Luolan asukkaat alkoivat pelätä hyvää onneaan. Heille lahjoitettiin
rikkautta niin tuhlaavasti ja yht'aikaa, että he katselivat
epäluuloisesti tuota pyytämätöntä anteliaisuutta. Noin viikon ajan
oli heidän metsästysalueellaan vilissyt riistaa, ihmeellisissä ja
päivittäin lisäytyvissä joukoissa, kunnes ei ollut juuri enempää
vaivaa metsästää niitä kuin noukkia mangopuun hedelmiä oksilta. Ja
lisäksi se oli parhainta riistaa, monenlaisia hirviä, antilooppeja
ja pieniä villihevosia, joiden lihasta he niin paljon pitivät. He
tappoivat niitä, tulilla paistettiin yötä päivää, ja lihat, joita he
eivät jaksaneet syödä, kuivatettiin auringossa pitkinä kaistaleina tai
savustettiin tuoreen puun savussa. He juhlivat ahneesti, mutta siinä
oli jotakin ilkeätä, jotakin pahaa ennustavaa. He pysähtyivät toisinaan
tuskallisina ihmettelemään, mikä kohtalon isku mahtoi uhata luolia.
Sitä paitsi aivan virtasi kahden viimeisen päivän kuluessa seudulle
suuria ja hirveitä petoja, joita luolamiehet eivät ollenkaan
halukkaasti metsästelleet. Valkeita ja villaisia jättiläissarvikuonoja
oli saapunut ruohoaavikolle, joka vihreän keltaisena laajeni
kukkuloiden eteläpuolella. Nuo puolisokeat pedot kävivät peloittavaa,
epätoivoista taistelua hirveitten, keilasarvisten punaisten
Arsinotheria-laumojen kanssa, jotka olivat jäännöksiä aikaisemmilta
ajoilta ja olivat hallinneet kuumaa ruohoaavikkoa ammoisista ajoista
saakka. Taistelun karjunta ja melske kuului aika-ajoin luoliin asti,
kun kuuma tuulen puuska puhalsi etelästä päin.
Paljon enemmän kuin mikään likinäköinen, haparoiva sarvikuono huoletti
luolan asukkaita suurten punaisten karhujen, mustien leijonien,
irvistelevien ja armottomien miekkahammastiikerien ja mustanharmaitten
jättiläissusien äkillinen saapuminen. Kaikki nämä, ammoisista ajoista
ihmisen pahimmat viholliset, olivat olleet harvassa ja hajallaan.
Nyt yhdessä yössä ne näyttivät lisäytyneen kuin kaniinit. Lasten ei
enää sallittu leikkiä tulien ulkopuolella, naiset eivät uskaltaneet
mennä metsään, ellei heillä ollut leimuavaa tulisoihtua kädessään.
Lisäksi - ja se näytti heimosta kaikkein uhkaavimmalta seikalta — ei
noissa verenhimoisissa pedoissa näyttänyt olevan enää yhtä paljon
vihamielisyyttä ihmistä kohtaan. Ne olivat kaikki kylläisiä, sillä
niillä oli nyt tavallista riistaa niin runsaasti, ettei niiden
tarvinnut tehdä juuri muuta kuin ojentaa käpälänsä ja tarttua siihen.
Mutta ne näyttivät kaikki levottomilta ja säikähtyneiltä, ikäänkuin
niitä painostaisi vaara ja ne eivät ymmärtäisi miten suhtautua siihen.
Kun ihminen joutui vastatusten niiden kanssa, väistyi julminkin niistä
rukoilevan näköisenä, ikäänkuin sanoakseen, että niillä oli jo kylliksi
huolia mielessään.
* * * * *
Päällikkö Bawr ja Grôm, hänen oikea kätensä ja neuvonantajansa,
seisoivat aukealla vihreällä jyrkänteellä luolan suun yläpuolella
ja katselivat tuskallisina päivänpaahtamalle tasangolle. Ennen
oli tarvittu tarkkaa silmää huomatakseen vaihtelevaa elämää sen
bamburuokotiheiköissä ja rämeiköissä. Nyt siellä oli tungosta kuin
karjatalon kotilaitumiila. Siellä täällä kävi taistelu noiden
järjettömien valkeiden sarvikuonojen ja keilasarvisten petojen kesken.
Mutta enimmäkseen vallitsi siellä välirauha ja erilaiset pedot
koettivat pysytellä toisistaan niin kaukana kuin mahdollista.
Kaukana tasangolla käyskenteli lauma jättiläismäisiä olentoja,
jollaisia ei Bawr eikä Grôm ollut milloinkaan ennen nähnyt. Sarvikuonot
näyttivät kääpiöiltä niiden rinnalla. Ne olivat sekä komeita että
voimakkaita ja tumman mudan värisiä. Niillä oli suunnattoman suuret
päät, ei ollenkaan kaulaa, suuret korvat, jotka räpyttelivät kuin
siivet, ja mahdottoman pitkät, ylöspäin käyristyvät, loistavan
keltaiset torahampaat, jotka olivat kyllin voimakkaat kantamaan
piisonihärkää. Kukkulalla seisovista hämmästyneistä katselijoista
näytti siltä, kuin jokaisen pedon kuonosta kasvaisi suuri käärme, joka
liikkui ilmassa, heilui hirveästi ja repi alas puiden latvat petojen
jalkoihin.
Luolaihminen näki ensi kerran mammuteläimen, jolla ei silloin vielä
ollut karvaista peitettä, joka vasta myöhemmin kasvoi sille kylmillä
pohjolan lakeuksilla.
Toinnuttuaan viimein hämmästyksestään huomautti Bawr:
»Niillä näyttää olevan kaksi häntää, noilla uusilla pedoilla, pieni
häntä takana tavallisessa paikassa ja hyvin suuri häntä edessä,
jota ne käyttävät kuin kättä. Niitä on hyvin paljon ja ne ovat
hirveitä. Luuletko, että ne ajavat noita muita petoja meitä kohti
tukahduttaakseen meidät?»
Grôm mietti kauan ennenkuin vastasi.
»En», sanoi hän. »Ne eivät ole lihan syöjiä. Katso! Ne eivät välitä
muista eläimistä. Ne syövät puita. Ja nekin näyttävät levottomilta.
Luulen, että niitäkin ajetaan takaa. Mutta mitä peloittavia olentoja ne
mahtavatkaan olla, jotka voivat ajaa ne pakosalle!»
»Jos ne pyrkivät tästä läpi», mutisi Bawr, »tallaavat ne meidät ja
tulemme niiden alle.»
»Niiden täytyy olla ihmisiä», arveli Grôm ääneensä, »ihmisiä, jotka
ovat paljon voimakkaampia kuin me ja niin lukuisia, että puun
asukkaittenkin laumat ovat heihin verraten vain kourallinen. Ainoastaan
ihmiset tai jumalat suurissa parvissa kuin heinäsirkat voivat näin
karkoittaa noita mahtavia petoja edestään, niinkuin lapsi ajaa takaa
kanoja.»
»Ennenkuin he tulevat», sanoi Bawr painaen suuren, partaisen leukansa
rintaansa vasten, »on luolien heimo tallattu kuoliaaksi. Mihin voimme
paeta tuollaisia vihollisia? Me rakennamme suuret tulet luolien
edustalle ja kuolemme taistellen, kuten miesten tulee.»
Hän kohotti tuuheatukkaisen, voimakkaan päänsä ja heilutti uhkaavasti
keihästään tuntemattomalle turmiolle, joka oli tulossa etelästä päin.
Mutta Grôm oli vaipunut syviin ajatuksiin.
»On kenties olemassa yksi keino», sanoi hän viimein, »Olemme oppineet
kulkemaan veden päällä. Meidän on rakennettava lauttoja, paljon
lauttoja, jotka voivat kuljettaa koko heimon. Ja kun emme enää kauemmin
voi puolustaa tuliamme ja luoliamme, työnnämme lautat vesille ja
kenties ohjaamme kulkumme tuota etäistä, sinertävää rantaa kohti, mihin
ne eivät voi seurata meitä.»
»Aallot ja vedenpedot nielevät meidät», muistutti Bawr.
»Muutamia meistä, kenties useitakin», myönsi Grôm. »Mutta monet
meistä pelastuvat pitääkseen heimon tulia vireillä, jos jumalat ovat
suosiollisia sinä päivänä ja tyynnyttävät tuulet siksi, kunnes olemme
päässeet yli. Jos jäämme tänne, kuolemme kaikki.»
»Hyvä on», murisi Bawr kääntyen ja kiiruhtaen rinnettä alas. »Me
rakennamme lauttoja. Kiiruhtakaamme.»
* * * * *
Rannalla luolien alapuolella olivat heimon miehet ahkerassa,
kuumeisessa työssä vetäen puun runkoja veden rajaan, sitoen
niitä yhteen vitsaksilla ja nahkahihnoilla ja uutterasti karsien
haitallisimmat oksat pois tulen ja terävien kivien avulla. Naiset ja
rampa orja Ook-ootsk sekä vanhat miehet, joiden henkiset kyvyt olivat
vielä voimakkaat, mutta kädet liian heikot raskaiden lauttojen tekoon,
jäivät luoliin A-yan, Grômin puolison komentoon. Heillä oli kylliksi
työtä pitäessään yllä ketjutulia, vartioidessaan lapsia vaaralta ja
karkoittaessaan keihäillä ja nuolilla yhä uudelleen tungeksivat,
hurjasilmäiset petolaumat. Pedot pelkäsivät tulia ja myöskin
ihmisolentoja, jotka hyppivät ja huusivat savun ja tulen keskellä.
Mutta vielä enemmän ne näyttivät pelkäävän jotakin tuntematonta
takanaan. Jonkun aikaa olivat kuitenkin rätisevät liekit ja lentävät
nuolet riittävä varustus, ja arat, mutta julmat hyökkääjät kiersivät
epäröiden länteen päin kukkuloiden yli.
Virran rannalla työskentelivät lautanrakentajat Grômin johdolla.
Leveä, noin peninkulman laajuinen vesi oli suuren joen suu, johon
vuorovesi vaikutti ja johon joki virtasi luoteesta päin. Vuolas virta
kuljetti alas paljon kaatuneita puunrunkoja sisämaan metsistä, joita
lahden vuorovedet syöksivät takaisin ja ajelivat pitkin rantoja. Lautan
rakentajilla oli sen tähden runsaasti rakennusaineita, ja pelko, joka
täytti heidät, pakotti heidät ahkeruuteen, joka ei muuten kuulunut
heidän tapoihinsa.
Tuntui melkein kuin he olisivat tehneet työtä painajaisen ahdistamina.
Vähän väliä tuli hirvi- tai tapiirilauma, joka säikähtyneenä pakeni
pitkin rantaa veden ja kallioiden välissä. Ahertavat miehet vetäytyivät
syrjään, kunnes lauma oli mennyt ohi, ja aloittivat uudelleen työnsä.
Kerran tuli kuitenkin villi sarvikarjalauma korskuen ja ravistellen
suuria, teräväkärkisiä sarviaan. Niiden tömisevät joukot täyttivät
koko ranta-alan niin, että miesten oli kahlattava syvälle veteen
pelastuakseen. Muutamat peläten suurisuisia, lihaa syöviä kaloja, jotka
hätyyttivät joen suussa vuoksiveden aikana, pysähtyivät liian lähelle
rantaa ja saivat maksaa epäröintinsä joutumalla julmasti puhkaistuiksi.
Oli melkein täyden kuun aika, päivät olivat pisimmillään ja lautan
rakentajat ahersivat kuumeisesti läpi yön. Auringonnousun aikana
arvioivat Bawr ja Grôm, että lauttoja oli kylliksi koko heimolle. He
päättivät kuitenkin rakentaa vielä muutamia siltä varalta, että jokin
niistä ei kannattaisikaan niin monta kuin he toivoivat.
Mutta tuolle varovaisuustoimenpiteelle ei kohtalo myöntänyt aikaa.
Alaston tyttö, jonka kapea, leopardinnahkainen vyöhyt tarttui
kallioon ja kirposi hänen vyötäisiltään, tuli juosten alas mäkipolkua
hiukset liehuen raikkaassa aamuilmassa. Kaukana hänen jäljessään tuli
lapsijoukko ja vanhoja naisia, jotka kantoivat pienokaisia tai kuivia
lihakimppuja.
»He eivät saa tulla vielä. He ovat vain vastuksina!» huusi Bawr
vihastuneena viittoen heitä takaisin. Mutta he eivät välittäneet
siitä, ja tästä saattoi nähdä, että he pelkäsivät jotakin enemmän kuin
rautanyrkkistä päällikköä.
»Heidän joukossaan ei ole ainoatakaan nuorta naista tai vanhaa miestä,
joka osaisi taistella», sanoi Grôm. »A-ya on varmaan lähettänyt heidät,
koska aika on tullut. Odottakaamme nuorta tyttöä, joka näyttää tuovan
sanaa.»
Hengästyneenä ja painaen toisella kädellään rintaansa vaipui tyttö
Bawrin jalkoihin.
»A-ya sanoo: 'Tulkaa pian!'» läähätti hän. »Niitä on liian paljon. Ne
juoksevat tulien yli ja tallaavat meidät.»
Grôm hypähti huudahtaen eteenpäin, pysähtyi sitten ja katsoi
päällikköönsä.
»Mene», sanoi Bawr, »ja tuo heidät luoksemme. Minä jään tänne pitämään
huolta lautoista.»
Ottaen kymmenen vahvinta taistelijaa mukaansa syöksyi Grôm rinnettä
ylös tuskissaan A-yan ja lasten kohtalosta.
Oli nousuveden aika, ja vesi kohosi vahvasti. Varovaisuuden vuoksi
oli muutamia lauttoja laskettu liikkeelle. Viimeisen pakoveden mukana
ne saivat vitsasköysien varassa luisua pois ja johdettiin taas virran
palatessa varovaisesti takaisin. Mutta useimmat niistä olivat siellä,
missä ne oli rakennettu tai minne ne oli jätetty odottamaan siksi
kunnes nousuvesi olisi korkeimmillaan ja veisi ne mukanaan. Kun vanhat
naiset saapuivat lasten kanssa, ehdätti Bawr heidät märälle rannalle
lauttoihin, mitkä olivat liikkeellä, määräten jokaiseen kömpelösti
tehtyyn lauttaan neljä miestä hoitamaan sitä litteillä meloilla.
Tällä hetkellä oli kaikkien näiden miesten tehtävänä pitää lastattuja
lauttoja paikallaan, etteivät hyökylaineet veisi niitä mennessään.
Kun Grôm ja hänen vähälukuiset seuralaisensa, sivuutettuaan matkalla
joukon vapisevia pakolaisia, saapuivat tasangolle luolien edustalle,
oli heitä kohtaava näky hirveä ja masentava. Näytti siltä kuin jokin
suuri, eteläinen maa olisi koonnut kaikki eläimensä yhteen ja sitten
syössyt ne laajana virtana, hurjana ja vastustamattomana, pohjoista
kohden. Se oli sellainen joukkovaellus, jollaisesta nykyajan maailma
ei ole milloinkaan edes uneksinut, vaan saanut ainoastaan heikon
käsityksen piisonihärkien kulkiessa Pohjois-Amerikan tasankojen läpi
puoli vuosisataa sitten, tai lukemattomien sopulihiirijoukkojen
muuttaessa yhtaikaa syntymäseuduiltaan Skandinavian maista.
Naisten kimeä kirkuna heidän taistellessaan kuin naarassudet
puolustaakseen lapsiaan ja kotiluoliaan, ja vanhojen miesten heikot,
mutta kesyttymättömät huudot sekautuivat sanoin selittämättömään
äänten sekasotkuun, röhkimiseen, ulvontaan, kiljumiseen, karjuntaan,
mylvimiseen ja määkimiseen, joka kuului peloittavasta petojoukosta,
joka täytti tulien takana olevan avonaisen kentän. Muutamat pedoista
olivat mielipuolina kauhusta, muutamat taistelun vimmassa, ja
muutamat vain halusivat päästä takanaan olevasta ahdingosta. Mutta
kaikki näyttivät olevan halukkaita tulemaan nuotioiden sisäpuolelle
ja pääsemään luoliin, ikäänkuin olisivat luulleet sieltä löytävänsä
turvapaikan tuntematonta vaaraa vastaan.
Uloinna oikealla oli kaksi nuotiota aivan tukahdutettu ja tallattu
hajalleen, ja kolme, neljä vanhaa miestä ja pari hurjistunutta nuorta
naista taisteli siellä kaatuneen hirven ja härän ruumiin suojassa
torjuakseen kiivaat hyökkäykset. Kaksi vanhaa miestä makasi maassa
tulien välissä kavioiden tallaamana ja kolmatta, joka oli työnnetty
etäisemmän luolan kallioseinää vasten, ahdisteli karhu hirveästi, mutta
ilman tarkoitusta, ikäänkuin tuo suuri peto tuskin huomaisi, mitä se
teki. Eläinten hyökkäyksessä oli jotakin kummallisen peloittavaa.
Kentän keskellä aivan pääluolan edessä, jonka ammottava sisäänkäytävä
näytti olevan liikehtivien petojen päämääränä, johti A-ya taistelua
ramman orjan Ook-ootskin kanssa, joka ryömi taistellen hänen vieressään
kuin raivostunut sammakko. Täällä olivat tulet melkein sammuneet,
mutta kaatuneet pedot muodostivat auttavan suojamuurin, jonka harjalla
naiset hyppivät iskien keihäillään ja huutaen hurjia herjauksia. Vanhat
miehet nojasivat veristä läjää vastaan säästääkseen voimiaan. Siellä
täällä raatojen keskellä oli naisen tai vanhan miehen ruumis härän
sarven puhkaisemana tai hirven repivien sarvien aukiviiltämänä. Kun
Grôm ja hänen miehensä tulivat huutaen tasangon poikki, syöksyi suuri,
villainen sarvikuono suojamuurin toiselle puolen aukaisten verisellä
sarvellaan tien itselleen, tallasi pari puolustajaa huomaamatta alleen,
hyökkäsi lähimmän tulen läpi ja ryntäsi sokeasti luolan suusta sisään
takkuinen turkkinsa ilmiliekissä. Lapset ja vanhat naiset, jotka eivät
vielä olleet paenneet rannalle, huusivat kauhuissaan. Hurjistunut peto
ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota, vaan ryntäsi jymisten luolaan.
»Paetkaa, kaikki naiset!» huusi Grôm tuon melskeen yli, kun hän
miehineen hyökkäsi suojamuurin luo. »Menkää rantaan lasten kanssa!
Me pidätämme hyökkäystä, kunnes te olette päässeet sinne. Juoskaa!
Juoskaa!»
Nyyhkyttäen hurjasti tottelivat naiset peräytyen taistelusta ja
tarttuen kukin omiin pienokaisiinsa, kaikki paitsi A-ya, joka jäi
itsepäisesti Grômin viereen.
»Mene!» käski Grôm kiivaasti. »Lapset tarvitsevat sinua. Vie heidät
kaikki alas!»
Nainen totteli jurosti myöntäen Grômin olevan oikeassa, mutta yhä
taistelun haluisena, vaikkei hänen väsynyt käsivartensa voinut tehdä
enää juuri muuta kuin kohottaa keihästä.
Näiden uusien taistelijoiden hyökätessä, miesten, joilla oli
Ieijonamaiset harjat, tuliset silmät ja iskevät, vastustamattomat
aseet, peräytyivät eläinten etujoukot survoen takanaolevia. Muutamissa
minuuteissa oli ahdinko poistettu. Grôm kääntyi vanhojen miesten
puoleen. »Te menette nyt», käski hän. Mutta he kieltäytyivät.
»Me jäämme tänne», huusi eräs hengästyneenä, mutta rohkeata tulta
vanhoissa silmissään. »Ei ole liikaa tilaa lautoilla.» Ja he alkoivat
jälleen taistella.
Grôm naurahti ylpeänä. Kun sellaista rohkeutta virtasi vielä
vanhoissakin suonissa, oli heimo, niin hän ajatteli, saava suuria
aikaan. Hän kääntyi ramman orjansa puoleen, josta hän piti tämän
urhoollisuuden tähden.
»Sinä menet! Olet rampa etkä voi juosta.»
Ryömivä jättiläinen katsoi häneen leveä suu irvissä.
»En ole nainen», sanoi hän. »Minä jään ja estän niitä tulemasta, kun
te kaikki menette. Minä tapan tappamasta päästyänikin. Ja sitten menen
hyvin kauas.»
Hän viittoi suurella, kyhmyisellä, verta vuotavalla kädellään kohti
aurinkoa ja korkeata taivasta.
Ennenkuin Grôm ehti vastata, kuului kukkulan etelänpuoleiselta
rinteeltä hurjaa karjuntaa, niin kovaa, että kaikki muut äänet
vaikenivat sen kuullessaan. Tuon peloittavan äänen kaikuessa syöksyi
petolauma uudelleen eteenpäin suojusmuuria ja vastustajien nuijia ja
keihäitä vastaan. Kallion harjan takaa tuli esiin ikäänkuin huojuva
kärsämetsä, suuria torahampaita ja voimakkaita, tummia päitä.
»Kaksihäntäiset ovat kintereillämme!» huusi Grôm kauhuissaan. Hänen
toverinsa läähättivät, kun suunnattomat olennot tulivat kokonaan
näkyviin.
Grôm katsoi taakseen ja näki viimeisten naisten ja lasten, joita A-ya
hurjasti paimensi keihäällään, katoavan jyrkännettä alas rannalle.
»On aika meidänkin lähteä», huusi Grôm tarttuen rampaa orjaa
käsivarteen vetääkseen hänet mukaansa. Mutta Ook-ootsk riistäytyi irti.
»Minä työnnän niitä takaisin, kunnes te olette menneet», murisi hän
ja työnsi suuren keihäänsä härän sydämeen, joka samassa ilmestyi
suojamuurille. Grôm huomasi olevan hyödytöntä koettaa nyt pelastaa
häntä. Jäljelle jääneiden tovereittensa kanssa hän juoksi pois
suunnaten kulkunsa rantaan. Oli oikein, ajatteli hän, että urhoollinen
orja halusi kuolla heimon puolesta.
Pedot tulivat suojamuurin ja tulien yli kuin kirkuva virta. Mutta
huomatessaan kaikkien esteiden niin äkkiä kadonneen, jakautui virta
voimakkaan, iskevän Ook-ootskin ympärillä kuin vesi keskellä virtaa
olevan kallion ympärillä. Se yhtyi jälleen hänen takanaan virraten
mullin mallin luolan suita kohden, ja tässä puserruksessa joutuivat
heikommat ja mitättömämmät julmasti revityiksi ja maahan tallatuiksi.
Sitten tulivat mammuteläimet huojuen ja kiljuen tasangon poikki
kulkien pienempien petojen yli kuin nousuveden laine. Nähtyään
viimeisen sotilaistaan kulkevan alas rantatietä kääntyi Grôm vielä
kerran katsomaan tuota hirveää ja kummallista näytelmää. Hän näki
vilahdukselta Ook-ootskin kyyristyneen olennon kohoutuvan tähtäämään
punaisella keihäällään suurta, mustaa hirviötä rintaan, joka kohosi
kuin vuori hänen yläpuolellaan. Sitten vyöryi vuori hänen ylitseen
musertaen hänet, ja Grôm kiiruhti nopeasti polkua alas.
* * * * *
Lauttojen luona oli meteliä. Noin parikymmentä naista ja lasta, jotka
yrittivät veden äyräälle, oli raivostunut, pitkin rantaa hyökkäävä
piisoniparvi surmannut, ja jäljelle jääneiden viiltävät huudot
kuuluivat lauttauspaikalle kaikuvan kirkunan ja metelin yli. Puolet
lautoista olivat nyt lasteineen vesillä, ja miehet ähkivät hurjasti
työnnellessään toisia jokeen. Naiset ja lapset keräytyivät veteen
heidän ympärilleen odottaen, milloin miehet antaisivat heidän nousta
lautoille.
Kun Grôm joukkonsa kera veren tahrimana päästä jalkoihin asti saapui
rannalle ja heitti verta tippuvat aseensa lautoille, likeni eläintulva
luolilta jyrkänteen reunan yli rannalle päin. Toiset, jotka olivat
varmoja jaloistaan, kuten leijonat ja karhut, tulivat varovasti polkua
alas. Toiset syöksyivät mielettömästi eteenpäin ja tulivat pyörien alas
puskien kallioon ja teräviin reunoihin ja pysähtyen rannalle särkyneenä
luukasana. Sitten tuli näiden takana näkyviin jyrkänteen reunalle
joukko mammuteläimiä, mustina ja jättiläismäisinä sinistä taivasta
vastaan. Ne heiluttivat pitkiä kärsiään ja kiljuivat hurjasti, mutta
epäröivät laskeutua alas.
»Joutukaa! Joutukaa!» huusi Bawr hoputtaen väsyneitä työmiehiä, niin
että suonet pullistuivat nis kassa ja otsassa ikäänkuin ne puhkeaisivat.
Grômin ja hänen joukkonsa avulla saatiin viimeisetkin lautat vesille.
Lapset työnnettiin niille, naiset kiipesivät heidän jälkeensä ja
miehet, kahlaten ja ohjaten, jotteivät lautat ajautuisi jälleen maalle,
alkoivat varovasti seurata heitä.
Samassa syöksähti rantaa pitkin uusi eläintulva, pääasiallisesti
puhveleita, niiden etunenässä kolme suurta, valkeata sarvikuonoa. Ne
näyttivät kaikki olevan aivan sokeina pelosta. Ne syöksyivät suoraan
eteenpäin huomaamatta ihmisiä lautoilla tai muita petoja, jotka tulivat
jyrkännettä alas. Niiden kintereillä tuli ryskien toinen mammutparvi,
kärsät korkealla ilmassa ja punaiset suut ammollaan.
Kun nuo suunnattomat, vyöryvät olennot saapuivat lauttojen kohdalle,
huusi eräs lapsista nähdessään tuon peloittavan näyn. Lauman johtaja
käänsi ilkeät, pienet silmänsä lauttoihin päin näyttäen nyt vasta
huomaavan ne. Pysähtymättä se ojensi alas kärsänsä, kiersi sen Bawrin
vyötäisille, heilahdutti hänet ilmaan murskaten hänen kylkiluunsa
hurjalla puristuksella ja kuljetti häntä korkealla ilmassa kiljuvan
lauman yläpuolella.
Lautoilta kuului vihan ulvontaa. A-ya, jonka kaari oli nopea kuin
ajatus, ampui nuolen, ennenkuin Grôm ehti pysähdyttää hänen kätensä.
Nuoli tunkeutui syvälle hirviön kärsään. Paiskaten elottoman uhrinsa
laumansa jalkoihin koetti peto kääntyä kostaakseen tuon kummallisen
haavan. Mutta pääsemättä takana olevan vyöryn läpi kulki se eteenpäin
kiljuen raivosta.
Grôm, joka nyt oli heimon päällikkö ja hallitsija, käski työntää
kaikki lautat syvälle, niin etteivät hyökkääjät ulottuisi niihin. Nyt
kun hänellä oli kaikki vastuunalaisuus hartioillaan, ei hänellä ollut
aikaa surra Bawrin kuolemaa, Bawrin, joka oli kuollut arvokkaasti,
kuten päällikön tuleekin. Lautat kulkivat jo kaukana virrassa, ja
Grôm toivoi, että he kykenisivät saamaan ne tyynen veden aikana kauas
pohjoista rantaa kohden, ennenkuin joutuisivat kokemaan pakoveden
täyttä voimaa. Miettiessään tätä ja kehoittaessaan sotilaitaan
ponnistelemaan voimiensa takaa raskailla ja hankaloilla sauvameloilla,
aprikoi hän koko ajan suurta salaisuutta. Mikä karkoitti mahtavat
mammutitkin tieltään? Mitä tuo pelko oli?
Silloin äkkiä, kun lautat olivat noin kolmen-, neljänsadan metrin
päässä rannasta, hän näki jotakin. Hiljainen hämmästyksen huudahdus
pääsi hänen huuliltaan ja samoin kaikilta muiltakin lautoilla olijoilta.
Alas kukkuloiden rinteitä, missä luola-asukkailla oli ollut
asuntonsa, pitkin rantaa, mistä lautat juuri olivat lähteneet,
virtasi lukemattomat määrät repiviä, purevia hyeenoja, suurempia kuin
voimakkaimmat sudet, hirveät päät riipuksissa lähellä maata. Oli
selvää, että ne olivat hurjina nälästä, eikä niitä ajanut muu kuin
oma hirveä ruokahalunsa. Ne eivät paenneet mitään, mutta muutamat
niistä pysähtyivät nielläkseen suuhunsa tapaamansa petojen raadot,
sillä aikaa kuin muut ryntäsivät eteenpäin loppumattomina joukkoina
syöstäkseen maahan suuren lukunsa ja musertavien leukojensa avulla
vahvimmatkin pedot, jotka pakenivat niiden edellä. Siellä täällä
kääntyi naarasmammut, raivostuneena vasikkansa surmasta, tai vanha
sarvikuono, närkästyneenä siitä, että oli joutunut tuollaisen
roskajoukon metsästettäväksi, ja syöksyi tuon tulvan läpi tallaten
niitä sadoittain. Mutta se ei tehnyt mitään tehoa niiden lukuun eikä
niiden nälkäraivoon nähden. Muutamissa minuuteissa kaatui jättiläinen
ryskien, jalat puoleksi syötyinä. Hyeenat piirittivät sen, ja se hävisi
kuin lihava toukka muurahaiskeossa. Siellä täällä kahlasi mammut, joka
oli älykkäämpi tovereitaan, syvälle veteen huomattuaan pelastuksensa
mahdottomaksi ja seisoi siellä poimien yhden vihollisensa kerrallaan
rannalta tallatakseen ne kiljuen voitonriemuisena jalkojensa alle.
Grôm käänsi syvään huokaisten selkänsä tuolle sanoin kuvaamattomalle
näytelmälle, katseli vastakkaista, vihreää rantaa ja kiitti
tuntemattomia jumaliaan, että se oli niin kaukana. Kun tuo leveä virta
juoksi välissä, luuli hän, että heimo voisi olla turvassa noilta
vihollisilta ja vielä kerran löytäisi onnensa.
Neljästoista luku.