Eipä pysty kukaan kuolevainen
tuskaa palkitsemaan, jota nainen
sydämessään tuntee, kun se lyöpi
armaan antaessa turhaan vuottaa
ja kun kukoistusta toukka syöpi;
hänkään pysty ei, ken tuskan tuottaa.
Vaikka ikävöity luokse palais,
neittään suudellen ja itkein halais
laiminlyönnistänsä suruissaan,
tuska jättänyt on arpiaan.
Mutta moni poistuu ijäksensä,
huolimatta tuskast' impyensä.
Miira, tumma impi ihanin!
Pian sytyit, pian kuihdutkin.
Armahasi, alkain arastella,
petti sinut, nähden pilkkaavan
lempeänne suvun kopean.
Tuotiin huoneeseensa aamusella
kultakehyksinen kuva kerran,
ja se sulta riisti kaivatun,
ivanesineeksi tehden sun;
ja niin sydän kylmyi ylhän herran.
Korskeana kuvass' ojentuu
vaakunoineen vanha sukupuu,
joka laajana jo latvaltansa
kantaa kunniata oksillansa.
Viereen sukupuun sen ylvähän
panneet ovat hirttopylvähän,
tämän taakse monta, pitkin sarjoin;
kauvas häipyy sarja takimmainen
niinkuin yöhön entisajan varjoin.
Joka pylvähäss' on mustalainen.
Hirmupatsahissa kaameoina
koikkuu mustat korpit vaakunoina,
toiset sukupuussa rehennellen
istuu, vaakunoita nokkiellen.