Ihmisikä riittää tuskin Berlinin täydelliseen tuntemiseen. Epälukuiset
museot ja kokoelmat ehtymättömille taiteen ja luonnon valtakunnista
ammennettuine aarteineen jo yksistään vaativat päiviä ja viikkoja,
tullakseen yksityiskohtaisesti tutkituiksi. Kukin museo on oma
maailmansa.
Ymmärränhän kyllä taiteentuntijan riemun, kun hän vaeltelee
taulugalleriain suojamissa ihailemassa kuulujen mestarien maalauksia.
Mutta me seikkailuretkelle lähteneet, "yli merten ja maitten, ja
siivillä myrskyn", me suuntaamme askeleemme mieluummin erääseen toiseen
museoon, joka on merentiedolle omistettu, Merimuseoon.
Taidokkaista kaavarakennelmista saamme täällä silmäyksen Saksan
sotalaivojen historialliseen kehitykseen varhaisimmista ajoista
nykypäiviin asti. Lasin alla näemme kokonaisen laivasto-osaston
nykyaikaisia sotalaivoja satamassa. Jokainoa sotamies ja matruusi on
veistelty mitä tarkimmasti, ja miehistön moninaisista toimista saa
kunnollisen käsityksen. Toisten kuutionmuotoisten lasisäiliöiden
sisältönä on linjalaivoja, risteilijöitä ja torpeedoveneitä.
Sotalaivaston pääjoukko, varsinaiset taistelulaivat ovat suunniteltuja
taistelemaan suljetussa rivissä, josta syystä niitä nimitetään
linjalaivoiksi. Tykistö ja torpeedoaseestus, panssarisuoja ja nopeus
määräävät kunkin laivan taistelukuntoisuuden. Risteilijät näyttelevät
samaa osaa kuin ratsuväki armeijassa; niiden on urkittava läheisiä
vesiä, voidakseen varottaa linjalaivoja yllätyksistä.
Muuan museon käytävä toimittaa meidät täydellisesti linjalaivan
kannelle, ollen rakennettu ihan samanlaiseksi kuin itse laivassa.
Tuossa on keittiö, tuolla miehistön makuusuojat, ja tuonne ylös on
puuseppä saanut työpajansa. Sitte kiinnittävät meidän huomiotamme
rauhallisemmatkin nähtävyydet, Hampurin--Amerikan-linjan matkustaja- ja
lastihöyrylaivat niinikään kaavarakennelmina, joiden täytyy saada
jokaisen pojan silmät iloisesti kirkastumaan. Nämä jättiläishöyrylaivat
ovat mahtavimpia taistelulaivojakin isommat. Mutta hupaisin on
kuitenkin iso maailmankartta, jolle on soviteltu kaikki saksalaiset
postihöyrylaivat pienoisina liikkuvina kaavarakennelmina, ja aina
täsmälleen siihen, missä ne edellisenä päivänä ovat todella olleet.
Noiden seitsemänkymmenenviiden linjan isännistöt saavat sähkötietoja
laivoistaan, ja sikäli kuin nämä viestit saapuvat museoon siirrellään
laivoja kartalla niiden mukaisesti. Tämä kartta antaa mitä selvimmän
käsityksen Saksan vaurastuvasta vallasta merellä. Ja jokaisella
linjalla kulkee lukuisia laivoja molempiin suuntiin, yhdistäen etäisiä
rannikoita keskenään. Suuriin ja pieniin Europan satamiin tuovat ne
tavaroita, jotka sitte rautateiden välityksellä leviävät yli koko
maanosan.
Torpeedojen ja kaikkien niiden esineiden ohi, jotka esittävät
miinalaitoksen kehitystä, saavumme niiden viehättävien pikku
kaavarakennelmien ääreen, jotka osottavat isojen laivojen sisuksia ja
koneita, ja viivähdämme laivanrakennussuojamassa, jossa ikäänkuin
rakennetaan laiva pienoiskoossa silmiemme edessä. Siinä on urheilu- ja
laivaveneitä, on mastoja ja peräsimiä, ruorirattaita, purjeita ja
taklaasitarpeita, köysiä, ankkureita, kettinkejä ja mitä kaikkea.
Vahingoittuneen laivan korjaaminenkin on täällä nähtävissä; sukeltajia
on vedessä paikkaustöissään ja kumiletkujen avulla pumpataan heille
raikasta ilmaa. Paljoa mukavampaa on luonnollisesti kohottaa koko laiva
uivalla telakalla, joita täällä niinikään on katseltavana.
Eri osastona on kaavarakennelmia kaikista mahdollisista purjelaivoista,
isosta viisimastoisesta alkaen, johon on tiheään sovitettu purjeita,
mastoja, puomeja, köysiä, vantteja ja raakapuita, aina parkkilaivaan,
prikiin, kuunariin ja pikku kutteriin saakka, joka riittää
rannikkokulkuun. Kaikki on niin sirosti ja oikein veisteltyä, sorvattua
ja liitoksiin sommiteltua, ettei sitä voi kyllikseen katsella.
Erityisellä mielihyvällä viivymme pelastuskojeiden ääressä. Tuossa on
kaikenlaatuisia pelastusveneitä, joihin matkustajat ja miehistö --
naiset ja lapset ensimäisinä -- turvautuvat, kun laiva uppoaa ja
kierukkamaisissa kaarteissa häviää häämyiseen syvyyteen. Pelastusvyöt
auttavat uiskentelevaa pysyttelemään veden päällä, laivaan otettuja
öljysäiliöitä tyhjennetään aalloille niiden silittämiseksi ja
taltuttamiseksi raivossaan. Muuan kuva osottaa, miten näköjään
hukkuneita herätetään keinotekoisella hengityksellä jälleen henkiin.
Omituista pyssyä käytetään sanomien ampumiseksi laivalle, joka on
joutunut merenhätään. Niin, voidaanpa sillä sinkauttaa asiapapereita
torpeedoveneeseenkin, sen viilettäessä tuiminta vauhtiansa. Sopessa
tuolla on rakettilaite kaikkine vehkeinensä. Kun myrsky ajaa laivan
rantamatalikolle, niin saadaan raketin avulla rannikko ja laivanhylky
yhdistetyksi ohuella, lujalla nuoralla, joka on kiinnitetty raketin
päähän. Hätään joutuneet käyvät siihen käsiksi ja vetävät sen mukana
laivaan toisen, paksumman narun, joka oli solmittu edellisen jatkoksi.
Kun he tällä tavoin ovat lopulta saaneet käsiinsä lujimman köyden,
kiinnitetään se laivaan ja toinen pää kiskotaan tiukkaan maalla.
Köydessä kierii tela, johon on kiinnitetty vasu, tässä toimitetaan
haaksirikkoiset yksitellen kuivalle. Niin ilkeitä ja julmia kuin
ihmiset pystyvätkin olemaan toisillensa, ovat he sentään myös keksineet
kaikenmoista toistensa auttamiseksi vaaroissa ja kärsimyksissä.
Kokonaisia kirjoja täyttäisivät kertomukset monien luotsien ja
kapteenien sankaruudesta, jotka ovat uhranneet henkensä lähimäistensä
edestä.
Iso kaunis kaavarakennelma esittää osaa Hampurin satamasta
laivoineen, nostovipuineen ja tavarasuojamineen, vilja-aittoineen ja
laituriraiteineen ihan todellisuuden mukaan. Toinen sommitelma on
jäljennös Oderin suun vaarallisesta satamaväylästä Stettinin luona,
missä kulkutiet ovat löydettävissä ainoastaan johtoloistojen ja
vilkkuvalojen opastuksella. Jos näkee johtoloistojen sädekimput
määrätyssä asennossa, esim. suoraan päällekkäin, niin on kaikki hyvin,
muussa tapauksessa ei suunta ole oikea. Voimakkailla mykiöillä ja
heijastimilla vahvennetaan lamppujen valoa. Reimareilla, poijuilla ja
muilla merimerkeillä näytetään tietä päivisin, ammu- ja kellopoijut
varottavat sumussa. Merimuseon kaavarakennelmassa on kaikki majakat
varustettu pienillä sähkölampuilla, ja ne hohtelevat ja vilkkuvat
samoin keskeytyksin ja yhtä pitkin ajoin kuin todellisuudessakin.
Seinällä tuolla riippuu kansainvälisen merkinantokirjan lippuaapisto.
Kukin lippu merkitsee yhtä kirjainta, ja kaksi aavalla merellä
lähekkäin sattuvaa laivaa pääsee siten tervehtimään toisiansa aaltojen
yli, esim. "Kaikki laivassa hyvin" tai "Sivuutimme eilen laivanhylyn,
pelastimme miehistön", tai mitä hyvänsä muuta haastellen. Kaikki on
tulkittavissa lippukielellä.
Joka päivä kerrotaan sanomalehdissä sähkölennätinkaapeleista, jotka
meren pohjalla yhdistävät Europan ja Amerikan, ilmottaen tärkeimmät
tapahtumat, mitä vastikään on tuolla puolla Atlantin sattunut. Enemmän
kuin tusina sellaisia kaapeleita kulkee suoraan meren poikki. Useimmat
lähtevät Irlannin lounaiskolkasta, päättyen New-foundlandin ja Nova
Scotian maakuntiin Kanadassa. Miten näitä pitkiä, raskaita kaapeleita
lasketaan monien satojen penikulmien taipaleelle, sitä valaisevat
meille merimuseossa kaapelilaivat valtavine säiliöineen, joihin
kaapelit on solutettu kierteille; näistä ne suolletaan suoraan alas
neljän- tai viidenkintuhannen metrin syvyyteen, ojentautuakseen pitkin
meren pohjaa. Näytetään täällä paloöljylaivaakin, joka voidaan kahdeksi
kolmannekseksi täyttää paloöljyllä, ja vankaksi rakennettua
jäänmurtajaa, joka terävällä keulallaan pirstoaa paksuja jääkenttiä.
Miten majakkalaivoja rakennetaan ja varustetaan, miten ne ankkuroidaan
kauvas rannikolta, tuulen ja aaltojen niitä turhaan tuiverrellessa,
kaikkea tätä saa tarkkailla somina jäljennöksinä. Ehdottomasti
kiinnittää katseemme muuan iso kuva. Se esittää kokonaista pikku
aluksien laivuetta, jotka mennä höyryävät Pohjanmerelle, hinaten
jättiläismoista rautaista rumpua. Ne tulevat Bremerhavenista Weserin
suulta ja pysähtyvät viidenkymmenen kilometrin päässä paikkaan, missä
on vain seitsemän metriä syvää. Avataan muutamia läppiä, jotta rumpu
täyttyy vedellä ja vajoaa. Sukeltajat kattavat sen betonilla, ja siten
luodaan keskelle ulappaa kallio, saarelma, jolle sitte pystytetään
valotorni näyttämään laivoille tietä Bremerhaveniin. Toinen suojama
sisältää kaikkia kojeita, joita merenkulkijat käyttävät saadakseen
ulapan jäljettömillä teillä selville, missä kohti kulloinkin ovat.
Siihen ei suurtakaan taitoa tarvita niin kauvan kuin on maata,
merimerkkejä ja johtoloistoja näkyvissä. Mutta kun rannikko häipyy eikä
yltympärillä ole muuta kuin vettä, on tolallaan pysyminen jo
vaikeampaa. Silloin lipuu matkamittari, lokinuora, aina laivan takana
vedessä, kieppuu kuin potkuri ja ilmaisee kuljetun taipaleen ja
kulkunopeuden. Peräsintä pitelevä mies pitää alituiseen silmällä
kompassia, joka on siten soviteltu napojen päälle renkaaseen, että se
ankarimmassakin aallokossa pitää vaakasuoran asentonsa. Kajuutissa on
kapteenin pöydällä merikortti, ja kulmaviivottimella ja harpilla
piirretään siihen laivan latu erä erältä. Kaikki merkitään niin
sanottuun lokikirjaan. Tuon tuostakin tarkataan sekstantilla tähtiä tai
aurinkoa, tavallisten purjehduslaskelmien tarkistamiseksi. Ajan osottaa
peräti täsmällinen kronometri.
Tarkat kartat valaisevat kolmen isoimman valtameren maantiedettä,
Tyynen-, Atlantin ja Intian meren. Meren hallussa on maapallon pinnasta
puolenkolmatta vertaa enemmän kuin maan, ja suurin mitattu syvyys on
9640 metriä; se syvänne on Tyynessämeressä, hieman pohjoiseen
Karolinien saariryhmästä ja itään päin Filippineistä. Luotausnuora on
soittimenkielistä punottu ja suoltuu telan yli laivan perälaidasta;
luodin pohjatessa höllenee penikulman mittainen jänne. Ennen kuin
lasketaan kaapelia on tietysti aina luodattava meren syvyys.
Jokainenhan tietää, että merivesi on suolaista, pakottaen useinkin
haaksirikkoisia kuolemaan janoon veneissään; mutta vähemmin tunnettu
lienee se tosiseikka, että jos meret kuivaisivat, jäisi niistä
kaikkialle seitsemänkymmenenyhden metrin vahvuinen suolakerros.
Nyt vilkaisemme vain enää ohimennen niihin suojaimin, joissa meren
elävät aarteet monimuotoisina levittäytyvät katseltavaksemme.
Kaikkialla rannikoilla, mutta etenkin Pohjois-Europassa, käyttävät
ihmiset hyväkseen syvyyden ehtymättömiä rikkauksia, ja monillepa onkin
meri kultakaivoksena. Ajateltakoon vain kaloja, hummereita,
merikilpikonnia, valaita ja hylkeitä, pesusieniä, koralliriuttoja ja
helmiä. Itäpreussilainen merimies kahlaa nahkapukimissa myrskysäällä
mereen rintaansa myöten ja kiskoo maihin aaltojen tempaamaa meriruohoa
ja uiskentelevia leviä, sillä niistä löytyy kivettynyttä
havupuunpihkaa, merenkultaa eli bernsteiniä, joka on kallista
kauppatavaraa. Sillinpyynnissä Pohjanmerellä lasketaan höyrylaivoista
4500:kin metrin mittaisia verkkoja, jotka konevoimalla vedetään
takaisin ja tyhjennetään kannelle. Sillit ovat kitusistaan jääneet
killumaan silmuksiin. Mutta nyt ne solahtelevat irti ja välkkyvät
hopeanhohtoisena röykkiönä. Paikalla suolataan saalis ja laivataan
lähelle ja kauvas.
Berlinin merimuseon suojamissa kuluvat tunnit vain liian joutuin. On
kuin kiehtoisi meitä täällä raikas merituuli ja vapaa meri-ilma, ja
vastakohta tuntuu miltei hämmennyttävältä, kun sitten on jälleen
sukeltauduttava katujen ihmisvilinään.