En saa milloinkaan lähteneeksi Berlinistä ennen kuin olen pistäytynyt
sikäläisen simpanssin luo vierailulle. Monet tunnit olen viettänyt
Berlinin eläintarhassa, vaellellen afrikalaisten leijonain ja
intialaisten tiikerien, jää- ja maakarhujen, dromedarien ja lamain
keskessä. Mutta mieluimmin olen aina käynyt apinahuoneessa, ja
pisimmäksi aikaa viivähdän simpanssin luokse.
Sen häkki on korkean lasiseinän takana, ja ainoastaan sen läpi saavat
katseluhaluiset tarkastella apinaa. Mutta minä tunnen vartijan ja
pääsen lämmitettyyn kamariin, jossa häkki on. Simpanssiparka, joka on
riistetty kotoansa Länsi-Afrikan aarniometsästä, asustaa nyt ypö
yksinään tukevassa häkissään samean sateisessa Berlinissä! Sievä ei se
suorastaan ole. Otsa on matala ja päälaki litistynyt. Leuat ovat
jykevät ja karkeakänsäiset, kulmahampaat hyvin suuret. Nenä on
latuskainen, käsivarret pitkät, kädet karkeat ja sarvettuneet, koko
ruumista peittää musta karva. Ja kuitenkin muistuttaa se kauttaaltaan
ihmistä, kävellessään siinä edes takaisin isossa häkissään. Sillä on
nimittäin vaaleanruskeat puhuvat silmät, ja ristikkoa lähestyessäni
tulee se minua vastaan, herkeämättä tähystellen minua. Se näyttää niin
totiselta ja murheelliselta, että minun täytyy kysyä vartijalta, mikä
sitä vaivaa. Ja mitä vastaakaan hän minulle? "Se vain vaivaa päätänsä
aprikoimalla, onko teillä lyhyt vai pitkä tukka, ja soisi teidän
ottavan hatun päästänne."
Mielihyvällä täytän näin kohtuullisen toivomuksen, paljastan pääni ja
kallistan sen ristikkoon päin. Simpanssi hivelee kylmillä, kovilla ja
syyläisillä käsillään tukkaani ja päästää ilahtuneen huudahduksen,
ilmeisen tyytyväisenä. Sitte se länkäsäärillään astelee raskaasti
jälleen peremmälle häkkiinsä, nojautuen rystysillään permantoon,
tarttuu trapetsiin ja alkaa nyt voimistella sillä, kunnes siirtyy
puoliympyrässä keinumaan kattoon kiinnitetyssä köydessä.
Mutta pian tulee se takaisin ja pudistelee moneen kertaan kättäni;
näkyypä sen tekevän mieli koetella kakkuloitanikin. Mutta vartija
varottaa minua lainaamasta sille niitä. Se tyytyy nyt kopeloimaan
takkini taskuja ja tutkimaan, olenko tuonut mukanani pähkinöitä tai
omenan. Lopuksi se taas juoksentelee pitkin vankilaansa.
Sillävälin on alkanut hämärtää. Kun hämy verhoaa afrikalaisen
aarniometsän, on simpanssilla tapana heilauttaa itsensä puuhun ja
järjestää lehvien keskelle mukava leposija. Mutta täällä Berlinin
eläintarhassa avaa vartija ristikon oven, kaksi paksua villapeitettä
käsivarrellaan. Simpanssi ottaa ne häneltä, tehdäkseen itse vuoteensa.
Toisen peitteen levittää se soppeen permannolle ja toiseen se
kääriytyy. Huolellisesti sulloo se peitteen joka taholta alle ja vetää
sen korviinsa saakka. Nyt toivotan sille hyvää yötä ja lähden jälleen
vaeltelemaan meluisia katuja.
Näiden apinain älystä, niiden harkitusta esiintymisestä ja
sävyisyydestä kertovat kaikki matkailijat, jotka ovat omistaneet
simpansseja. Muuan sellainen ihmisapina oli hämmästyksestä kivettyä,
kun ensi kertaa näki itsensä kuvastimesta. Se kävi tavattoman
uteliaaksi, silmäili herraansa kysyvästi, meni kuvastimen taakse, tutki
sen selkämystää ja koetti koskettaa kuvaistaan saadakseen selville,
oliko se elävä olento. Se käyttäysi ihan kuin villit, jotka ensi kertaa
ovat kuvastimen edessä.
Suuri eläintenystävä Brehm kertoo liikuttavia piirteitä nuoresta
simpanssistaan. Sellaista apinaa, arvelee hän, ei voi kohdella
eläimenä, vaan ainoastaan kuten ihmistä. Hänen simpanssinsa tutki
kaikkea ympäristöään. Se veti auki lipaston laatikoita ja haeskeli
sieltä leluiksi sopivia esineitä ratokseen; se avasi uunin oven ja
istuutui sen eteen katselemaan tulta; se istui mukana pöydässä ja
aterioitsi seuransa tavoin, kaatoi itse kuppiinsa ja joi kuten ihminen.
Syötyänsä se pyyhki suunsa ruokaliinalla. Jos joku oli sitä kohtaan
ystävällinen, niin se kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
Lapsia se rakasti enemmän kuin aikaihmisiä, ja pikku tyttöjen seurassa
se oli mieluummin kuin poikien, koska jälkimäiset pyrkivät sitä
kiusottelemaan. Kun sille kerran näytettiin neljän viikon vanhaa lasta,
silmäili se tätä hämmästellen ja pohti nähtävästi, saattoiko tämä pikku
olento todella olla ihminen. Sitte se yhdellä sormella kosketti lapsen
kasvoja, niin hellävaroen ja kepeästi, kuin olisi peljännyt hänelle
vahinkoa tekevänsä, ja kun sille nyt oli asia selvinnyt, kätteli se
lasta rauhan merkiksi.
Se tiesi ihan tarkalleen vuorokauden ajat. Jos illallinen viivähti,
niin se koputti terhakasti ovelle, ja ruokalajeja tuotaessa se
ihastuksissaan huudahteli: "Ooh, ooh!" Iltaselta päästyä se veti
tohvelit isännälleen jalkaan ja lakaisi huoneen pyyhkimellä. Käärmeitä
ja muita matelijoita se inhosi, uskaltaen vain silloin katsella
lähempää, kun ne olivat lasikannen alla. Muulloin se parkaisten pintti
käpälämäkeen. Mutta papukaijaa se ei peljännyt. Usein hiipaili se häkin
ääreen ja huitaisi äkkiä kädellään ilmaa, säikyttääkseen lintua. Mutta
papukaija oli leikkisä luonteeltaan ja kirkui: "Siivolla siinä!"
Ei ole kummeksittavaa, että tämän apinan omistaja ja ystävä
suri sitä kuin inhimillistä olentoa, kun simpanssi lopulta kuoli
kaularauhas-ajokseen, johon yhtyi keuhkotulehdus. Sairasta apinaa ei
hoidellut eläinlääkäri, vaan taitavimmat kirurgit mitä saatavissa oli.
Kun ajos aiheutti hengenahdistusta, täytyi toimittaa leikkaus. Neljän
miehen piti pidellä apinaa, mutta se rimpuili vastaan ja riuhtaisihe
irti. Sitten yritettiin sitä suostutella ystävällisin puhein, ja
valitusta päästämättä tai hiventäkään hievahtamatta antoi hän veitsen
tehdä työnsä, joka olisi vähäisestäkin nytkähdyksestä voinut
kääntyä kuolemaksi. Leikkauksen päätyttyä se ilmaisi iloansa ja
kiitollisuuttaan, ojentaen kätensä molemmille kirurgeille ja syleillen
hoitajaansa. Ja yhtä urhea kuin se oli ollut leikkuupöydällä, yhtä
kärsivällisenä nautti se rohtoja, ja yhtä arvokkaasti laskeusi
kuolemaan. Lääkäreistä vakuutti muuan, että se oli kuollut ihan kuin
ihminen, vähääkään vivahtamatta eläimeen.