Kun illalla Tukholmassa nousee makuuvaunuun, kiidättää juna
kahdessatoista tunnissa matkustajansa Ruotsin koko eteläosan halki, ja
aamulla päädytään kotimaani eteläkärkeen, Trelleborgin kaupunkiin,
jonka edustalla Itämeren aallot päiväpaisteessa kimmeltelevät. Luuleepa
tähän rautatiematkan nyt loppuneen ja kummeksuu, ettei junailijaa kuulu
avaamaan vaununosaston ovea, jotta matkustajat pääsisivät astumaan
pois. Eihän juna toki kerrassaan Itämeren yli kulje? -- Kulkee kuin
kulkeekin. Samat vaunut, jotka meidät eilisiltana veivät pois
Tukholmasta, toimittavat meidät turvallisesti Itämeren tuolle puolle,
eikä meidän tarvitse siirtyä paikaltamme ennen kuin Berlinissä. Se osa
junaa, jolla on Saksa matkan määränä, lykätään nimittäin valtaiselle
lautalle, joka on rautaisilla kynsillä ja sinkilöillä ankkuroitu
Trelleborgin satamalaituriin. Ruotsinmaan kamaran kiskot soluvat
lautalle asti, ja kun vaunut on työnnetty sen kannelle, kiinnitetään ne
ketjuilla ja koukuilla.
Jos matkustaja vielä puolittain uinailee vaununosastonsa patjasohvalla,
niin herättävät tosin hänen huomiotaan monet merkkivihellykset sekä
raskaitten rautavehkeiden ratina ja kolke; vaununosastossa tulee äkkiä
hämärä. Mutta vasta kun yksitoikkoinen kohu ja kierivien pyörien jyry
on muuttunut pehmoiseksi, meluttomaksi huojunnaksi, huomaa hän jo
olevansa Itämeren povella.
Lautta on komea 113 metrin mittainen laiva, kauttaaltaan kiiltävän
uusi ja häikäisevän valkoinen, yläkannellaan upea kiertokäytävä.
Loistohuoneita on kuin pääkaupunkilaisessa hotellissa, ruokasaliin on
katettu pöytiä, ja ruotsalaisia ja saksalaisia istuutuu ryhmittäin
aamiaiselle. Kahvi- ja tupakkasalonkeja, luku- ja kirjotushuoneita on
varattu matkustavaisille, vieläpä pikku kirjakauppakin, missä
puolikasvuinen nuorukainen myyskentelee matkakäsikirjoja, romaaneja
sekä saksalaisia ja ruotsalaisia sanomalehtiä.
Lautta lipuu liikkeelle satamasta ja loittonee joka minuutti edemmäksi
Ruotsin kotoisesta rannasta. Yhä pienemmiksi kutistuvat talot, yhä
kapeammaksi soukkenee taivaanrannalla maakaistale, eikä piankaan ole
enää muuta näkyvissä kuin Itämeren välkähtelevä pinta, johon liittyy
epälukuisia isänmaallisia muistoja ihmeellisistä teoista ja
suuremmoisista seikkailuista, joiden todistajana se on ollut. Täällä
meren pohjalla laivanhylkyjen ja pirstaleiden seassa uinuu sissejä ja
sankareita, jotka taistelivat kotinsa puolesta. Nyt vallitsee
Itämerellä rauha; ruotsalaiset ja tanskalaiset, venäläiset ja
saksalaiset sopivat hyvällä kiistakysymyksistään. Mutta yhäti ajavat
samat syysmyrskyt kuin muinoinkin siniharmaan tyrskyn rannikkoa vasten,
ja selkeinä kesäpäivinä hohtelevat siniaallot vieläkin kuin olisi
aurinko ne hopeoinut.
Ylimenon neljä tuntia hupenevat vain liian väleen, ja ennen kuin on
avoimen ulapan näkyyn oikein tottunutkaan, ilmestyy ylihangan puolelle
jo kaistale maata. Siellä on Rügen Saksan isoin saari, jonka valkeat
liitukalliot kohoavat jyrkkinä merestä kuin vaahtoava hyrske kiveksi
muuntuneena.
Mahtavassa kaaressa kääntyy lautta maalle päin, ja Sassnitzin satamassa
liittyvät sen kiskot Saksan mantereen raiteeseen. Matkustajat asettuvat
jälleen paikoilleen vaununosastoihin, ja moniaan minuutin kuluttua
kiidättää saksalainen veturi junaa yli Rügenin. Raudan yksitoikkoinen
jyty rautaa vasten alkaa uudestaan, ja taaksemme häipyvät rannikko ja
lautta. Litteänä kuin pannukakku lepää Rügen Itämerellä. Sen maisema
muistuttaa Ruotsia; kuusia ja mäntyjä kasvaa täällä, ja peuroja ja
jäniksiä juoksentelee viljalti, vähintäkään välittämättä junan
kohinasta.
Toinen lautta kuljettaa kapean salmen yli, joka erottaa mantereesta
Rügenin. Ikkunasta tulevat näkyviin Stralsundin tornit ja tiheään
rakennetut talot. Jokainen tuumanala tätä seutua on aikoinaan ollut
Ruotsia. Täällä nousi sotajoukkoinensa maihin Kustaa II Aadolf, ja
täällä vietti Kaarle XII vuoden sankarisatuaan. Kun Nikolaikirkon
molemmat keskeneräiset tornit kohoutuvat Stralsundin yli, silloin elpyy
muistiin se pimeä marraskuun yö, jona kaksi kaukomatkaista ratsumiestä
karautti kaupungin portille. Heidän vaatetuksensa oli nukkavieru ja
päiväpaisteen ja sateen kauhduttama, heitä itseänsä peitti maantien
pöly, ja väsymyksestä vapisevat hevoset höyrysivät. Ratsastajista oli
toinen Kaarle XII, toinen oli Düring, viimeinen siitä suuresta
parvesta, joka oli ruotsalaisten kuningasta saattanut hänen
ratsastusmatkallaan Turkinmaalta, viimeinen sen verran voimiinsa
jäänyt, että oli tänne saakka kyennyt seuraamaan häntä huimalla
porhalluksella halki Europan. Monien hurjien seikkailuvuosien perästä
palasi siten Kaarle XII valtakuntaansa ja hädin pääsi Stralsundin
portista sisälle, sillä kukaan ei häntä tuntenut. Ahavoittuneena,
jäntevänä ja suoraryhtisenä, "samana onnessa kuten onnettomuudessakin"
-- sellaisena on hänet vielä tänä päivänäkin näkevinään harppailemassa
Stralsundin kaduilla.
Hämyhetkenä kiitää juna Pommerin poikki, ja ennen kuin se on
Brandenburgin maakuntaan ehtinyt, käärii jo syysilta Pohjois-Saksan
alatasangon pimentoonsa. Laakea ja vaihtelematon on maa, ei nouse sen
kamarasta vuorta, tuskin kunnastakaan. Ja kuitenkin on tällä tienoolla
erityinen viehätyksensä Ruotsista saapuneelle muukalaiselle. Hän
ajattelee sitä aikaa, jolloin ruotsalaisten kanuunain pyörät
roiskuttelivat lokaa näillä teillä; hän muistelee mainetöitä ja urhoja,
hirnuvia sotahevosia, voittoa ja rauhaa, kotona säilytettyjä saaliiksi
saatuja lippuja.
Mutta vielä paljoa vanhempia muistoja löytää tarkkaavainen havaintojen
tekijä Pohjois-Saksan alangolta. Tasangolla on siellä täällä hajallaan
niin sanottuja hivuuntumislohkareita, laadultaan ruotsalaista
graniittia. Kuin viehkoina osottavat ne skandinavialaisen sisämaajään
laajuutta. Kylmempänä maapallon historian kautena peitti jäävaippa koko
pohjoista Europaa, ja sitä vaihetta nimitämme jääkaudeksi. Kukaan ei
tiedä, miksi jää kietoi Skandinaviaa sekä naapurimaita ja -saaria,
leveän virran tavoin soluen Itämeren yli. Eikä kukaan tiedä, mistä
syystä ilmanala myöhemmin lämpeni, pakottaen jään sulamaan ja jälleen
vapauttaen kahlitun maan. Mutta että niin on aikoinaan tapahtunut, se
tiedetään varmasti, samaten kuin että Pohjos-Saksan vaellusjärkäleet
ovat voineet kellua sinne vain ylettömän jäävuoren seljässä. Niitä
kivilajeja esiintyy ainoastaan Skandinaviassa; jää on ne riuhtaissut
irti kiinteästä vuoresta ja kuljettanut mukanaan verkalleen
liikkuessaan etelää kohti. Siinä ne nyt pistäytyvät näkyviin kuin sekä
maapallon että ruotsalaisen isänmaani suuren menneisyyden
muistomerkkeinä. Mutta pian ei minulle enää muistuta kotiani mikään muu
kuin ruotsalaisen vaununosaston seiniin kiinnitettyjen pikku
emaljilevyjen lyhyet kirjotukset "_Rökning förbjuden_!"
(Tupakoitseminen kielletty!) ja _Nödbroms?_ (Hätäjarru).
Nyt alkaa ulkona kipinöidä ja leimahdella. Kuin lentotähtisikermänä
vilisee ohitse riveinä ja sädekimppuina sähkölamppuja, lyhtyjä ja
valaistuja ikkunoita. Olemme valtaisen kaupungin reunassa, joka on
maapallon isoimpia ja Europan suurkaupungeista kolmas kooltaan.