Mutta nyt on aika jättää hyvästi Spreen rannat. Jos viipyisimme
kaikissa matkan varteen osuvissa merkillisissä kaupungeissa niinkään
kauvan kuin Berlinissä, niin emmepä enää kotia näkisikään. Yksistään
Konstantinopoliin on meillä vielä kahdentuhannen kilometrin huippaus,
ja kerrassaan kolmetoista tuntia tarvitsee pikajuna meidän
kiidättämiseemme ensiksikin Wieniin, Itävallan pääkaupunkiin.
Lännen puolella on Elbe, joka Hampurin luona laskee Pohjanmereen, ja
idässä Oder, jonka vedet Stettinin kohdalla valuvat Itämereen.
Ainoastaan Elbeen tutustumme lähemmin, ensiksi Dresdenissä, Saksenin
kuningaskunnan pääkaupungissa, tämän valtion halki kulkiessamme, ja
sitten Itävallan rajan takana Böömissä, missä rata seuraa virran
polvitteluja ihanassa, tiheään asutussa, metsäisessä laaksossa.
Pragissakaan, joka on Europan vanhimpia ja kauneimpia kaupunkeja, emme
voi viivähtää; huimaa vauhtia syöksyy juna edelleen, ja vasta Wienissä
astumme siitä taas pois.
Wien on rikas ja viehättävä kaupunki, kooltaan Europan neljäs; Stefanin
tuomiokirkko kohottaa pilviä tavottelevan torninsa kahden miljoonan
ihmisen yli, jotka asuvat sen ympärillä. Vanhojen aikojen
muistomerkkien vieressä on upeita nykyaikaisia jättiläisrakennuksia, ja
Ring (Rengas) on maailman kauneimpia katuja. Wien on enemmän kuin
Berlini hyväntuulisuuden ja rattoisan elämän tyyssija, ylväs, vanha
aateliskaupunki, teatterien, konserttien, tanssijaisten ja kahviloiden
keskus. Kaupungin keskitse on kaivettu Tonavan kanava, jonka yli on
rakennettu kaksitoista siltaa, ja pitkin kaupungin itäreunaa vierivät
keinotekoisessa uomassa "kauniin, sinisen Tonavan" aallot, joiden
sulosointuinen liplatus on kuuluisan wieniläisvalssin perussäveleenä.
Wien on kuten Berlini sivistyksen, tieteen ja taiteen polttopisteitä ja
sen muurien kätköissä on epälukuisia ihmeellisyyksiä. Mutta niistä
kaikista ei mikään ole niin merkillinen kuin vanha keisari Frans Josef.
Ei siksi, että hän on niin vanha ja kuolleen sukupolven viimeinen, vaan
sen johdosta, että hänen arvokas henkilöllisyytensä pitää koossa
valtakuntaa, johon kuuluu mitä erilaisimpia maita ja kansoja, mitä
poikkeavimpia uskontunnustuksia. Viittäkymmentä miljoonaa hallitsee
hänen valtikkansa, Itävallan saksalaisia, Böömin tsekkejä, Unkarin
magyareja ja Galitsian puolalaisia. Ja monia muitakin kansoja,
muhamettilaisiakin elää katolisen keisarikunnan suojassa.
Keisarin elämä on ollut vaiherikas ja monimurheinen. Hän on kokenut
sotaa, kapinaa ja mullistuksia, ja mitä viisaimmalla taitavuudella
pitänyt koossa kaikki keskenään vihamieliset ihmisjoukot, jotka
yrittivät pirstata hänen valtakuntaansa ja yrittävät vieläkin. Ilman
häntä käy Itävalta-Unkarin yksinvaltaa tuskin enää ajatteleminen, ja
sentähden ei meidän ajallemme ole ainoakaan ihmishenki tärkeämpi kuin
hänen. Hän joutui murhayrityksille alttiiksi, hänen puolisonsa
surmattiin ja hänen ainoa poikansa sai väkivaltaisen lopun. Nyt on hän
kahdeksankymmenenyhden vuoden vanha ja on kuusikymmentäkolme vuotta
kantanut keisarin kruunua; vuodesta 1867 on hän Unkarin kuningas. Hänen
hallituskautenaan ovat kauppa, maatalous, teollisuus ja yleinen vauraus
suunnattomasti edistyneet hänen maassaan. Mutta merkillisintä on, että
hän yhä vielä kulkee pää pystyssä, hoikkana ja ryhdikkäänä, ja ahertaa
yhtä uutteraan kuin päivätyöläinen Tonavan laaksossa.
Itävalta-Unkarin pohjoisosassa juoksee Elbe ja Dnjester, eteläosassa
useita pienempiä jokia, jotka laskevat Adrian mereen. Mutta muutoin
kuuluvat kaikki valtakunnan virrat Tonavaan ja yhtyvät pääjokeensa joka
taholta. Europan suurin virta on Volga, ja sillä on oma merensä,
Kaspian meri. Tonava on toinen järjestyksessä, ja oma merensä on
silläkin, Mustameri. Ja musta on nimeltään sen lähdekin, sillä Tonava
saa alkunsa Badenin Schwartzwald-(Mustametsä-)vuoristosta. Lähteeltään
suistoonsa asti on se mitaltaan lähes 3000 kilometriä. Se juoksee
Baijerin, Itävallan ja Unkarin halki, on Rumanian ja Bulgarian rajana
ja koskettaa lopuksi pikku kolkkaa Venäjästä. Sillä on kuusikymmentä
isoa sivujokea, joista enemmän kuin puolet ovat laivakululle soveltuvia
ja laskukohdasta toiseen enentävät pääjoen vesimäärää. Budapestissä,
minkä Tonava halkaisee upeiden siltojen alitse, luulee pikemmin
näkevänsä järven kuin virran. Unkarin pääkaupungin Elisabeth-sillalla
on 290 metrin kaariväli. Alempana, Valakian rajalla, on virta
kilometriä leveä, ja siellä missä Rumanian rautatie Bukarestin ja
Mustanmeren välillä leikkaa Tonavan, tulee "Mustanveden" luona eteemme
silta, joka on lähes neljä kilometriä pitkä, pisin koko maapallolla!
Verrattain lähellä tätä kohtaa haarautuu Tonava kolmeksi päähaaraksi,
muodostaen laskussaan laajan suistomaan. Siellä kasvaa tiheätä
kaislikkoa kahta vertaa korkeampana kuin mies, suuret puhvelilaumat
käyvät siellä laitumella, sudet ajavat saalistaan ja vesilinnut pesivät
miljoonittain. Lelujapa ovat Tonavan rinnalla Pohjolan joet, joista
kyllä ylpeilemme.
Budapestista vie meidät juna Unkarin tasangon poikki, vuoristojen
kehyksessä leviävän omituisen, kaukaloa muistuttavan maan halki. Se on
hyvin saderikas, talvi on kylmä ja kesä kuuma, kuten kaikissa maissa,
jotka ovat kaukana merestä. Tomu- ja hiekkamyrskyt eivät ole
harvinaisia, ja joillakuilla seuduilla kasautuu lentohiekka harjuiksi.
Aikoinaan oli Unkarin alanko rehevänä arona, jolla magyarein
paimentolaiskansa kierteli ratsain, käyttäen laitumella nautakarjaansa
ja silmän kantamattomiin ulottuvia lammaslaumojaan. Nykyään leviää
maanviljelys yhä laajemmalle. Vehnä, ruis, ohra, kaura, maissi, riissi,
perunat ja viiniköynnökset menestyvät niin runsaina, että yli oman
tarpeen riittää maantuotteita melkoiseen vientiliikkeeseen.
Kylien ja maatalojen ympärillä kasvaa tammia, jalavia, lehmuksia ja
pyökkejä; poppelit ja pajut ovat levinneet laajalti, sillä niiden
keveitä siemeniä sirottelee tuuli yltympäri. Mutta aavoilla, nevaisilla
aroilla ei asukkailla ole mitään muuta polttoainetta kuin kaislaa ja
kuivattua lantaa. Karjanhoito on Unkarissa aina ollut hyvin korkealle
kehittynyttä. Yhä vieläkin jalostetaan tarkalla kasvatuksella
rotulehmiä, sonneja ja puhveleita, kasvatetaan mitä erilaisimpia
lampaita, vuohia ja sikoja; siipikarjan- ja mehiläishoito,
silkkituotanto ja kalastus ovat jokseenkin hyvällä kannalla.
Paimentolaiselle, joka laumoineen vaeltaa tienoolta toiselle, on ratsu
välttämätön, ja niinpä on varsin luonnollista, että Unkari on aina
ollut rikas hevosista, jotka ovatkin oivallista tatarilaisten ja
arabialaisten elukkain sekarotua.
Kun junasta silmäilee maata, missä kaikki tämä runsaus kasvaa ja hyvin
ja tasaisesti kostuva maaperä tuottaa suurta vaurautta asukkailleen,
näyttää se laakealta ja yksitoikkoiselta. Näkee kyllä karjalaumoja
ratsastavine paimenineen, kyliä, maanteitä ja majoja. Mutta jos tahtoo
siitä saada selvän käsityksen, on poikettava Budapestin suureen
maatalousnäyttelyyn. Se antaa täydellisen kuvan unkarilaisesta
maalaiselämästä, laitumista ja karjatanhuista aina kirnuttuun voihin ja
valmiiseen juustoon asti, silkkitoukan elämästä koterossaan
kallisarvoisiin silkkikankaisiin saakka. Se osottaa talonpoikien
oleskelun maatilallaan, yksinkertaisessa kaislamajassaan tai
teltissään, eri viljalajit, joita hänen vainioillaan lainehtii,
keltaiset hunajamöykyt, joita hän syksyisin korjaa mehiläiskennoistaan,
parkittuun nahkaan asti, josta hän valmistaa hihnoja, satuloita ja
laukkuja. Siinä on näytteillä unkarilaisen erämiehen aseita, tamineita
ja saalista. Ja vasta näyttelyn viimeisestä suojamasta lähdettyänsä
ymmärtää, kuinka viisaasti ja rakkaasti kansa johtaa tätä maatansa.
Hyvä toimeentulo ja varallisuus onkin senvuoksi asukkaiden palkintona.
Suunnattoman joutuisasti kohisee juna tasangon poikki ja Serbian rajan
yli. Belgradissa, Serbian pääkaupungissa, tullivirkamiehet tarkastavat
matkatavaramme. He tekevät velvollisuutensa, mutta suosittuja eivät he
ole. Serbialaiset eivät yleensä ole kovinkaan miellyttävää väkeä, eikä
minulla omasta kohdastani ole mitään luottamusta kansaan, joka viskaa
kuninkaansa ja kuningattarensa ulos ikkunasta, milloin pistää päähän.
Tässä jätämme hyvästi Tonavan ja seuraamme Moravan laaksoa ylöspäin.
Serbialaiset kylät, joiden matalat, valkeat talot on pyramiidin muotoon
katettu tiilillä ja oljilla, on sommiteltu sievästi ja sijoteltu
luonnonihaniin kohtiin. Kaikkialla on vehmaita kunnaita, metsäisiä
rinteitä, karjalaumoja ja paimenia ja kirjavissa puvuissaan auran
kurjessa astelevia maamiehiä. Pieniä kohisevia puroja hyppelehtii
reippain ponnahduksin alas Moravaan; tämä itse virtaa Tonavaan. Olemme
siis yhä vielä Tonavan virta-alueella, vieläpä sittekin kun olemme jo
kulkeneet koko Serbian poikki, kohonneet laakean selänteen yli ja
jättäneet taaksemme Sofian, Bulgarian pääkaupungin. Siellä virtaa vielä
joki, joka on Tonavan alamainen; Tonava on siten varsin monien kansojen
ja valtioiden suonistona. Kansainvaellusten aikoina parveilivat
tunkeutujain joukot idästä päin Europaan tavallisesti Tonavan laaksoa
myöten, ja tänä päivänäkin on tämä virta läntisen ja itäisen Europan
tärkeimpiä yhdyssiteitä.
Kitsaasti kätkee meiltä yö Bulgarian kuningaskunnan, jonka eteläosan
halki kuljemme Maritsa-jokea myöten, jättäen sen etelää kohti avautuvan
laakson taaksemme vasta Turkin rajan ja Adrianopelin tuolle puolen
tultuamme. Nyt olemme Balkanin niemimaan leveimmällä kohdalla, ja öisen
kulun yksitoikkoisessa nytkytyksessä ajattelen patjaistuimellani lojuen
kuuluisia Balkanin maita, jotka ovat edessä päin etelässä, Albaniaa
sotaisine asukkaineen, Aleksanteri Suuren kotia Makedoniaa ja tieteen
ja taiteen muinoista kätkyttä Kreikkaa.
Päivän sarastaessa olemme Turkinmaalla, ja aurinko on radallaan ehtinyt
jo korkealle, kun höyryhepo puhkuu Konstantinopoliin.