Mutta nyt jalkeille plataanien siimeksestä ja pois Teheranista, ulos
suureen yksinäiseen erämaahan. Karavaani on lähtövalmiina. Sen
neljätoista kellokasta kameelia on valittu huolellisesti; paksut
karvaloimet suojelevat niiden selkää, jottei se kuormasta sierotu
haavoille ja loimen kahdesta reiästä kurkistavat esille kyttyrät jotka
eivät siedä painoa tai ruhjontaa. Isoimmat kameelit astelevat edellä.
Punaiset kirjaillut päitset välkkyvine metalliheloineen ja punaisine ja
keltaisine tupsuineen koristavat niiden päätä, ja otsan yllä huojuu
höyhentöyhtö; rintaa kietoo hihna, johon on kiinnitetty lukuisia
messinkitiukuja. Vähäisen eivät olekaan kameelit ylpeitä asustaan; ne
tuntevat asemansa arvokkuuden ja marssivat kuninkaallisen ryhdikkäinä
Teheranin eteläisestä kaupunginportista tasangolle.
Minun ratsastuskameelini on karavaanin isoimpia. Sen paksu, ruskea
villa riippuu kaulasta ja rinnasta pitkälle alas. Kyttyräin välissä ja
niiden sivuilla on kuorma sommiteltuna pikku pengermäksi, ja siellä
minä istun kuin nojatuolissa, toinen sääri kyttyrän oikealla, toinen
vasemmalla puolella. Siten saan mukavasti tarkkailluksi maisemaa ja
kompassin avulla merkityksi kartalle kaikkea näkemääni: pikku
vuoristoja, hietavyöhykkeitä tai syvänteitä; sillä se on matkani
tarkotuksena. Kaikki nämä kameelit ovat tottuneita astujia. Ne
kohottavat molemmat vasemmat tai molemmat oikeat koipensa yhtaikaa ja
saavat siten liekkuvan käynnin, jotta niiden seljässä keinuu kuin
veneessä aalloilla. Monet tulevat merikipeiksi, kun ovat päivän pitkän
istuneet ylhäällä kyttyräin välissä.
Ratsastuskameelistani ja minusta sukeutuu väleen mitä parhaat
ystävykset, ja minä olen siihen yhtä tyytyväinen kuin se minuun. Sen
seisoessa tarvitsisin tikapuita, noustakseni sen selkään. Senvuoksi on
sen laskeuduttava vatsalleen, kun pyrin satulaan. Mutta useasti se
ponnahtaa seisaalleen äkillisesti kuin joustin, ensin taka- ja sitten
etukoivilleen, ja ellei silloin pidä varaansa, niin pyllylleenpä
kellistyy. Monasti se marssiessaan kiertää kaulansa päin ja laskee
takkuisen päänsä syliini. Minä silloin silitän sen otsaa, hivelen
kädelläni yli silmien ja taputan sen turpaa. Aamuisin ilmestyy
ratsastuskameelini telttini eteen. Se työntää turvallaan oviverhon
sivulle ja kurkistaa pörhöisellä päällään niin kauas pikku telttiin,
että tämä melkein täyttyy. Kietaisen käsivarteni sen kaulaan, hyväilen
sitä ja annan sille kappaleen leipää. Nyt sen vaaleanruskeat silmät
loistavat riemusta, ja se pyörtää takaisin laitumelleen. Eikähän muu
olekaan mahdollista kuin että suopuu hyväksi ystäväksi elukan kanssa,
jolla kuukausimäärin ratsastaa kymmenen tuntia päivittäin.
Kellojen kilke kaikuu alinomaa korvissani kameelien askeleitten
poljennossa. Askeleet ovat pitkiä ja vitkallisia ja 30 kilometriä
enempää taivaltaa karavaani harvoin päivässä. Tiemme käy kaakkoon päin.
Olemme jo aikaa jättäneet taaksemme Elburs-vuoriston juurella
sijaitsevat tienoot, missä virtojen juottamat kanavat vielä kykenevät
loihtimaan esille ihania puutarhoja ja hedelmällisiä vainioita. Kylät
ovat yhä etäämpänä toisistaan, ja ainoastaan kanaviensa varsilla
hohtelee maa vielä vehmaana; heti niiden ulkopuolelle tultuamme
ympäröitsee meitä yksinomaan harmaankeltainen aavikko, jolla
paikotellen törröttää kuivuneita aroheinävihkoja. Yhä harvemmin tulee
vastaamme aasijonoja, jotka arolta kuljettavat varpukuormia polttopuina
myytäväksi. Ne ovat surkean pieniä ja tuskin näkyvätkään taakkojensa
alta. Niiden sieramet on leikattu auki, julmasti kyllä, jotta ne saavat
helpommin hengitetyksi ja siten kuljetuksi pitempiä taipaleita yhteen
menoon. Niiden pitkät korvat lerkkuvat edes takaisin, ja alahuuli
roikkuu kuin reppu. Unisilta ja murheellisilta näyttävät juhtaparat, ja
ne ovat niin itsepintaisia, etteivät milloinkaan väisty tieltä.
Viimeisestä erämaan reunassa sijaitsevasta kylästä, johon olemme
moniaiksi päiviksi pysähtyneet valmistautumaan matkamme vaaroihin,
olemme ottaneet mukaamme vielä kymmenen kameelia, jotka kuljettavat
muonavaroiksi nahkaleileihin tulpittua vettä ja heinätakkoja, jotta
pääsemme kunnolliseen alkuun tolallamme. Ja nyt ei ole enää mitään
merkkiä elämästä ympärillämme. Yksinäisiä pikku vuorijonoja kohoaa kuin
saarina, mutta niiden takana on aavikon näköpiiri lakea kuin meren
ulappa. Persian erämaassa on vain niukasti keitaita, joista karavaanit
voivat saada vettä ja elintarpeita. Mutta pohjoinen aavikkoseutu, Kevir
nimeltään, ei sisällä vähäisintäkään keidasta, ei kasva siellä
ainoatakaan ruohonkortta, ei edes lukki ryömi maassa, sillä Kevirin
kamara on suolaa, ja kun talvella sataa, käy suolapitoinen savi
liukkaaksi kuin jää. Ja juuri se on matkamme määränä.
Mutta kestää kokonaisen kuukauden ennen kuin olemme saapuneet siihen
kohtaan, mistä otamme uhkaseikkailuksemme Kevirin halki samoamisen.
Sinne asti kävi kaikki rauhallista kulkuansa, päivä ei toisestaan
poikennut. Meillä oli polttopuita yltäkyllin, sillä hiekka-aavikon
reunassa, minne tuuli on kasannut korkeita harjanteita, kasvaa suurin
määrin saksauleja ja tamariskeja, arokasveja, jotka voivat olla usean
metrin korkuisia ja joiden kovat rungot rattoisasti räiskien roihusivat
leiritulillamme.
Vasta Dshandakin kylästä alkaen käännyin varsinaiselle suola-aavikon
tolalle ja otin mukaani kaksi saattajaa ja neljä kameelia. Mutta
ensiksi täytyi meidän värjötellä neljä vuorokautta suolaerämaan
laidalla sateen takia. Kun varsinaisella Kevirillä sade yllättää
karavaanin, voivat miehet vielä pitää itseänsä onnellisina, jos
kuormastonsa ja juhtansa menettäen pääsevät hengissä takaisin
suolaiselta savinevalta. Monetpa karavaanit ovat jo jäljettömiin
kadonneet tällä aavikolla. Oli siis meidän onnemme, että satoi ennen
kuin olimme ehtineet liukkaalle savikamaralle. Mutta kun nyt neljän
vuorokauden kuluttua saapui etelästä käsin karavaani ja tahtoi uskaltaa
aavikon yli yhä vieläkin synkältä näyttävän sään uhalla, liityin
minäkin siihen.
Oli pilkkopimeä, kun läksimme liikkeelle. Sytytettiin nuotio, ja sen
loimussa kuormitimme kameelimme. Pian häipyi nuotio taaksemme, ja
edessämme levisi öiseen pimentoon verhoutunut Kevir. Minne matka
suuntausi, ei ollut nähtävissä; kulku oli kokonaan jätettävä
ratsastuskameelin varaan. Yltympärillä vallitsi syvä hiljaisuus jota
vain tiukujen kilinä keskeytteli.
Pysähtymättä marssivat persialaiset sen aamua ja parhaan osan päivää
edelleen. Miesten ja juhtain voimat ponnistettiin äärimäisilleen, sillä
joka hetki saattoi tuoda uuden sadekuuron. Yöksi leiriytymistä ei
käynyt ajatteleminen. Torkkuen ja viluissani nyökkyilin vaippaan ja
karvapeitteeseen kääriytyneenä istuimellani, kunnes kellot kalkattivat
kuin aamumessuun ja päivä sarasti. Mutta vielä nytkään eivät
persialaiset pysähtyneet, eikä minun auttanut muu kuin pysyä mukana.
"Älkäähän jättäytykö, herra", sanoi saattajistani muuan, "tuolla
toisella puolella saatte nukkua!" Jokseenkin mennyttä miestä on se,
joka yksinään jääpyy karavaanista. Uskovatpa persialaiset, että
aavikolla asustaa pahoja henkiä, jotka noituvat taipaleelle
viivästyneen. Hän kyllä kuulee kulkusien helinän, mutta päinvastaiselta
suunnalta, säntää sinne, etäytyy yhä enemmän kumppaneistaan ja viimein
lopen harhaantuu.
Siten pitkittyy kulku koko päivän. Taivas näyttää tuhoa ennustavalta,
kaikkialla leijuu pilviä. Aavikko on sileä kuin luuvan lattia; missään
ei ilmesty vähäisintäkään kumpua. Lännessä laskee aurinko, väikkyen
kuin hehkuva pallo pilvimaljassa. Kimpullinen häikäisevän punaisia
säteitä tulvehtii yli erämaan, ja sen pinta välkkyy kuin purppurameri.
Pohjoisessa on taivas tumman sinipunainen, ja tällä taustalla
kuvastuvat kameelit tiilipunaisina, -- satumainen värien karkelo!
Sitte painuu aurinko taivaanrannan alle, ja nyt kauhtuvat värit;
kameelien pitkät varjot hiipuvat maan kamaralta, ja uusi yö nousee
idästä. Pian on karavaani taas näkymättömissä, mutta tiukujen kilke
heläjää herkeämättömänä. Tuolloin tällöin pilkistää meihin pilvien
repeämästä kuu.
Puoliyön tienoissa tummui taaskin taivas. Persialaiset kyyröttivät
mykkinä nyökkyen kameeleillaan. Piankaan ei ollut enää ketään muuta
valveilla kuin opas, joka talutti ensimäistä kameelia nuorasta, ja minä
jonon viimeisen kameelin seljässä. Silloin ropsahtaa äkkiä raskaita
pisaroita päällemme, eikä kulu minuuttiakaan, kun jo sade pieksee
kameeleja, ratsastajia ja kuormastoa.
Yhdellä iskulla on karavaani muuttunut! Kovaäänisesti, peljästyneesti
ja hätäisesti kalkahtelevat kellot. Miehet ovat hypänneet kameelien
seljästä maahan. Sade suomii aavikon sileätä kamaraa, ja jotkut juhdat
alkavat jo liukahdella. Jos henkemme on meille rakas, niin riennettävä
on meidän, muutoin imee meidät nieluunsa aavikko vielä viime hetkessä!
Äänekkäästi huhuillen ajelevat miehet kameeleja, ja kellot moikuvat
kuin tahtoen vainajia havahduttaa viimeiselle tuomiolle.
Tuossa kellahtaa ensimäinen kameeli! Tällä kamaralla ovat juhdat
pahassa pulassa. Niillähän ei ole kavioita kuten hevosilla, vaan
pehmeät leveät anturat, ja luiskahtaessaan ne mätkähtävät tantereeseen
kuin ammuttuina. Kaikki neljä koipea tuiskahtavat toiselle sivulle, ja
raskas ruho kuorminensa jymähtää toiselle. Ei se kameelillekaan ole
varsin mieluista, mutta ratsastajalle se on kerrassaan tukalaa;
vastikään istui hän mukavasti kääriytyneenä ylhäällä kyttyräin
suojassa, ja nyt sätkii hän liejussa.
Kameeli kuukertuu toisensa perästä ja on jälleen pinnisteltävä
koivilleen. Se puuha tuottaa joka kerta viivytystä, ja sillaikaa
pehmiää liete yhäti. Joka askeleella vajoavat kameelit syvemmälle
mujuun. "Mäiskis!" kurahtaa sorkka iskokseen, ja "läiskis!" luksahtaa
se lävestään, ja siten mäiskii ja läiskii karavaanin kaikkien
viidenkymmenenyhdeksän kameelin astunta. Sade ropisee rankkana ja
kellot moikuvat, mutta niin kauvan kuin vielä niiden kaiun kuulemme,
taistelemme menestyksellä. Silloin ne yhtäkkiä mykistyvät!
"Mikä tuli?" kysyn.
"Olemme Pirunkuurnalla", vastaa joku ääni, ja verkalleen alkaa jälleen
kellojen kalkatus. Perätysten on juhtain kahlattava suolaveden
täyttämän joenuoman yli. Minun kameelini vuoron tullessa painan polveni
tiukkaan. Nähdä ei voi mitään, kuulen vain edelläni tallustavien
kameelien läiskinää ja veden roisketta ympärilläni. Nyt lipuu elukkani
jyrkkää vierua alas, harittaa koipensa, huojuttaa ruumistaan
tasapainonsa säilyttämiseksi, molskahtaa sitte veteen ja kapuaa
toisella puolella ylös töyrämää.
"Tamariskeja!" kuulen jonkun huutavan. Siunattu sana, sillä se
merkitsee pelastusta. Suolaerämaassa ei kasva mitään, ja missä tapaa
ensimäiset tamariskit, siinä on jälleen hiekkainen maaperä. Silloin on
kaikki vaara kestetty. Ja kahden tunnin kuluttua päädymmekin
onnellisesti aavikkokylään, missä otamme kelpo levon henkeämme uhanneen
seikkailumme korvaukseksi.