ulkopuolella pestiin ruumiit. Pikku kaupunki uhkasi kuolla tyhjäksi, ja
ihmisiä pakeni parvittain. Englantilainen lääkäri ja hänen apulaisensa
tahtoivat auttaa heitä seerumiruiskutuksilla, mutta europalaisvihassaan
uskotteli muhamettilainen papisto rahvaalle, että juuri kristityt
olivat tuoneet taudin maahan. Harhaan johdettuina keräytyivät
alkuasukkaat kiihdyksissään rynnäkköön englantilaista konsulinvirastoa
vastaan, mutta hyökkääjät torjuttiin pakosalle. Mahdollisuutta myöten
koettivat he salailla kuolemantapauksia ja korjasivat sen vuoksi
ruumiit öiseen aikaan pois. Mutta pian kuoli sairaita niin tiheään,
ettei ollut enää aikaa kaivaa kunnollisia hautoja. Ken kammosi hyeenoja
ja shakaaleja, kaivoikin sentähden itse jo eläessään hautansa!
Mustalippuiset uhrivuohia kuljettavat kulkueet kiertelivät kaupungin
moskeijaa ja rukoilivat Allahilta armoa. Mutta Allah ei heitä kuullut,
ja nämä kansankokoukset levittivät vain ruttoa yhä enemmän.
Oli taloja, joista ei ruumiita enää ollenkaan haudattu. Henkiin jääneet
kaikkosivat kaikessa hiljaisuudessa tiehensä ja sulkivat oven. Joku
vaivainen retku sitte tietenkin tunkeusi autioon rakennukseen ja
istahti huoneeseen, jossa ruttotautisen musta ruumis luonnollisesti
pian myrkytti hänetkin. Tällä tavoin on kokonaisia kyliä kuollut
sukupuuttoon. Mikroskopilla katsoen näkyy murhaava ruttomikrobi pienen
pikkaraisena pitkulaisena pisteenä, ja kuitenkin on se silloin
1200-kertaisesti suurennettu. Se elää rottien veressä ja siirtyy
ihmisiin noiden jyrsijäin syöpäläisten välityksellä. Se on hirmuisen
tarttuva; talossa, josta kuolonenkeli on yhden uhrin noutanut, kuolee
toinen toisensa jälkeen. Ja taikauskoisessa piintymyksessään eivät
alkuasukkaat ole taivuteltavissa polttamaan vaatteitaan ja ruton
saastuttaman rakennuksen koko irtaimistoa. He eivät raskitse eritä
omaisuudestaan ja menehtyvät mieluummin sen mukana.
Oli luonnollisesti suuri onni päästä jälleen lähtemään tästä mustan
surman valtakunnasta, ja Belutshistanin erämaita myöten kävi matka
edelleen Intiaa kohti. Olin vapauttanut vanhat palvelijani, ja
saattueenani oli uusi henkilökunta, pelkkiä belutsheja. Me ratsastimme
dshamboilla, nopsajalkaisilla dromedareilla, jotka ovat ammoisista
ajoista asti sukeutuneet juoksijoiksi. Niillä on korkeat, ohuet, mutta
jäntevät koivet ja isot anturat, jotka kumeasti töksähtelevät kuivaan
kamaraan. Päätänsä ne pitävät korkealla ja liikuttavat sitä nopeammin
kuin arvokkaat kameelit. Mutta juostessaan ne pitävät sitä
vaakasuorassa, melkein kyttyräinsä tasalla. Kukin dromedari kantaa
kahta ratsastajaa, satulassa on sen vuoksi kaksi syvennystä ja kahdet
jalustimet. Dromedarin nenärustossa on poikittain pikku nasta, jonka
päähän on kiinnitetty hieno naru. Dromedaria ohjataan heittelemällä
narua toiselta puolelta toiselle.
Siitä on vasta kolme tai korkeintaan neljä vuosikymmentä, kun belutshit
herkesivät tekemästä rosvoretkiä persialaiselle alueelle. Vasta
englantilaisten otettua haltuunsa maan on siellä päästy järjestyneihin
oloihin. Kuitenkin täytyy yhä vielä pitää mukanaan suojelusvartiota,
ja minua saattoi kuusi nykyaikaisilla kivääreillä asestettua
dromedariratsastajaa. Kuten belutshit itä-Persiaa, samoin ovat
turkmenit lukuisilla sissihyökkäyksillä hävitelleet Korassania, ja
länsirajalla kurdit viettävät hillitöntä rosvoelämää. Näillä
rauhattomilla rajaseuduilla ei ole ainoatakaan kylää ilman pikku
linnotusta tai ainakin vartiotornia.