Esipuhe.
1. Itämeren yli.
2. Saksan pääkaupunki.
3. Merimuseo.
4. Simpanssin seurassa.
5. Balkanin niemimaalle.
6. Konstantinopoli.
7. Pyhän viisauden kirkko.
8. Mustameri.
9. Trapetsuntista Teheraniin I.
10. Ensimäinen matkani Bakuun.
11. Persian halki.
12. Persian erämaassa.
13. Jäävuorten taatto.
14. Mustan surman valtakunnassa.
15. Skorpioneja.
16. Indus.
17. Aleksanteri Suuri.
18. Kuolon karavaani.
19. Hengen hädässä.
20. Tibet.
21. Toivioretkeni Lhasaan.
22. Villiaasi ja jak.
23. Intian hyötykasvit.
24. Alas Gangesille.
25. Pyhä kaupunki.
26. Uskovaisten rantaäyräällä.
27. Intian elefantit.
28. Dshungelien kuningas.
29. Käärmeitä ja käärmeiden kesyttäjiä.
30. Intian valtamerellä.
31. Sunda-Saaret.
32. Singapurin kautta Etelä-Kiinan merelle.
33. Hongkong.
34. Koillismonsuunia vastaan.
35. Shanghai.
36. Kiinan uskonnolliset olot.
37. Keskuksen valtakunta.
38. Uusi Kiina.
39. Sininen joki.
40. Mongolia.
41. Marco Polo.
42. Nippon, nousevan auringon maa.
43. Kobe.
44. Fujijama.
45. Jokohama ja Tokio.
46. Japanin keisari.
47. Japanin nuoriso.
48. Korea.
49. Mandshuria.
50. Siperiantakainen rautatie.
51. Siperian halki.
52. "Vegan" matka.
53. Volga ja Moskova.
54. Kotiintulo.
Esipuhe.
Olipa kerran vaeltaja viidenviidettä ikäinen, ja viisikolmatta oli
siitä vierryt vuotta, kun hän ensi kerran lähti maailmalle. Silloin oli
hän vastaleivottu ylioppilas, joka ei tiennyt kerrassaan mitään muuta
kuin koulussa oppimaansa. Eräänä päivänä oli rehtori häneltä kysynyt:
"Tekisikö mielesi matkustaa nuoremman koulutoverin mukana Bakuun,
Kaspian meren rannalle?" -- "Kyllä!" oli nuorukainen arvellut. --
"Mutta sinun on viivyttävä siellä seitsemän kuukautta, kunnes poika on
suorittanut kokovuotisen oppimäärän." -- "Ka, mikäpä siinä", kuului
vastaus, ja pian jälkeenpäin olivat uusi kotiopettaja ja oppilas
molemmin matkustaneet Bakuun.
Siitälähtein oli vaeltaja kierrellyt neljätoista pitkää vuotta avarassa
Aasiassa, mutta välillä oli hän viettänyt yksitoista vuotta
kotimaassakin, sillä hän rakasti isänmaatansa Ruotsia, eikä olisi
koskaan saanut päätetyksi jäädä ainiaaksi vieraille maille. Tuolloin
tällöin oli hänen palattava kotiin katsomaan, vieläkö hongat
vaurastuivat kotoisella konnulla, kuulemaan, yhäkö Itämeren aallot
pauhasivat samaa säveltä kuin aikoinaan hänen nuoruudessaan.
Nyt oli neljännesvuosisata kulunut siitä, kun hän ensi kertaa koetti
onneansa vieraalla pohjalla, ja eräänä päivänä istui hän punaisen
tupansa edustalla saarella Tukholman särkkien keskessä aprikoitsemassa
pitkään, miten olisikaan hänen parhaiten vietettävä tuon ensimäisen
matkapäivän viisikolmattavuotismuistoa. "Kun aviopuolisot juhlivat
hopeahäitänsä vieraspidoilla ja soitannolla", ajatteli hän, "niin
voisitpa sinä kumppaniton toki yhtä hyvin kunnioittaa niiden
viidenkolmatta _yksinäisen_ vuoden muistoa, jotka niin suureksi osaksi
elelit aasialaisella kamaralla."
Mutta työlästä oli hänen keksiä mitään oikeata muotoa tämän tärkeän
päivän viettämiselle. Vanhemmat ja sisarukset olivat silloin olleet
saapuvilla, kun hän ensi kertaa matkasi maailmalle. He olivat
saattaneet häntä höyrylaivalle, jonka piti viedä hänet Suomeen ja
Venäjälle, rannalta huiskuttaneet hänelle nenäliinojaan ja katsoneet
kerrassaan kamalaksi noin kokemattoman nuorukaisen lähettämisen niin
monivaiheiselle retkelle. He elivät kaikki vielä nytkin ja muistivat
tuon ensimäisen katkeran eron yhä selvästi. Entä jos siis panisikin
toimeen suuremmoiset pidot, kutsuisi niihin ystäviä ja tuttavia? "Ei",
ajatteli vaeltaja heti, "Jumala minua moisista kemuista varjelkoon!
Iloisten ystävien piirissä vain haaskautuu aika, ja täytettyjen lasien
ääressä jaaritellaan joutavia!" Miksi vedotakaan vaahtoavaan viiniin,
kun oli kysymyksessä menneitten vaellusvuosien muisto? Eihän hän ollut
retkillään milloinkaan pitänyt päihdyttäviä juomia matkassaan. Ja
meluisia vieraita vailla kykeni olemaan se, joka oli vuosikausia
elellyt yksikseen. --
Ylen kaunispa olikin ruotsalainen koti! Uusi kevät oli verhonnut puut
verekseen vehmauteen, käki kukahteli Ljuster-saaren metsissä,
myötäisellä tuulella lipui purjelaiva yli aaltojen. Mutta Siar-saaren
salmessa läikkyi meri tyvenenä, hohdellen värivivahduksin niin valoisin
kuin koivunlehvät kevään ensi päivinä ja niin tummin kuin seljapuun
lehdet. Ja vaeltaja kuunteli ja tähysteli. Olikokaan hän kaikkina
vuosinansa Aasiassa konsanaan nähnyt mitään noin ihanaa?
Ei sentään! Eikö tämä kodin rakkaus oikeastaan ollut kohtuuttomuutta ja
kiittämättömyyttä sitä maata kohtaan, missä hän oli viettänyt elämänsä
rikkaimmat vuodet, ja saattoiko hänelle nyt ollakaan muuta juhlaa, kuin
ajatuksissaan palaaminen _Aasiaan_, vaihtelevina kuvina antaakseen
uudestaan solua ohitsensa kaiken, mitä oli siellä nähnyt ja kokenut,
mitä riemuisaa ja karvasta siellä tuntenut.
Visertävä pääskynen vilahti ilman halki nopeana kuin nuoli. "Niin",
virkkoi vaeltaja itsekseen, "muistojuhlaa tahdon viettää, mutten
kuitenkaan yksinäisenä ja itsekseni! Eikö ole tuhansia tyttöjä ja
poikia, jotka ilomielin olisivat mukana? He ennen kaikkia seuratkoot
minua 75,000 kilometrin taipaleelle karavaanina niin pitkänä, että sen
jälkijoukko vielä samoaa laaksojen syvyydessä, kun etupää jo astelee
yläviä, kylmiä vuoritasankoja myöten, joilla tuuli ja villilammas
majailevat. Silti voivat he samalla jäädä koreasti kotiansa; olisikin
liian julmaa kehotella heitä pitkille ratsastusmatkoille vaappuvien
kameelien tai kankeakoipisten hevosten seljässä lumen tuiskutessa, tai
muihin sellaisiin ponnistuksiin. Mutta ajatusten siivillä he minua
seuratkoot muistomatkalla _navalta navalle_, ensiksikin maapallon
toiselta puoliskolta toiselle, Europasta koko Aasian halki ja takaisin
kotia. Minä rupean heidän oppaaksensa. Retkeilen heidän kanssaan
kaukaiseen itään, Persiaan ja Intiaan, vanhojen satujen lähteille,
maailman katolle Pamiriin, ijäisen lumen ja ijäisen jään kotimaahan,
Aasian sydämessä suurena leviävään hiekkaerämaahan, omituisten
pappiensa vallitsemaan Tibetiin, kelpo urhojen asuttamaan ihanaan
Japaniin sekä mittaamattoman Kiinan kautta lopulta Siperiaan ja
kotimaahan takaisin. Opastaa tahdon heidät sen valtaisen maanosan
halki, joka täytti viisikolmatta vuotta elämästäni ja on tämän pitkän
ajan ollut ainoana lemmittynäni. Ja sitte vaellamme me edelleen muiden
maanosien poikki, yli koko asutun maailman, ja kun vuoden ja päivän
kuluttua jälleen tulemme kotia ja omaisemme innokkaina kyselevät
meiltä, missä maailman äärissä olemmekaan matkanneet, silloin
vastaamme: '_Navalta navalle_!'"