Trapetsunt oli jo 700 vuotta ennen Kristuksen syntymää kreikkalainen
siirtokunta ja sieltä viepi 1300 kilometriä pitkä valtatie Täbrisin
kautta Teheraniin; ammoisista ajoista asti on Persian kauppa kulkenut
tätä tietä myöten Mustallemerelle. Nykyään ovat kyllä monetkin
tällaiset vanhat kauppatiet joutuneet kovin syrjäytetyiksi;
nykyaikaiset kulkuneuvot ovat vieneet voiton karavaaneista ja tuollekin
kauppaväylälle ovat Suetsin kanava ja kaukasialaiset rautatiet tehneet
suurta haittaa. Mutta vieläkin vaeltaa lukuisia ja isoja karavaaneja
Trapetsuntin ja Täbrisin taipaleella sekä edelleen Teheraniin, sillä
tie on hyvä; syyssateet ovat sitä sentään saattaneet pehmentää, ja
turkkilaisen Armenian ylätasangoilla voi se olla jäätynyt kivikovaksi.
Nopeastikaan ei matka juuri joudu, sillä 250 kilometrin pituisia
taipaleita on suoritettava samalla hevosella! Reipas on ratsaskulkue,
joka silloin marraskuulla 1905 tömisten ja kolkkuen eteni tätä
turkkilais-persialaista maantietä pitkin. Jos sinä, rakas lukija,
olisit silloin ollut kävelyllä siellä päin, niin olisitpa varmaan
kummastuneena seisahtuen ajatellut: "Siinä sitä on seuruetta
kerrakseen! Niillä täytyy vielä olla pitkä taival katkaistavana."
Trapetsuntin ja Ertserumin maaherrat olivat ystävällisesti antaneet
kuusi asestettua ratsumiestä matkaani, kankeakoipisilla hevosilla
seuraamaan minua suojelusvartiona.
Etunenässä ratsasti papurikolla turkkilainen sotamies; ratsupyssy
killuu hihnassa hänen seljässään, kupeella heilahtelee sapeli, ja
päässä on hänellä punainen fetsi, joka on auringon ja tuulen suojaksi
vielä kiedottu valkoisella huivilla. Sitte tulevat minun kolmen hevosen
laahaamat vaununi. Vanha Shakir, ajuri, on jo hyvä ystäväni; hän
valmistaa ruokani ja pitää huolen heräämisestäni. Itse olen kääriytynyt
kaukasialaislevättiin ja yli korvien nostettuun "paslikkiin" ja
silmäilen seutua takanojoon painuneena vaunuissani. Takanani ratsastaa
ruskeitten hevosten seljässä kaksi mitä vilkkaimmin haastelevaa
sotamiestä -- tietenkin kiistelevät siitä, saavatko hyvät juomarahat
matkan päättäjäisiksi. Heidän perässään ratisevat kahdet jykevät
kärryt; niihin on sullottu kaikki matkatavarani, oma ajomies ja
tallirenki niilläkin, ja perimäisinä ovat muut kolme ratsumiestä.
Siten joutui matka ikuisessa pyörien ratinassa ja ratsujen kumeassa
töminässä päivä päivältä syvemmälle Aasiaan. Pian oli Mustanmeren
sininen reuna kadonnut vuorensolan lyhyiden ja jyrkkien käänteiden
taakse, ja yhtä mutkittelevana kiemurteli tie sitten alas laakson
pohjalle. Yhä ylös vierua ja alas vierua, kunnes olimme saapuneet
Armenian tasaisemmalle ylätasangolle.
Siellä kaikki muuttuu toiseksi. Ensimäisinä päivinä rannikolta
lähdettyämme ympäröitsi meitä vielä ihana, alituiseen vaihtuva maisema,
milloin havu-, milloin kellastuneine lehvineen lehtimetsä, ja syvissä
rotkoissa vaahtosi sinivihreitä jokia. Ystävällisiä kyliä ja yksinäisiä
maataloja pistäysi näkyviin siellä täällä, ja turkkilaiset istuskelivat
mukavasti myyntikojuissaan ja kahviloissaan. Hevos-, aasi- ja
härkäkaravaanit toivat heiniä, hedelmiä ja tiiliä kylästä toiseen.
Päivisin oli miellyttävän lämmintä, ja yöt olivat lenseät. Mutta täällä
ylhäällä vuoristotasangolla ovat kylät etäällä toisistaan, ja talot
ovat matalia, kivestä tai auringossa kuivatuista tiilistä kyhättyjä
mökkejä. Turkkilaiseen väestöön on sekautunut armenialaisia, liikenne
vähenee ja tie huononee. Ilma on viileä, ja öisin on useita asteita
kylmää.
Ertserumissa kristittyjen armenialaisten kirkot kohoavat turkkilaisten
moskeijain joukossa, ja kaupungin tuolla puolla kuljen kuin laakealla
katolla, joka hiukan viettää kolmelle sivulle ja on joka reunalta
varustettu omaan sadevesitynnyriinsä valuvalla räystäällä. Nämä
tynnyrit ovat kylliksi isoja, satelipa kuinkakin rankasti sillä
kivikatolla, joka kohoaa Kaukasian, Vähän-Aasian ja Mesopotamian
välillä, sillä ne ovat Mustameri, Kaspian meri ja Persian lahti, ja
räystäät luonnollisesti ovat jokia, joista isoin on Eufrat.
Sillävälin on tie käynyt jokseenkin kehnoksi. Syksyllä on satanut, ja
nyt pakastaessa on tien loka syvään painuneine uurtoineen kivikovaa.
Vaununi keikkuvat nytkäytellen minua joka suunnalle, ja saapuessamme
kylään, johon meidän on yövyttävä, olen kuin rusikoittu. Shakir keittää
teetä ja kiehuttaa minulle munia, ja illallisen jälkeen kääriydyn
levättiin ja nukahdan.
On vielä pilkkopimeä, kuu hän taas herättää minut, eikä sarastuksen
häämyäkään vielä näy, kun lyhdyn valossa nousen vaunuihin. Eteenpäin ja
yhä eteenpäin käy kulku. Silloin kuuluu öiseltä tasangolta outoja
säveliä. Kilinä paisuu ja lähenee, ja mustia varjoja vetäytyy
kuulumattomin askelin ohitseni. Haamut ovat kameeleja, jotka
kuljettavat Persiasta mattoja, puuvillaa ja hedelmiä. Niitä on
runsaasti kolmesataa, ja kestää kelpo tovin, ennen kuin tie on taas
vapaa. Ja kaiken aikaa kaikuu milloin kumeasti ja juhlallisesti,
milloin heleästi ja hilpeästi kellojen ja kulkusien ääni. Sellaisena on
se karavaaniteillä kajahdellut kautta vuosituhansien. Se on säilynyt
pysyväisenä kuin Eufratin ja Tigrisin aaltojen kohu. Mahtavia
valtakuntia on näiden rannoilla noussut ja tuhoutunut, kokonaisia
kansoja on kuollut sukupuuttoon, ja Babylonista ja Ninivestä on vain
raunioita jäljellä. Mutta molempien virtojen kohina on muuttumaton.
Karavaanikellotkin moikuvat vielä ihan kuten niinäkin päivinä, jolloin
Aleksanteri Suuri vei makedonialaisen armeijan Eufratin ja Tigrisin
yli, tai 620 vuotta takaperin Venetsian kauppias Marco Polo kulki tätä
samaa tietä Trapetsuntista Täbrisiin.
Mutta eikö tuolla leiju aamuinen hattara yksinäisenä harmaiden vuorten
yläpuolella? Kaukana siitä! Auringon noustessa näet selvästi, että tuo
valkoinen kolmio on säännöllinen kartio kuin armenialaisen kirkon
katto. Se on Araratin valkea lumihuippulakki; sille vuorellehan Noakin
arkki seisahtui, kun vedet laskeusivat. Se on 5156 metriä korkea, siitä
syystä kattaa sen huippua ikuinen lumi.
Nyt olemme pian rajalla, missä kurdilaiset rosvot tekevät seudun
epäturvalliseksi. Persian alueella ei ole mitään vaaran uhkaa, mutta
täällä kaukana luoteisessa asuu tatarilaisia ja niiden maakunnan
pääkaupunki on Täbris, aikoinaan koko Pohjois-Persian ja Europan
välisen kaupan päävarastopaikka. Hevosteni tiu'ut heläjävät
tuttavallisesti tämän suurkaupungin harmaitten savirakennusten ja
puutarhamuurien seassa, ja sen myymälärivit muodostavat laajan
sokkelokäytävien kierrelmän. Entisen ajan kaupasta on tosin nykyään
vain viidennes jäljellä, mutta elämä on Täbrisissä kai yhä yhtä
kirjavaa kuin muinoinkin. Moni karavaaninkuljettaja on melkein koko
ikänsä viettänyt vastakulkemallamme taipaleella ja aina nähnyt tien
pohjoispuolella Araratin kohoavan kuin ikuisuudeksi ankkuroineen laivan
pingotettuna latvapurjeena. Ja hän tietää, että Ararat on
jättiläismoinen rajapatsas, joka merkitsee sen pisteen, missä Venäjä,
Turkki ja Persia osuvat yhteen.
Viime kertaa kulkiessani Trapetsuntin tietä Teheraniin suoriuduin
noista 1,300 kilometristä kuukaudessa, ja joulukuun 13 p:nä saavuin
perille. Sieltä on vielä 2,400 kilometrin taival Intiaan, ja se tie
kulkee melkein kokonaan halki erämaiden, joita ainoastaan kameelit
pystyvät samoamaan. Ostin senvuoksi neljätoista muhkeata kameelia ja
pestasin palvelukseeni kuusi persialaista ja yhden tatarilaisen. Kysyy
aikaa ja kärsivällisyyttä sellaisen karavaanin varustaminen kuntoon,
joka ei aio seurata toisten jälkiä, vaan kulkea omia teitään, ja
sillaikaa kun nyt mieheni ostelevat muonavaroja ja kaikkia tarvikkeita,
sälyttävät ja köyttelevät kuormia, en voi paremmin käyttää odotusta
kuin kertomalla teille, miten siihen vanhaan aikaan kävi ensimäisen
matkani Teheraniin. Istahtakaahan tuohon plataanin siimekseen
kuuntelemaan kuvaustani.
10.
Ensimäinen matkani Bakuun.
Elokuun 15. p:nä olin höyrylaivassa lähtenyt Pietariin. Siellä astutaan
junaan, joka viepi kaakkoiseen päin Moskovan kautta, ja neljä pitkää
vuorokautta saa rauhassa oleskella vaununosastossaan ja antaa katseensa
kierrellä loppumattomilla Venäjän aroilla. Tunnin toisensa jälkeen
vierii juna edelleen, se pärskyy savutorvestaan, se köhii ja puhkuu
kaikkien raskaiden vaunujen painosta, joita sen veturin on junnattava.
Kimakka vihellys vihlaisee ilmaa, kun rautatieasema lähenee, ja
heleästi kajahtaa kello kerran, kahdesti ja kolmasti, kun vaunumme
jälleen lipuvat tasangolle. Kohisevaa vauhtia kiidämme lukemattomien
kylien ohitse, joiden keskeltä tavallisesti kohottaa valkaistu kirkko
sipulin muotoisia vihreäkattoisia tornejaan. Maatilat ja maantiet,
virrat ja purot, hedelmälliset vainiot ja luhdat, tuulimyllyt
kieppuvine siipineen, vankkurit ja jalankulkijat, kaikki häipyvät
vinhasti taaksemme, ja neljästi käärivät hämy ja yö avaran Venäjän
tummaan huntuunsa.
Viimein sukeltavat edessämme esille pilviä piirtelevät Kaukasuksen
vuoret kuin heleänsinisenä seinänä. Koko vuorijono melkein vielä leijuu
ilmassa, tuskin osaa uskoa, että jo seuraavana päivänä pääsee nousemaan
sen laaksoja ja yli ylänteiden, joiden huiput ulottuvat runsaasti
5000:kin metrin korkeuteen. Välimatka on vielä suuri, mutta sinen
keskeltä loistaa jo hopeanvalkoisella keilallaan Kasbek, joka on
Kaukasuksen korkeimpia vuoria.
Lopulta saavumme rautatien pääteasemalle. Tie vuoriston yli on 200
kilometriä pitkä. Matkaseurani vuokraa vaunut, ja joka kievarissa
vaihdetaan hevosia. Minun, uuden kotiopettajan, on istuttava
ajolaudalla. Kiireen kautta kuljetaan eteenpäin, hevosten maha miltei
lakaise maata, niin oikovat ne koipiaan, ja käänteissä saa pitää
varansa, jottei hellitä otettaan ja syöksy johonkin rotkoon. Mikä
nautinto minulle! Olinhan ensi kertaa elämässäni vierailla mailla!
Yhtämittaa tulee vastaamme maamiehiä aaseineen tai lammas- ja
vuohilaumoja ajavia paimenia. Tuosta karauttaa muutamia mustaturkkisia
kaukasialaisia ratsumiehiä hampaisiin asti aseestettuina, tästä
vierivät kyytivaunut matkustavaisia täyteen sullottuina; sitte taas
ilmestyy näkyviin heinähäkki, jota härät tai harmajat puhvelit vetävät.
Mitä korkeammalle tunkeudumme, sitä kauniimmaksi ja jylhemmäksi käy
vuoristo. Monasti on tie louhittu kallioseinämään; silloin riippuu
raskaita vuorimöhkäleitä holvikaton tavoin ylitsemme. Vaarallisilla,
jyrkillä rinteillä, missä keväisin lumivyöryt uhkaavat maantietä,
kulkee tämä muuratuissa tunneleissa, joiden yli vyöry keikahtaa
ryskyessään huimaavaa vauhtia alas vuorta.
Nyt olemme saapuneet valtatien korkeimpaan kohtaan, ja päistikkaa
painuu kulku taas alaspäin. Kahdeksankolmatta tunnin ajo tuopi meidät
Tiflisiin, Kaukasian isoimpaan kaupunkiin, joka on omituisimpia, mitä
olen konsanaan nähnyt. Kuin toisiinsa iskostetut pääskysenpesät riippuu
taloja Kura-virran jyrkillä kaltailla, ja ahtailla, likaisilla kaduilla
vilisee Kaukasian viidenkymmenen eri kansan kirjavaa sekamelskaa.
Jos tie vuoriston yli oli lumoavan kaunis, niin tuskinpa sitävastoin
voipi ajatella autiompaa maata kuin se tasanko, jonka halki me nyt
jälleen rautateitse kuljemme Tiflisistä Bakuun: loppumattoman laajoja
aroja ja aavikoita, autioita ja harmaankeltaisia; vain harvoin
näyttäytyy verkalleen tallusteleva kameelijono. Merta lähetessämme
nousi tuima myrsky. Tomu kiiriskeli pilvinä ilmaan ja tunkeusi kaikista
raoista vaununosastoon, ilma oli paksu, painostava ja läkähyttävän
helteinen, ulkona ei näkynyt muuta kuin harmaata, läpitunkematonta
usvahuurua. Ja pahinta kaikesta: myrskyn suunta oli sivulta päin eikä
veturi enää lopulta jaksanut kiskoa vaunuja eteenpäin. Kahdesti täytyi
meidän pysähtyä, ja eräässä radan nousussa vieri juna kappaleen matkaa
taaksepäinkin.
Kaikesta huolimatta pääsimme lopuksi Kaspian meren rannikolle, jonka
kirkkaat, vihreät aallot vyöryivät talojen korkuisina ja jymisivät
rantaa vasten, ja eräänä iltaa kello seitsemältä päädyimme Bakuun. 15
kilometriä edempänä on Balahani, joka oli seitsemäksi kuukaudeksi
määrätty vapaaehtoiseksi karkotuspaikakseni.
Siellä piti minun nimittäin opettaa poikaa, joka oli käynyt samaa
koulua, missä minä joitakuita viikkoja aikaisemmin olin suorittanut
erotutkintoni. Minä sain vapaan täyshoidon ja kuusisataa kruunua
palkkaa. Me luimme urheasti ja miekkailimme paljon, mutta
laiskottelimme vielä enemmän. Mitä saattoikaan vaatia oppilaalta, kun
opettaja paljoa mieluummin kuljeskeli ratsain ympäristön
tatarilaiskylissä kuin kuulusteli hoidokkinsa tehtäviä! Se oli sanalla
sanoen koettelemuksen aika meille molemmille, ja me pidimmekin
toisiamme onnettomuustoveruksina. Ajatukseni harhailivat kokonaan
toisaalla kuin Ruotsin historiassa, ranskalaisissa teonsanoissa j.m.s.,
ja kuitenkin -- Tukholmaan palattuaan läpäisi hoidokkini tutkintonsa!
Lienee koulun johtaja ollut hyvin suopea herrasmies.
Muistan tuon ajan vielä yhtä tarkoin kuin eilispäivää ajattelisin.
Toivottomana kiusasin itseäni venäjän kieliopilla, mutta menestyin aika
vauhtia persiassa ja opin vaivattomasti puhumaan tatarinkieltä. Pitkin
aikaa haudoin suunnitelmaa suuren matkan tekemiseksi Persiaan. Mistä
siihen ottaa rahat, se oli minulle tosin hämärää, sillä minulla oli
vain vähän varoja. Mutta Persian halki piti minun samota, vaikkapa
olisi minun ollut palkkautuminen päivätyöläiseksi ja ajeleminen
ihmisten aaseja maantiellä -- sen tiesin!
Bakun ja Balahanin ilmanala ei ole parhaimpia, kesä hehkuvan kuuma ja
talvi purevan kylmä. Pohjoistuulet pyyhkielevät meren ulapalta
rantaseutuja, ja sairastumiset jäsensärkyyn ovat hyvin yleisiä. Minäkin
sain kelpo nivelleinin, joka kytki minut kuukaudeksi vuoteeseen. Olin
niin sairas, että äitini jo tahtoi matkustaa perääni. Polveni
turposivat, ja niitä kolotti hirveästi. Yötä päivää valvoi lääkäri
vuoteeni ääressä ja teki kaikkensa kipujeni lievittämiseksi. Tämä
lääkäri oli vanha Puolan juutalainen. Öisissä kuumehoureissani näin
hänen kaiken aikaa äänettömästi sipsuttelevan huoneessa, köyhästi
pukeutuneena, uskollisuuden ja alttiuden kuvana. Ja tehtävänsä
päätyttyä hän kieltäytyi ottamasta korvausta vaivoistaan! Minun piti
mieluummin antaa rahat tarvitsevaisille, arveli hän. Vielä tänä päivänä
kuvastuu vanhus elävänä edessäni, -- hänen kurttuiset kasvonsa, iso
kyömynenänsä ja pitkät korvallisilta alas kierähtelevät mutkaiset
suortuvansa; näen vieläkin hänen pitkän kauhtanansa, joka oli aikoinaan
ollut musta, mutta nyt saumoistaan vihertynyt ja täynnä koinreikiä.
Kuollut on hän jo varmaankin, vanha juutalaiseni, mutta hän on
niitä, joita en milloinkaan unohda. Kuka ei olisi jo kuullut
Nobel-palkinnoista, joita vuosittain jaetaan etevimmille tieteen,
taiteen, kirjallisuuden ja rauhanaatteen edustajille? Ne ovat saaneet
nimensä dynamiitin keksijästä Alfred Nobelista, joka sääti koko suuren
omaisuutensa ihmiskunnan edistykselle ja tällä jalomielisellä teollaan
pystytti itselleen ja isänmaalleen kunniakkaan muistomerkin.
Alfred Nobelilla oli kaksi veljeä, Ludvig ja Robert. Robert kävi Bakun
kautta matkustaessaan katselemassa sitä merkillistä paikkaa Balahanin
luona, missä on maan uumeniin muodostuneissa isoissa luonnonsäiliöissä
naftaa, josta saadaan paloöljyä; venäläiset, armenialaiset ja
tatarilaiset yrittivät siellä siihen aikaan korjata tätä kallisarvoista
ainetta puutteellisin apuneuvoin. Käynnin johdosta ostivat veljekset
vuonna 1874 suuria maa-alueita Balahanin tienoolta ja alkoivat nyt
uudenaikaiseen tapaan toimituttaa naftaporauksia.
Alkuasukkaat huomasivat väleen, miten vaarallisten kilpailijain kanssa
he olivat joutuneet tekemisiin. He repivät pitkiä torvijohtoja, joita
myöten naftaa pumputtiin "mustaan kaupunkiin", varkauksilla,
murhapoltoilla ja murhilla yritettiin säikytellä muukalaisia maasta
pois. Mutta urheat ruotsalaiset eivät olleet peloteltavissa, he vain
jännittivät ponnistelunsa ja valppautensa kaksinkertaisiksi! Vasiten
rakennetuilla rautateillä, höyrylaivoilla ja omilla karavaaneilla
lähetettiin puhdistettu öljy kaikkeen maailmaan, ja Nobel-veljesten
naftalähteet levittivät uutta valoa Länsi-Aasiaan ja Europaan.
Jotta tavotettaisiin ne syvät onkalot, joissa nafta on maakerrostumiin
hautautuneena, rakennetaan puusta 15-120 metriä korkea torni. Siinä
riippuu jyhkeä taltta, jota höyrykone herkeämättä iskee ylös- ja
alaspäin; siten syöpyy taltta yhä syvemmälle maahan. Kaivonaukkoon
puserretaan rautainen torvi, tuskin metriä läpimitaltaan. Sitte kun se
ei pääse tunkeutumaan edemmä, pitkitetään porausta pienemmällä
taltalla, ja edellisen läpi tungetaan ahtaampi torvi. Siten
kaivaudutaan yhä syvemmälle, kunnes on päästy naftakerrokseen.
Mutta usein myös pursuaa nafta itsestään kaivonputkiin maan sisukseen
kasautuneiden kaasujen pakottamana, ja Balahanissa kävellessämme
useasti silmäilimme näitä merkillisiä suihkukaivoja. Huumaavalla
jymyllä syöksyy paksu, vihertävän ruskea suihku maasta poraustornin
läpi ilmaan; tuollainen 60 metrin korkuinen nestepatsas näkyy kauvas.
Alas tihkuva öljy keräytyy ympärille kaivettuihin lammikoihin. Kovalla
tuulella pirstoutuu suihku, ja hieno tumma vihmasade laskeutuu huntuna
maahan. Balahanissa pääsee tuskin astumaan ovesta ulos tahrimatta
vaatteitaan öljyyn, ja jo kahden penikulman päästä tuoksahtelee täällä
paloöljy vastaan. Ainoatakaan ruohonkortta ei kasva tällä tienoolla,
ainoastaan poraustornien metsä versoo maasta.
Vuonna 1910 oli tornien lukumäärä 4094, ja toiminnassa oli niistä 2600.
Ne tuottivat viime vuonna 8 miljardia kiloa raakanaftaa, ja
seitsemännes siitä tuli Nobelien yhtiön porausaukoista, joista muutamat
vuorokaudessa pumppuavat ylös enemmän kuin 300000 kiloa tai antavat 20
miljonaa kiloa, milloin öljy itsellään pulppuaa maasta. Syvin noista
aukoista tunkeutuu 860 metriä maan sisuksiin. Naftan hinta on
paikkakunnalla nykyään lähemmä 3 penniä kilolta. Bakun tienoilla on 176
osakeyhtiötä toiminnassa; Nobelien on niistä suurin, ja se määrää
hinnat. Tulipalon päästessä naftalähteeseen -- sellaista jylhää näkyä
olin kerran katsomassa -- ei käy yrittäminenkään sitä sammuttaa.
Päätehtävänä on rajottaa tulen riehuminen määrättyyn keskukseen, ja
sitten annetaan sen roihuta ja kiehua, kunnes ei ole pisaraakaan naftaa
jäljellä.