On vuosi 548 jälkeen Kristuksen syntymän. Muuan kristikunnan
ihanimpia kirkkoja on vastikään valmistunut aikakautensa etevimmän
rakennusmestarin, vähä-aasialaisen, käsistä. Kuusitoista vuotta on
kestänyt työtä, kymmenentuhatta raatajaa on siinä taukoamattomasi
ahertanut. Mutta nyt kohoaa jättiläisrakennus valmiina, ja tänään
vihitään Pyhän Viisauden kirkko.
Bysantilaisen valtakunnan suuri keisari Justinianus saapuu nopean
nelivaljakon kiidättämänä ja astuu Konstantinopolin patriarkan
saattamana kirkkoon. Sen sisus on avara kuin kauppatori, ja 56 metriä
korkealla kaareutuu taivaan tavoin sen kupu. Justinianus silmäilee
ympärilleen ja iloitsee teoksestansa. Hän ihailee seinien kirjavaa
marmoria, kupukaton kultapohjan taiteellista mosaiikkia, sataa
punaisesta porfyristä ja vihreästä marmorista hakattua pilaria, jotka
kannattavat kupua ja lehtereitä. Määrätön on keisarin rikkaus!
Seitsemän kultaristiä on hän lahjottanut vastarakennetulle kirkolle, ja
kukin painaa sentnerin. Neljäkymmentätuhatta kalkinkantta, kaikki
helmillä ja jalokivillä kirjailtuja, on talletettu sakariston kätköön,
samaten kuin neljäkolmatta raamattua, jotka kullalla helatuissa
kansissaan kukin painavat kaksi sentneriä. Kolme holviovea on
päällystetty Noakin arkin puulajilla, ja pääkäytävän ovenpuoliskot ovat
silkkaa hopeaa; toisiin on sovitettu komeita veistoksia seeteripuusta,
norsunluusta ja merenkullasta. Kahdentoista hopeapatsaan välissä
loistaa niinikään pintakuvallisesta hopeasta muovailtuna, mutta
kullattuna, tämän temppelin kaikkeinpyhin, ristiinnaulitunkuva, jossa
on uskollisesti jäljitelty roomalaisten raakalaisten runsaasti
viittäsataa vuotta aikaisemmin Jerusalemissa pystyttämää ristiä.
Kirkko välkkyilee valossa. Keisarin pään yläpuolella hohtelevat
hopeaiset kynttiläkruunut, valtaisen ristin muotoon aseteltuina
vertauskuvaksi taivaallisen valon voitollisesta loisteesta maallisen
pimeyden yössä. Kupukaaren mosaiikista kuvastuvat pyhimysten lempeät
kasvot, näiden polvistuessa Jumalan eteen mykässä hartaudessaan;
holvauksen alla leijuu neljä kerubimia. Ja keisari ajattelee 2.
Mooseksen kirjaa: "Ja kerubimit levittivät siipensä sen ylitse, ja
peittivät armoistuimen siivillänsä, ja heidän kasvonsa olivat toinen
toisensa puoleen: armoistuimeen päin olivat kerubimein kasvot". Eikö
samaten ollut tässä uudessa temppelissä? Nöyryyden valtaamana
Kaikkeinkorkeimman edessä, mutta samalla inhimillistä ylpeyttä
paisuvana painuu Justinianus polvilleen ja huudahtaa: "Ylistetty olkoon
Jumala, joka on katsonut minut ansiolliseksi lopettamaan tämän työn!
Minä olen voittanut sinut, Salomo!" Sitte kajahtavat huilut ja rummut,
ja kansan riemuvirret raikuvat rakennusten keskessä, joiden ikkunoista
liehuu kallista korukangasta pitkinä kiehkuroina. Neljätoista päivää
juhlitaan; tynnyrittäin hopearahoja jaellaan rahvaalle, ja koko
kaupunki on keisarin vieraana. -- --
Ja toisia sukupolvia, uusia vuosisatoja ehtii entisten sijalle. Pyhän
Viisauden kirkossa yhäti upeasti vietetään vuotuisia kristillisiä
juhlia ja patriarkat ja kirkkoisät kokoontuvat tänne kristikuntaa
hallitseviin neuvotteluihinsa.
Melkein on jo vuosituhat vierryt tämän valtaisen Herranhuoneen ylitse.
Silloin koittaa toukokuun 29. päivä vuotta 1453.
Turkkilainen sulttaani on lukemattomine sotureineen rynnäköllä
vallannut Konstantinopolin muurit. Kauhusta suunniltaan pakenee
satatuhatta miestä, naista ja lasta Hagia Sofiaan, jättäen muun
kaupungin hävityksen omaksi. Vallottaja ei toki rohkene häväistä tätä
pyhää sijaa! Hädän hetkenä, niin kuuluu ennustus, laskeutuu taivaasta
Jumalan enkeli pelastamaan kirkon ja kaupungin.
Jo törähtelevät hurjien muhamettilaisten torvet läheisiltä kunnailta.
Sydäntäsärkeviä tuskanhuutoja kajahtelee holvikaarien alla, äidit
painavat lapsensa sydäntään vasten, aviopuolisot syleilevät toisiaan,
kaleeriorjat, ranteissa vielä ketjut, pakenevat pilarien taakse
pimentoon, ryskyen satelevat muhamettilaisten piiluniskut portteihin,
sinkautellen pirstaleita kalliista puusta. Vielä ryskyy toinen puolisko
liitoksissaan, toinen on jo murrettu. Profeetan käskyhän on hänen
oppinsa levittäminen tulella ja miekalla, häpeällisin mistään
uskonnosta johtunut säännös. Muureilla tapahtuneen verisaunan jo
päihdyttäminä hyökkäävät janitsarit sisälle, ja noruvin käyrämiekoin
niittävät he laihoansa profeetan käskyn jälkeen.
Turvattomia kahlitaan ja ajetaan ulos kuin karjaa. Sitte käydään
rosvoukseen. Miekaniskuista ja peitsen tölmäisyistä sinkoilee
mosaiikki, kalliit alttariverhot riuhtaistaan esille ja äärettömät
aarteet kultaa ja hopeaa sälytetään muulien ja kameelien selkään.
Huikeasti ulvoen kanniskellaan ristiinnaulitunkuvaa ympäri kirkkoa,
mielettömän uskonnollisen vimman riehaannuttama mustapartainen
musulmanni on painaltanut janitsarilakkinsa orjantappurakruunun
verhoksi; ja ylimielisen voitonriemun seasta kaikuvat pilkalliset
sanat: "Siinä on kristittyjen Jumala!"
Mutta ylhäällä pääalttarilla seisoo kreikkalainen piispa
ylipapillisessa asussaan. Pelottomana lukee hän kovalla ja tyynellä
äänellä messua kristityille ja jakelee heille lohtua heidän
hirvittävässä ahdistuksessaan. Lopulta seisoo hän ypö yksinään. Silloin
hän tarttuu kultaiseen kalkkiin, ja astuu ylös portaita ylemmille
lehtereille. Nyt huomaavat hänet turkkilaiset, ja säilät sojossa ja
tapparat tanassa syöksähtää joukko janitsareja hänen peräänsä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tietenkin kaatuu kuolleena kalkkinsa
yli, sillä pako on mahdoton, kiviseinät ovat yltympärillä. Kuitenkin
avautuu samassa hänen edessään harmaja kivimuuri, piispa astuu aukosta,
ja jälleen onkin pääsytie häipynyt. Hämmästyksestä hätkähtäen
peräytyvät turkkilaiset, mutta pian käydään muurin kimppuun peitsin ja
piiluin. Sitä ei saadakaan myötäämään, kivet uhmaavat heidän turhia
ponnistuksiaan. Neuvottomina hämmästellen poistuvat he yrityksestään.
Alhaalla kirkon laivassa ovat hävitys ja melu kohonneet korkeimmilleen,
kun pääkäytävän suuhun karauttaa korskuvalla sotahevosellaan ratsumies.
Hänen saattueenaan on muhamettilaisia sotapäälliköitä ja pashoja.
Vallottaja itse, turkkilaisten sulttaani Muhammed II, siinä lähestyy.
Hän on nuori ja ylpeä, taipumaton, mutta vakavamielinen. Jalkaisin
astelee hän marmorilevyjen yli, joita tuhannen vuotta takaperin
kristityn keisari Justinianuksen askeleet koskettivat. Ensimäiseksi
näkee hän janitsarin, joka pelkässä hävityshalussaan pirstoaa
tapparallaan marmoripermantoa. Muhammed astuu hänen luokseen ja kysyy:
"Miksi?" -- "Uskon tähden!" kuuluu vastaus. Silloin iskee sulttaani
säilällään sotamiehen maahan. "Te koirat! Eikö teille saalis riitä?
Tämän kaupungin rakennukset ovat minun!" Jalallaan työntäisten syrjään
surmatun astuu hän ylös kristittyjen saarnastuoliin ja kaikuvalla
äänellä luovuttaa Pyhän Viisauden kirkon islaminuskon haltuun. --
Puoliviidettä vuosisataa on nyt kulunut siitä, kun Hagia Sofian
tuomiokirkon kupulaelta risti vaihtui komeaksi puolikuuksi, ja joka
ilta kajahtaa vieläkin niiden minarettien siltamilta, joita
turkkilaiset ovat kirkkoon liittäneet neljä, rukouksiin huutajan ääni.
Hänellä on yllään valkoinen turbaani ja pitkä, väljälaskoksinen kaapu,
kaikille neljälle ilmasuunnalle huhuaa hän soinnukkaalla äänellään yli
Stambulin, hopeanheleät, pitkään venytetyt a:t ja täyteläiset l:t
herättelevät kaikua lähellä ja kaukana. "Allah on suuri", kuuluvat
sanat. "Paitsi Allahia ei ole mitään jumalaa, ja Muhammed on hänen
profeettansa! Tulkaat parannukseen! Tulkaat pelastukseen! Allah on
suuri. Paitsi Allahta ei ole mitään jumalaa!"
Nyt vaipuu aurinko taivaanrannan alle. Silloin pamahtaa
kanuunanlaukaus. On nimittäin paastokuukausi, jolloin muhamettilaiset
eivät päiväsaikaan saa syödä, juoda eivätkä polttaa tupakkaa. Niin
käskee profeetta Koranissa, heidän pyhässä kirjassaan. Tuo merkki
julistaa täksi päiväksi paaston päättyneeksi, ja kun oikeauskoiset nyt
ovat virkistäytyneet höyryävillä lihamöykyillä ja riissivanukkailla,
hedelmillä, Mokka-kahvilla ja vesipiipulla, suuntaavat he askeleensa
vanhaan Pyhän Viisauden kirkkoon, kuten sen nimenä on yhä vieläkin.
Minarettien ympärillä hohtelee tuhansia lyhtyjä ja tornien välissä
piirtelevät lepattavat valot pyhiä nimiä yön selkään. Mutta moskeijassa
riippuu viidenkymmenen metrin pituisissa vitjoissa kattokruunuja
epälukuisine öljylamppuineen, ja tiukkaan pingotetuilla jänteillä
kiiluu kynttilöitä tiheässä kuin rukousnauhan helmet. Valomeri
tulvehtii moskeijan permannolle. Pilareihin kiinnitetyissä valtaisissa
vihreissä kiivissä välkkyvät kultaisin kirjaimin Allahin, Muhammedin ja
pyhimysten nimet; yksistään kirjaimet ovat yhdeksän metriä korkeat.
Permanto on katettu olkimatoilla; sisälletulijan täytyy riisua kenkänsä
ja pestä kasvonsa, kätensä ja käsivartensa. Valkeat ja vihreät
turbaanit ja punaiset mustatupsuiset fetsit vilahtelevat sekaisin.
Kaikki hartauden viettoon saapuneet kääntävät kasvonsa Mekkaa kohti
Yhtaikaa kohottavat he kätensä kasvojen tasalle, kämmenet eteenpäin
käännettyinä, ja pitävät peukaloitaan korvalehdillä. Sitte he
taivuttavat yläruumiinsa eteenpäin ja painavat kasvonsa käsiä vasten.
Lopuksi he polvistuvat ja koskettavat permantoa otsallaan. "Rukous on
paratiisin avain", sanoo Korani, ja rukouksen kukin osa vaatii
määrättyä ruumiin asentoa.
Saarnastuolissa seisoo pappi. Hänen selkeä, laulava äänensä keskeyttää
juhlallisen hiljaisuuden. Viimeinen sana kuoleutuu hänen huuliltaan,
mutta se kaikuu vielä kauvan holvikaarien hämyssä ja leijuu kuin
rauhaton henki kerubim-patsaiden välissä.
Mutta turkkilaisilla ei ole turvallista tässä pyhäkössään. Tilinteon
hetki koituu kerran Hagia Sofiankin vallottajalle, ja yhä useammat
Stambulin asukkaat luopuvat kaupungin muurien edustalla sijaitseviin
kalmistoihin varatuista hautapaikoistaan ja siirtävät vainajansa
Skutariin, lepäämään aasialaisten kypressien katveessa. Ja
kreikkalaiset uskovat yhä vielä, että sinä päivänä, jona Hagia Sofia
palaa kristittyjen käsiin, avautuu tuolla ylhäällä lehterillä kiviseinä
ja piispa astuu jälleen esille kalkki kädessään. Rauhallisena ja
arvokkaana laskeutuu hän portaita alas, menee läpi kirkon, nousee
pääalttarille ja jatkaa messunsa lukemista täsmälleen siitä kohdasta,
mihin hänet neljäsataaviisikymmentä vuotta takaperin turkkilaiset
keskeyttivät.