Bakusta läksin siis kotiopettajatoimeni päätyttyä tosiaan huhtikuun
6. p:nä 1886 ensimäiselle matkalleni Persian halki. Minulla oli
matkatoveri, nuori tatarilainen Baki Khanoff, 700 markan vaiheille
matkarahoja, kaksi alusvaatekertaa ja kaksi pukua, lämmin viitta ja!
karvapeite. Mitä en ylläni kuljettanut oli sullottuna tatarilaiseen
matkareppuun, ja pienessä nahkaisessa käsilaukussa oli minulla
revolveri, muistivihko, piirustuskirja ja kaksi Persian karttaa. Baki
Khanoffin varuksina oli iso vaippa, hopeahelainen pyssy ja tikari.
Rahamme olimme neuloneet vöihimme, puolet kumpainenkin. Retkelle,
jota edes takaisin Persian halki oli 3000 kilometriä, oli siis
varustautumisemme kutakuinkin niukkaa; mutta minä ajattelin: Kyllä se
lykästää!
Kaksi yötä ja päivän pidätteli meitä ankara myrsky laivassa Kaspian
merellä, kunnes pääsimme lähenemään Persian rannikkoa. Heti maihin
astuessamme piiritti meidät joukko persialaisia, jotka kaikki
äänekkäästi ja innokkaasti ylistelivät hevostensa oivallisia
ominaisuuksia. Pikaisen tarkastuksen tulokseksi valitsimme kaksi pientä
hyvin ruokittua ratsua, sidoimme tamineemme satulan taakse ja
ratsastimme piankin hevosten omistajan saattamina tummien metsien ja
tuoksuvien öljypuulehtojen läpi ylöspäin Elburs-vuoristoa kohti.
Erään yön nukuimme sen korkeuksissa, Karsan-nimisessä kyläsessä.
Huomeneltain liikkeelle lähtiessämme tuprutteli lunta, ja sitä oli
yönkin mittaan tuiskunnut niin sakeasti, että maa ja tiet olivat
korkeiden nietoksien peitossa. Sonnustausimme niin lämpimästi kuin
olosuhteemme sallivat ja ratsastimme edelleen. Äänettömästi putoili
lumi isoina, leijuvina höytäleinä, alhaalla laaksossa se suli
vaatteisiimme, mutta jäätyi taas ylhäällä tuulisilla harjanteilla, ja
pian olimme tuulen puolelta vankasti panssaroittuja. Lopulta olimme
suorastaan jäätyneitä kiinni satulaan, kädet turtuivat, ohjakset jäivät
hevosen kaulalle riippumaan, ja lumen pöllyäminen kirveli silmiä.
Jäykistyttyäni niin kankeaksi, että käsivarteni ja sääreni olivat ihan
puutuneet, pudottausin satulasta ja ravasin nyt jalkaisin, mutten
uskaltanut hellittää hevosen häntää käsistäni, jotten olisi eksynyt
sokaisevassa pyryssä.
Sellaista menoa ei käynyt pitkälle jatkaminen, ja päätimme senvuoksi
poiketa ensimäiseen tien varrella sattuvaan kylään. Pian sukelsikin
joitakuita viheliäisiä hökkeleitä näkyviimme. Sellaisen edustalle
sidoimme hevosemme, kopistelimme lunta yltämme ja astuimme hämärän,
matalan pirtin savipermannolle. Samaan aikaan oli saapunut muutamia
muitakin matkamiehiä, ja nyt asetuimme tiheään piiriin kuuman
liesivalkean ympärille. Täällä oli kyllä tuskastuttavan ahdasta ja
kosteata, ja vilisemällä syöpäläisiä, mutta kuitenkin oli herttaista
päästä kuivailemaan ja lämmittelemään itseään tulen ääressä, ja kun
Baki Khanoff oli keittänyt teetä ja munia, ja hankkinut leipää ja
suolaa, kävi olomme varsin hauskaksi. Meitä oli neljä tatarilaista,
kaksi persialaista ja minä ruotsalainen, ja näiden seitsemän miehen
täytyi yöksi sovittautua ahtaaseen tilaansa niin hyvin kuin päinsä
kävi. Tulen sammuttua tunkeusi tukahduttavan varin sijalle kostea
kylmyys. Mutta yhdenkolmatta iässä ei suuria vaadita. Sellaiseen tapaan
matkaillen päädyimme terveinä ja reippaina lopulta Teheraniin, Persian
pääkaupunkiin. Siellä oli jo keväisen lämmintä ja kaunista, ja minä
asuin joitakuita päiviä erään maanmieheni, t:ri Hybennetin vieraana.
Mutta hankkiutuessani kauvemmas kohti etelää oli minun matkustettava
yksinäni, sillä Baki Khanoff oli sairastunut kuumeeseen ja pyörsi
takaisin Bakuun.
Jo matka Teheraniin oli käynyt jokseenkin kalliiksi, mutta kelpo
maanmieheni oli avittanut kassaani, ja minulla oli 570 kruunua
vyössäni, kun huhtikuun 7. p:nä ratsastin taas taipaleelle. Tie kulki
kievarista kievariin; näissä vaihdetaan hevosia, mutta sopii niihin
yöpyäkin, ja hopeakolikolla saa munia ja leipää, kanan, melooneja ja
viinirypäleitä. Jokaisesta kievarista tulee seuraavaan saakka mukaan
saattaja, joka usein ottaa itselleen paremman ratsun ja antaa
matkustavaiselle huonomman.
Siten kävi minullekin Kashanin ja Kuhrudin vuoristokylän taipaleella.
Jutkun havaitessani vaihdoin hevosta saattajani kanssa, ja tämä jäi nyt
useampituntisen ratsastuksen jälkeen tielle, kun hänen kurja koninsa ei
jaksanut laahautua edemmä. Neljä tuntia ratsastin pimeässä pitkin
kapeita polkuja; olin ilmeisesti eksynyt, ja uupuneena ja unisena olin
juuri laskeutua satulasta, sitoa puuhun ratsun ja kääriytyä yöksi
karvapeitteeseeni, kun etäältä pilkottikin valo vastaani. "Hei!
Siellähän on Kuhrudin kievari!" ajattelin minä, mutta lähemmäksi
tultuani huomasin valon kajastavan paimentolaisteltistä. Ratsastin
edustalle ja huhusin. Kukaan ei vastannut, mutta telttikankaalle
kuvastui varjo, joka osotti sen asutuksi. Vielä kerran turhaan
huudettuani laskeusin ratsailta, nykäisin teltinoven auki ja kysyin
tietä Kuhrudiin.
"Eikö nyt keskellä yötäkään saa rauhassa nukkua?" ärähti sisältä ääni.
"Olen europalainen, ja teidän on näytettävä minulle lie", vastasin
karskisti.
Ulos kömpi vanhanpuoleinen mies; sanaakaan ei hän hiiskunut, mutta
käsitin, että minun piti häntä seurata hevostani päitsistä taluttaen.
Hän pujottelihe pimeässä pensaikon halki ja vietyään minut jalkaa
syvälle purolle, jota molemmin puolin reunusti sankka öljymetsä, osotti
hän sormellaan ylös vuorille päin ja katosi mykkänä kuin kala pimeään.
Minä nousin jälleen satulaan, jättäen hevoselle tien löytämisen, ja
kahden tunnin kuluttua se todella pysähtyikin kievarin pihaan. Olin
kerrassaan viisitoista tuntia kyyrötellyt satulassa, ja illallinen
maistui minulle tänään paremmalta kuin muulloin. Mutta sitten
ojentausin pitkäkseni kivipermannolle, otin satulan päänalusekseni ja
kiedoin karvapeitteen ympärilleni; muuta vuodetta en koko matkalla
kertaakaan kyennyt itselleni varaamaan.
Muita tuollaisia pikku seikkailuja kertomatta olkoon mainittuna, että
siten lopulta jouduin Ispahaniin, missä monet rakennusten jäännökset
muistuttavat mieleen tämän Persian pääkaupungin hävinnyttä suuruutta.
Sieltä jatkui matka edelleen Persepolikseen, mainehikkaaseen vanhan
ajan kaupunkiin, missä suurilla persialaiskuninkailla Xerxeellä ja
Dareioksella oli palatsinsa. Nyt käyttävät vain köyhät paimenet
lampaitansa täällä laitumella, mutta palatseista on vielä pystyssä
monia upeita pilareita, jotka ovat uhmanneet 2400 vuoden vaiheita.
Persepoliksesta ei ole kaukana Shiras ruusupuutarhoineen,
huvilinnoineen, suihkulähteineen ja kanavineen. Sen ovat kohottaneet
maineeseen Persian kuolemattomat runoilijat, jotka sepittivät
kauneimmat laulunsa sen muurien sisäpuolella.
Mitä lähemmäksi nyt pääsin Persian lahden rannikkoa, sitä kuumempia
ilmoja sain kokea, ja eräänä päivänä oli makuuhuoneessani 39 astetta.
Sentähden matkustetaankin öisin. Koska minulla oli tapana ratsastaa
nopeasti, niin ei viimeisellä taipaleella vanha tallirenki enää
jaksanut pysyä mukana; ratsastin senvuoksi koko yön yksinäni edelleen,
revolveri kädessä rosvojen varalta. Mutta mielissänipä olin sentään,
kun aurinko nousi valaisemaan Persian lahden tyynenä läikkyvää
kuvastinta. 45 asteen helteessä, jollaista en ole konsanaan kokenut
ennen- tai jälkeenpäin, saavuin Bushirin rannikkokaupunkiin.
Yhdeksänäkolmatta matkapäivänä olin ratsain kulkenut 1,500 kilometriä.
Persian lahti, Intian valtameren ulkonema, erottaa Persian ja Arabian
toisistaan. Arabia on pitkulainen niemimaa Persian lahden ja Punaisen
meren välissä; luoteisessa huuhtelee sitä Välimeri, kaakossa Intian
valtameri. Mutta tämä niemimaa on kooltaan kolmannes Europaa.
Rannikkomaan suurin osa tunnustaa Turkin sulttaanin herruuden, mutta
sisämaan hurja, sotainen paimenkansa, beduiinit, ovat oikeammiten
itsenäisiä. Vain harvat Arabian osat ovat asuttuja; suunnattomia aloja
leviää autioina hiekkalakeuksina, joihin ei vielä yksikään europalainen
ole jalkaansa astunut. Lähellä Punaisen meren rannikkoa sijaitsee kaksi
arabialaista kaupunkia, joita kaikki muhamettilaiset pitävät yhtä
pyhinä kuin kristityt Jerusalemia ja Roomaa. Ne ovat nimeltään Mekka ja
Medina. Edellisessä syntyi vuonna 570 profeetta Muhammed; siellä kuoli
hän vuonna 632, ja siellä lepää haudattuna. Hän on muhamettilaisen
uskonnon perustaja, ja siitä asti kun hän arabialaisille saarnasi
islamin oppia on tämä uskonto levinnyt niin laajalti yli vanhan
maailman, että sitä nykyään tunnustaa runsaasti kaksisataa miljoonaa
ihmistä. Toivioretki Mekkaan on profeetan kaikkien palvelijain
hartaimpana toivomuksena; ken siellä on kerran käynyt, hän voi
levollisena kuolla, ja eläessään on hänellä hadshin arvonimi. Afrikasta
ja sisimmästä Aasiastakin vaeltaa vuosittain lukemattomia näihin pyhiin
kaupunkeihin.
Persian lahden arabialaisella rannikolla on maailmankuulu
Bahreinin saari, jonka helmienpyynti kesäisin ja syksyisin tuottaa
englantilaisille omistajilleen kahdentoista miljoonan markan vaiheille
vuosittain. Merellä hyörii silloin viitisentuhatta venettä, joiden
miehistö nousee kolmeenkymmeneentuhanteen. Jokainen veneenomistaja
palkkaa joitakuita sukeltajia. Sellainen sukeltaja laskeutuu harvoin
seitsentä syltä syvemmälle ja pysyy korkeintaan viisikymmentä sekuntia
upoksissa. Hänen korvansa on tukittu vahalla, nenä likistetty
pihtimellä umpeen; kivi jaloissa ja naru uumilla hyppää hän laidan yli
ja katoaa syvyyteen. Meren pohjalle päässeenä hän uumilleen sitomaansa
vasuun kahmaisee niin paljon simpukoita kuin kiireissään kerkiää, ja
hänen annettuaan merkin nykäisevät venemiehet hänet jälleen pinnalle.
Veneenomistaja avaa simpukat, poimii niistä kallisarvoiset helmet,
joiden hinta suuresti vaihtelee ko'on ja laadun mukaan, ja myy ne
intialaisille markkinoille.
Arabiaan rajottuu koillisessa Mesopotamia, jonka halki Eufrat ja Tigris
virtaavat. Sinne vei minut Bushirista englantilainen höyrylaiva, ja
Tigrisin sameilla aalloilla kuljin ylös virtaa. Kannelta näki
vaskenkarvaisten, puolialastonten arabialaisten ratsastelevan komeilla
hevosillaan satulatta pitkin tasankoa. He käyttävät lammaslaumojaan
arolaitumilla ja ovat pitkillä keihäillä asestettuja. Monasti peittivät
vihreät heinäsirkat ihan pilvinä höyrylaivan ja niiltä pääsi rauhaan
vain kiireen kautta pakenemalla kajuuttiin; savutorven ympärille paloi
ja huumaantui niitä suunnattomiksi röykkiöiksi.
Useita vuorokausia vastavirtaan viilletettyämme astuimme maihin
Bagdadissa, jonka muinoisesta loistosta ei ole paljoakaan jäljellä.
Kymmenennellä vuosisadalla se oli muhamettilaisten isoin kaupunki, ja
siellä kerättiin ne intialaiset ja arabialaiset sadut, jotka ovat
"Tuhannen ja yhden yön" nimellä tunnettuja. Jonkun matkan päässä
Bagdadista, niinikään Tigrisin varrella, sijaitsi harmajassa
muinaisuudessa suuri, upea Babel, jonne johti sata vaskiporttia ja
jonka muurit olivat niin paksut, että niiden harjalla pääsivät kuudet
vaunut kulkemaan rinnatusten. Babelin vesillä ripustivat vangitut
israelilaiset harppunsa pajuihin ja Babelin tulevaisuudesta ennusti
profeetta Jeremias: "Ja Babelin pitää tuleman kiviraunioksi ja
lohikäärmeitten asumasijaksi, ihmeeksi ja viheltämiseksi, niin ettei
kenenkään pidä siellä asuman".
Mutta Bagdadista lähtee minullakin alkuunsa satu: Bagdadiin saapuessani
oli koko omaisuutenani enää satakunta markkaa eli parisataa
persialaista hopeakrania, ja sillä oli minun tultava toimeen 950
kilometrin mittainen paluumatka Teheraniin, missä vasta saatoin jälleen
saada uusia varoja. Mutta se seikka ei minua kovinkaan säikytellyt.
Kunhan vain ensin pääsin 300 kilometrin päähän Kermanshahin kaupunkiin,
saatoin pahimmassa tapauksessa pestautua karavaaniin. Mieluista ei
tosin tietenkään ollut joutua talsimaan koko taivalta jalkaisin,
palkakseen saamatta muuta kuin leipää, kurkkuja ja melooneja.
Ensiksi liityin viidenkymmenen muulin karavaaniin, joka kuljetti
englantilaisia tavaroita Bagdadista Kermanshahiin. Sitä saattoi ratsain
kymmenen arabialaista kauppamiestä, ja joukon jatkoksi oli liittynyt
kahdeksan pyhiinvaeltajaa sekä muuan kaldealainen kauppias.
Vuokraamalla viidenkymmenen kranin hinnasta muulin pääsin mukaan
minäkin; ruuassa oli minun itse pysyttävä.
Kesäkuun 6. päivänä 1886 kello kymmeneltä illalla läksiä tälle
umpimähkäiselle retkelleni. Kun nyt kypsyneemmällä iällä sitä
ajattelen, tuntuu se minusta sadulta tai vastaleivotun ylioppilaan
huimalta tekoselta. Me kuljimme öisin, päiviksi jäätiin karavanseraihin
eli majataloon, jossa oli kuuma kuin leivinuunissa eikä voinut muuta
tehdä kuin puoli-unessa lojua kivipermannolla. Päästyäni arabialaisten
ystävyyteen lainasivat he minulle muulini sijalle hevosen. Mutta
tällaisen matkustustavan huomasin kamalaksi; matka joutui ylen
vitkallisesti, eikä itse maata nähnyt juuri nimeksikään. Kun siis muuan
vanha arabialainen oivallisella ratsullaan saavutti meidät Bagdadista
jälkeenpäin lähteneenä, päätin hänen avullaan karata seurueestani.
Viidestä kranista päivältä oli hän siihen valmis. Aluksi vielä
pysyttelimme karavaanin mukana, mutta heti kuun laskettua joudutimme
vauhtiamme ja kulkusien helinän heikennyttyä takanamme karautimme
vireästi yön selkään tiehemme.
Kesäkuun 13. p:nä saavuimmekin onnellisesti Kermanshahiin. Maksettuani
nyt arabialaiselleni hänen palkkionsa, jäi taskuuni enää vain vaivaiset
viisikymmentä penniä! Siitä en päässyt vuokraamaan itselleni
huonetta enkä kunnollisesti edes murkinoimaan, eikä tuntunut aivan
houkuttelevalta ajatus, että pitäisi kiertää muhamettilaisten pakeilla
kerjuussa.
Olinpa kuullut puhuttavan rikkaasta arabialaisesta kauppamiehestä
nimeltä Aga Hassan, ja hänen uhkeaan taloonsa Kermanshahissa suuntasin
askeleeni. Pölyisissä ratsastussaappaissani ja raippa kädessä samosin
komean huonerivin läpi ja seisoin vihdoin talon herran edessä, joka
kirjurinsa kanssa istui työskentelemässä kirjojen ja paperien seassa.
Hänellä oli kullalla kirjailtu valkea silkkivaippa yllään, turbaani
päässä ja kakkulat nenällä, ja hän näytti yhtä ystävälliseltä kuin
ylhäiseltäkin.
"Miten jaksatte, hyvä herra?" kysyi hän.
"Kiitos, hyvinpä vain", vastasin minä.
"Mistä matka?"
"Bagdadista."
"Ja minne olette menossa?"
"Teheraniin."
"Englantilainenko olette?"
"En, ruotsalainen."
"Ruotsalainen? Mikä se on?"
"Ka, minä olen kotoisin maasta, jonka, nimi on Ruotsi."
"Missä semmoinenkin on?"
"Kaukana luoteisessa Venäjän takana."
"Vai niin, nytpä tiedänkin -- taidattekin olla juuri sieltä Rautakallon
maasta?"
"Niin aivan, Kaarle XII:n maasta."
"Sepä minua suuresti ilahduttaa! Olen lukenut Kaarle XII:n
merkillisistä sankaritöistä. Teidän pitääkin kertoa minulle hänestä ja
Ruotsista, sen kuninkaasta ja armeijasta, sekä myöskin omasta
kodistanne, vanhemmistanne ja sisaruksistanne. Mutta ensin on teidän
luvattava minulle, että jäätte kuudeksi kuukaudeksi vieraakseni. Mitä
omistan on käytettävissänne, teidän tarvitsee vain käskeä."
"Olen peräti kiitollinen hyväntahtoisuudestanne, mutten voi kolmea
päivää pitempään käyttää vieraanvaraisuuttanne."
"Kolme viikkoa, tarkotatte toki?"
"Ei, te olette kovin kohtelias, mutta minun täytyy! ehdottomasti palata
Teheraniin."
"Sepä todella vahinko! Kenties vielä mietitte asiata kuitenkin!"
Nyt saattoi minut palvelija naapuritaloon, joka oli melkein palatsi.
Tämä oli asuntoni. Ison suojaman persialaisten mattojen ja mustien
silkkidivaanien keskelle istahdin kuin kotonani. Kaksi kirjuria oli
hoviseurueenani, ja palvelijoita oli saatavissa kaikkien toivomusten
varalle. Jos minulla oli ruokahalua, niin minulle tuotiin valittuja
paloja vartaassa käristettyä lampaanlihaa, riissillä täytettyä
salvukukkoa, piimää, juustoa ja leipää, aprikooseja, viinirypäleitä ja
melooneja, ja perästäpäin tarjottiin kahvia ja vesipiipullinen. Jos
juoda halusin, niin minulle tuotiin makeata, taatelimehusta
valmistettua juomaa, jossa uiskenteli jääpalasia. Ratsastamaan
mieliessäni, silmäilläkseni kaupunkia ja ympäristöä, oli arabialaisia
puhdasrotuisia ratsuja pihalla minua odottelemassa. Asuntoni edustalla
oli hiljainen muurien ympäröimä puutarha, jonka käytävät oli laskettu
marmorilla. Sen kukkivien seljapuiden siimeksessä sain käyskennellä
päivät pitkät ja ruusujen tuoksussa unelmoida haaveitani.
Kristallikirkkaassa vesialtaassa vilahteli kultakaloja, ja kohtisuoraan
pulppuava korkea, hoikka vesisuihku kimmelteli kuin seitti
päivänpaisteessa. Tähän viehättävään puutarhaan leiriydyin yölevolle.
Sanalla sanoen, kaikki oli kerrassaan kuin "Tuhannen ja yhden yön"
satua, ja aamuisin herätessäni oli työläs uskoa, että tämä oli totta.
Viisikymmentä penniäni oli minulla yhä taskussani.
Mutta oleskeluni viimeisenä päivänä en enää voinut salata asemaani.
"Minun täytyy teille ilmaista ikävä juttu", virkoin eräälle kirjurille.
"Niinkö?" vastasi hän hyvin kummastuneen näköisenä.
"Niin, rahani ovat lopussa."
"Kummallista, että te saatoitte europalaisena lähteä rahatta niin
laajoille matkoille."
"Retkeni venyi pitemmäksi kuin aioin, ja nyt olen pahemmassa kuin
pinteessä."
"Eipä siinä hätää. Rahaa te voitte saada Aga Hassanilta niin paljon
kuin tahdotte."
Oli juuri puoliyön hetki, kun erkanin jalosta isännästäni. Hän teki
paastokuukautena työtä kaiken yötä.
"Olen pahoillani, ettette voi viipyä kauvemmin."
"Niin, pahoittelen minäkin, että minun täytyy teidät jättää,
kykenemättäni palkitsemaan suurta hyvyyttänne."
"Tiedätte kai, että rosvot tekevät kulun vuoristossa epävarmaksi. Olen
sen vuoksi järjestänyt, että saatte seurata postia, jolla on kolme
sotamiestä vartiona."
Vielä kerran kiiteltyäni ja hyvästeltyäni poistuin. Kirjuri ojensi
minulle hopearahoilla täytetyn nahkamassin. Postiratsastaja ja
sotamiehet olivat jo valmiina matkalle, me nousimme ratsaille, ja
etenimme ensin verkalleen kaupungin soukkia, pimeitä kujia pitkin;
sitte talojen harvetessa lasketimme voimakasta ravia ja lopuksi mitä
kiivainta neliä, kun meitä ympäröitsi joka suunnalta erämaa. Siten
jatkui kulkua, kolmasti vaihdoimme hevosia ja katkaisimme taivalta
yhteen rupeamaan 170 kilometriä. Hamadanissa levähdimme päivän ja
ratsastimme sitten yhdeksällä eri hevosella edelleen pääkaupunkiin.
Viimeisinä viitenäkymmenenäviitenä tuntina en ylipäätään enää
nukkunutkaan, ja puolikuolleina väsymyksestä, repaleisina ja
naarmuisina tömistimme lopulta kaupungin lounaisesta portista sisälle.
Sellainen oli satu ensimäiseltä retkeltäni Teheraniin ja Persian halki.