Ken ei ole itse viikkokausia samoillut erämaassa ja sitte saapunut
keitaalle, hän voi tuskin kuvitella, mitä se merkitsee. Keidas on
aavikon matkalaiselle samaa kuin myrskyn hätyyttämälle merenkulkijalle
turvallinen satama, ja tarvitaanpa miehuullista päättäväisyyttä
sellaisen leposijan hylkäämiseen ja vaelluksen pitkittämiseen puuttoman
taipaleen helteessä. Hetkeksi pysähdymme nyt Tebbesin keitaalle
keskelle Persian erämaata, missä kaivot ja sadantuhannen palmupuun
lehto tarjoaa uupuneelle vaeltajalle siimestä ja virkistystä. Eikä
mikään voine niin helposti lepyttää ihmistä antejansa auliisti
jakelevaan aurinkoon, kuin sellaisten aikojen muisteleminen, jolloin
sen ainoakin heikko säde olisi tuntunut peräti tervetulleelta.
Tämmöinen muistoni vie meidät kappaleen matkaa pohjoiseen päin Persian
erämaasta kokonaan toiseen maahan. Marraskuulla 1893 olin lähtenyt
liikkeelle Orenburgista Ural-virran varrelta, joka on osittain Aasian
ja Europan rajana, kulkeakseni kirgiisiaron poikki tärskyvällä
tarantassilla, venäläisten maanteiden tavallisilla ajoneuvoilla. Tämä
suunnaton aro leviää Irtishin ja Kaspian meren, Ural-virran ja
Sir-darjan välillä; se on sileä kuin jäätynyt meri, ja hevoset saavat
huoletta patikoida minkä koivista lähtee; ei ole vaaraa siitä, että
sattuu tielle kuoppa tai pyörä pirstoutuu kivenlohkareeseen. Matka
Tashkentiin, Turkestanin pääkaupunkiin, on kaksituhatta kilometriä
pitkä, ja lumipyryssä ja 20 asteen pakkasessa olin onnellisesti
jättänyt taakseni taipaleen yhdeksänkymmentäyhdeksän kievaria, joissa
olin yhdeksäänkymmeneenyhdeksään kertaan vaihtanut hevosia.
Tashkentista käsin olin kierrellyt Samarkandin maakuntaa samannimisine
pääkaupunkeineen ja käynyt Samarkandin lounais- ja Amu-darjan
pohjoispuolella sijaitsevassa Bukharan maassa, jonka emiiri tunnustaa
Venäjän herruuden. Sieltä samosin Pamirin valtaiselle vuoriylängölle,
jota sen asukkaat nimittävät "Maailman katoksi", kun uskovat, että se
kohoaa kuin kattona koko muun maan yli.
Tästä suunnattomasta vuoristosolmusta lähtevät alkuunsa Aasian ja koko
maapallonkin korkeimmat vuorijonot, Himalaja, Transhimalaja, Karakorum,
Kven-lun ja Tien-shan itään päin, Hindukush länteen. Silmäys kartalle
osottaa, että Aasian ja Europan enimmät ja isoimmat vuorijonot yhtyvät
Pamiriin tai ovat alkujaan sieltä johdettavissa. Tibetin vuorijonot
ulottuvat kauvas Kiinan ja Taka-Intian niemimaalle. Tien-shan
on vain ensimmäisenä niveleenä eri vuoristojen jaksossa, joka
ulottuu pohjoiseen koko Aasian halki. Hindukushin jatkona tapaamme
Pohjois-Persian vuoret, Kaukasuksen, Vähän-Aasian ja Balkanin niemimaan
huiput, Alpit ja Pyreneit. Pamir muistuttaa mustekalan ruumista, joka
ojentelee lonkeroitaan joka suunnalle. Siitä lähtevät jättiläismoiset
vuoristojonot ovat Aasian luurankona, jonka ympäri ylätasangot leviävät
kuin lihaksistona. Virrat, joet ja purot ovat sen valtimoina ja
laskimoina. Sisämaan erämaat ovat tämän elimistön kipeitä, kuihtuvia
osia, ja niemimaat raajoja, jotka meren ylitse välittävät eri
kansakuntien keskistä yhteyttä.
Helmikuulla 1894 olin Margelánissa, Keski-Aasian vilja-aitan Ferghanan
pääkaupungissa; Ferghana nimittäin on viljava ja hedelmällinen,
kauttaaltaan vuorten ympäröimä laakso. Olin varustanut pienen kelpo
karavaanin, johon kuului yksitoista hevosta ja kolme miestä, ja
seurueessani oli ensi kertaa Islam Bai, joka sittemmin työskenteli
monet vuodet uskollisena palvelijanani. Telttejä ei meidän tarvinnut
ottaa mukaamme; kuvernööri oli toimittanut kirgiiseille käskyn, että
kaikkialle, missä tahdoin viettää yöni, oli matkuettani varten
pystytettävä kaksi mustaa karvatelttiä. Muonavaroja oli meillä
tavara-arkuissamme, olkia ja ohria säkeissä, mutta sitäpaitsi myös
rautalapioita, piiluja ja keihäitä, sillä meidän oli vaellettava
syvässä lumessa ja iljanteilla.
Siten samosimme etelää kohti ylös Pamirille ja seurasimme soukkaa
laaksonsolaa, jossa vaahtoinen virta vilisi jään kattamien
kivenlohkareiden lomitse. Tuon tuostakin menimme sen yli kapeita,
notkuvia puusiltoja myöten, jotka näyttivät tulitikuilta, kun korkeilta
kaltailta katseli niitä alhaalla laakson pohjassa kuvastuvina. Päivä
päivältä eteni kulku ylemmäksi. Jäähän hakattiin askelmia ja tietä
hiekotettiin. Mutta yhä vaikeampaa oli pääsy. Jokaista hevosta oli
yhden kirgiisin talutettava päitsistä, toisen pidellessä hännästä;
ratsastamista ei käynyt ajatteleminenkaan, oli melkein ryömittävä
nelinkontan. Kerran tunsin erään huimaavan solakynnyksen laella
vuoritaudin tukalia oireita, tuimaa päänkivistystä, pahoinvointia ja
korvien huminaa.
Niin, vastakohtana vaelluksellemme Persian erämaan halki oli tämä retki
yhtämittaista kömpimistä ja kahlaamista lumessa ja jäärinteitä pitkin.
Kun eräänä päivänä lähetin ratsumiehen ennakolta tähystelemään tietä,
pilkistivät vain hevosen ja miehen pää esille lumesta. Toisena kertana
jäimme tavallista kirgiisitelttiämme vaille, ja me leiriydyimme
lumimuurin suojaan nuotion ympärille 34 asteen pakkasessa. Kirgiisit,
joiden olisi pitänyt pystyttää telttimme, oli pidättänyt lumivyöry,
joka hautasi neljäkymmentä lammasta. Miehistä oli kuitenkin kuusi
kahlannut eteenpäin meitä vastaan, mutta kaksi jäi nietoksiin ja toiset
neljä pääsivät luoksemme mitä viheliäisimmässä tilassa; yhdeltä oli
jalka paleltunut, toinen tullut lumisokeaksi. Kirgiiseillä on tapana
suojella silmiään siten, että kiinnittävät lakkinsa etureunan alle
pitkiä hevosenjouhia riippumaan tai piirtävät hiilellä mustan renkaan
silmiensä ympäri ja nokeavat nenänsä.
Näissä vuoristoissa vilisee susia, ja mekin tapasimme lukuisia jälkiä
näistä verenjanoisista rosvoista. Nälkä pakottaa ne ylen rohkeiksi, ja
varsinkin kirgiisien lammaslaumoille tekevät ne suurta vahinkoa. Yksi
ainoa susi oli pelkästä murhanhalusta vastikään purrut eräältä
kirgiisiltä kuoliaaksi 180 lammasta! Muuan vaeltava kirgiisi oli tällä
seudulla osunut susiparven hätyyttämäksi, ja kaksi päivää jälkeenpäin
tavattiin hänestä vain pääkallo ja joitakuita luita.
Missä tahansa oleskeleekaan itä-Pamirilla, kaikkialla näkee
Mus-tag-atan, jäävuorten taaton, jonka latuskaiset, kumpuiset kyttyrät
kohoavat kaikkien muiden vuorten yli. Se on 7880 metriä korkea, siis
maapallon korkeimpia vuoria. Sen kuperalle laelle keräytyy lumi, jonka
alemmat kerrokset ainaisen paineen vaikutuksesta muuttuvat jääksi.
Siksi on vuorella aina lumen jauhoittama jäälakki päässä. Mutta huipun
ympärillä on myöskin matalia kouruja, ja niihin kokoutuu lunta kuin
maljoihin, vaipuu verkalleen alas ja muuttuu niissäkin ylhäältäpäin
pusertavasta paineesta jääksi. Siten syntyy valtaisia jääkielekkeitä,
jotka soluvat alaspäin erinomaisen hitaasti, vuosittain ainoastaan
joitakuita metrejä. Niitä ympäröi mahtavat, rosoiset kallioseinämät,
joista lohkeilee muraa ja kivenlohkareita jäävaipalle, ja tämä vie ne
mukanaan alavammille seuduille. Mitä lämpimämmäksi nyt tulee alempana
ilma, sitä enemmän sulaa jäätä; mutta ylhäältä tuntuva puristus
tasottaa erotuksen, joten jäävirran alareuna näyttää aina pysyvän
paikoillaan. Siihen läjäytyy nyt vähitellen jään kuljettama kiveliö,
työntyy päällekkäin ja muodostaa suuremmoisia raunioita ja louhikkoja,
joita nimitetään moreeneiksi. Itse jäävirtaa sanotaan gletsheriksi.
Mus-tag-atasta lähtee joka taholle lukuisia sellaisia gletshereitä; ne
ovat monen kilometrin mittaisia ja kilometriä tai paria leveitä. Niiden
yläpinta on hyvin epätasainen, siitä kohoilee lukuisia kirkkaita
jääkyttyröitä ja -keiloja. Näillä Mus-tag-atan gletshereillä olen
jalkaisin ja jakhärillä ratsastaen monasti vaellellut. Sellaisilla
retkillä tarvitaan hyvät jalkineet, muutoin on helposti vaara tarjolla,
että matkamies lipeää ja syöksyy jäärailoon, joita ilmenee kaikkialla.
Tuollaisen railon reunalta kurkistellessaan näkee ikäänkuin
tummansinisen luolan, jonka seinät ovat kiiltävää lasia ja reunat
pitkillä jääpuikoilla somisteltuja. Pitkin gletsherien pintaa noruu
sulauspuroja milloin äänettöminä ja pehmoisesti kuin lipuisi öljyä
vihreänsinisissä jääkuurnissa, milloin loristen ja hilpeästi
hypähdellen. Jäärailojen pohjalla tiukkuu ja luskuu; useasti myös
tuollainen gletsherpuro komeana vesiputouksena häviää jään kuiluun.
Lämpiminä päivinä auringon porottaessa taivaalta on kaikkialla
nuoskeata, ja yltympärillä tiukkuu, porisee ja lirisee. Mutta kalsealla
ja kylmänkolealla säällä on gletsherkin hiljaisempi, ja talven tullessa
paukkuvine pakkasineen jähmettyy se mykäksi, kaikkien purojen
jäykistyessä jääksi.
Kirgiisien jakit ovat uskomattoman varmajalkaisia. Niillä voi ratsastaa
yli liukkaiden, kuperain jäätiköiden, joiden poikki ei ainoakaan
ihminen pystyisi kävelemään. Jak iskee kavionsa niin lujaan, että jää
sirkoilee valkeana jauheena ilmaan, ja kun matka käy niin jyrkästi
alaspäin, ettei se enää voi seistä, harittaa se kaikki neljä koipeaan,
tekeytyy kankeaksi kuin puuhevonen ja luisuu jäävierua alas
keikistymättä. Usein ratsastin yli moreenikasojen, joita mahtavat,
päälletysten sulloutuneet graniittiharkot olivat muodostaneet.
Vireästipä oli silloin polvet painallettava ratsun kupeisiin, sillä jak
loikkii ja poukkoilee kuin vimmattu.
Neljästi olen yrittänyt muutamien rivakkain kirgiisien seurassa nousta
"Jäävuorten taaton" huipulle, mutta aina menestyksettä. Korkealle
moreenien keskeen oli leirimme sijotettu. Islam Bai, kuusi kirgiisiä ja
kymmenen jakia oli ennen auringonnousua matkavalmiina, ja meillä oli
elintarpeita, turkkeja, lapioita ja keihäitä, polttoaineita ja teltti
mukanamme. Jyrkkiä rinteitä myöten ylös kävi matka ensin louhikon läpi,
sitte lumihankea myöten, joka vajotti yhä syvempään. Oheneva ilma
vaikeutti hengitystä, ja yhä useammin seisahtuivat jakit huohottamaan.
Kirgiisit itse astelivat jalkaisin hoputellen juhtia ylös huimaaviin
korkeuksiin. Ensimäisen päivän iltana olimme saapuneet kohtaan, joka
sijaitsee 6300 metriä valtameren pintaa ylempänä. Siinä oli meille
siksi päiväksi kylliksemme; yövyimme sinne, huomeneltani
pitkittääksemme nousua.
Mutta kaksi kirgiisiä oli niin voivuksissa väsymyksestä ja
päänkivistyksestä, että he pyysivät saada palata alas. Toiset
lapioitsivat lunta pois ja ympäröitsivät pikku telttimme vielä
lumimuurilla. Sytytettiin nuotio ja pantiin teekattila tulelle, mutta
vuoritaudin lähetessä on ruokahalu laimea. Kymmenen jakiamme
seisoskelivat ulkona lumisohjossa liekaan pantuina, ja kirgiisit
kiertyivät turkkeihinsa kokoon kuin siilit. Täysikuu leijui kuin
hopeanvalkoinen ilmapallo juuri vuoren huipun yli, ja minä läksin
teltistäni nauttimaan tämän unohtumattoman näyn suuremmoisuutta.
Alapuolellamme soluva gletsher oli varjossa, mutta kidekentät
kimmeltelivät kuutamossa häikäisevän valkoisina. Jakit kuvastuivat
korppimustina valkealla hangella, niiden tömistelyssä narskui lumi, ja
sieramista pöllähteli huurupilviä. Valkeita, kepeitä hattaroita
viiletteli vuoren yli kuun alitse nopeasti pitkin latuansa. Palasin
sitte telttiini. Tuli oli sammunut ja vastikään sulanut lumi jälleen
jäätynyt kivikovaksi. Siellä oli kosteata ja katkuista, ja miehet
huokailivat ja voihkailivat päänkivistystä ja korvien suhinaa. Minä
ryömin turkkeihini, mutten kyennyt saamaan unta. Hisahtamaton oli yö,
vain harvoin kuuli kumean pamauksen -- silloin oli uusi railo haljennut
jäähän tai kivenjärkäle lohjennut alas vuorenseinämästä.
Ihala oli moinen yö äärettömän avaruuden rajalla, jonka
tummansininen holvilaki kaartuu maapallon kaikkien vuorten yli!
Savuisessa teltissämme lepäsimme korkeudessa, jota eivät Europan,
Pohjois-Amerikan, Afrikan ja Australian valtaisimmatkaan vuorenkärjet
tavota. Ainoastaan Aasiassa on vielä useita ja Etelä-Amerikassa
joitakuita huippuja, jotka kohoavat korkeammallekin. Olisi pitänyt
kasata kaksikymmentäyksi Eiffel-tornia päällekkäin, jotta olisi
yösijamme tasalle päästy.
Kun aamulla kömmin turkkieni alta esille ja kurkistin ulos teltistä,
pyyhkieli riehuva lumimyrsky vuoren kupeita. Raskaat, lunta
tuiskuttelevat pilvet olivat ihan läpinäkymättömiä, ja ylemmäksi
kapuaminen olisi ollut varma kuolema. Saimme olla vain hyvillämme
siitä, että meidän onnistui tuollaisella säällä päästä hengissä jälleen
alas. Laskeutuminen tapahtui läpi lumikinosten ja melkein päistikkaa
alaspäin. Jak kaipasi laidunta ja hyppeli nietosten halki kuin
delfiini. Ellei istu lujasti satulassa, niin poukkoaa juhtansa pään
yli, ja silloin menettää myös jak jalansijansa ja kellistyy
ratsastajansa päälle. Tämä 6300 metrin korkeudessa vietetty yö tuntui
vielä kauvan jälkeenpäin luissani.