II.

Noin kaksi tuntia auringonnousun jälkeen seuraavana päivänä saapuivat

he paikalle, jossa kasvoi sadan tai parinsadan metrin levyinen

metsäkaistale joen rannalla, ja sen takana oleva leveä ruohotasanko

työnsi tiheikön taammaksi. Pitkin tasangon reunaa lähellä metsikköä

oli ruoho lyhyttä ja kulku helppoa. Mutta kauempana vasemmalla oli

ruoho rehevämpää ja siellä oli paikoittain sellaisia tiheikköjä,

joita Grôm aina katseli epäluuloisesti. Hän oli kokenut, että nuo

tiheiköt ruohokentillä olivat äkkiarvaamattomia väijymispaikkoja, ja

äkkiarvaamaton oli melkein aina vaarallisinta.

Äkkiä tuli tiheästä ruohikosta noin parinsadan metrin päässä vasemmalta

hitaasti esille uhkaavan iso, punainen, hirven sukuinen uros, joka

seisoi tuijottaen heihin ja jonka julmista, verenhimoisista silmistä

kuvastui hämmästystä ja vihaa. Kooltaan se oli kuin suurin sarvikuono,

mitä Grôm oli milloinkaan nähnyt, ja sillä oli sarvikuonon hirveä

voima ja puhvelin pirullinen viekkaus. Sen voimakkaassa päässä, jossa

oli kaareva kotkankuono, oli kaksi paria suuria, teräväkärkisiä,

leveälapaisia sarvia, jotka näyttivät olevan puhvelin ja hirven

kämmekkäisten sarvien välimuoto. Tämä pelkoa herättävä otus korskui

äänekkäästi, ja heti ilmestyi sen takaa noin neljäkymmentä samanlaista,

ja kaikki ne seisoivat tuijottaen tuohon pieneen kulkijajoukkoon metsän

reunassa.

Grôm oli kuullut kerrottavan noiden punaisten petojen leppymättömästä

julmuudesta, mutta kun hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niitä,

tuijotti hänkin niihin suurella mielenkiinnolla. Samalla hän painuen

lähemmäksi metsää, kuiskasi:

»Älkää juosko! Mutta jos ne tulevat, on meidän kiivettävä ensimmäiseen

puuhun. Nuo suuret eläimet ovat nopeita kuin tuuli ja hirveämpiä kuin

miekkahampaat.»

»Ei noihin puihin voi kiivetä!» sanoi Loob, joka terävillä silmillään

oli tarkastanut ne heti nähdessään ruohossa ensi vilahduksen pedosta.

»Miksi ei?» kysyi Grôm katsellen yhä petoja.

»Oh! Mehiläisiä! Kauheita mehiläisiä!» kuiskasi A-ya. »Mihin voimme

mennä?»

Grôm käänsi päätään tarkastellen metsää, ja hän käsitti äkkiä tuon

syvän, surisevan äänen, jota hän tähän asti oli luullut ruohossa

lentelevien hyönteisten surinaksi. Hajallaan oksilla, varjoisassa,

vihreässä hämärässä riippui joukko suuria, mustia, puolipäärynän

muotoisia pesiä. Ne näyttivät kyllä vaarattomilta, mutta Grôm tiesi,

että niiden asukkaat, suuret metsämehiläiset, olivat pelättävämpiä

kuin miekkahampaat tai krokodiilit. Ken häiritsi tai uhkasi häiritä

ainoatakaan niiden pesistä, oli varman ja nopean kuoleman oma.

»Ei, meidän on turvauduttava juoksuun, ja ne ovat hyvin nopeita», sanoi

Grôm. »Mutta menkäämme nyt varovasti, kenties ne eivät hyökkääkään

meidän kimppuumme.»

Tuskin oli hän saanut sanotuksi sen, kun jättiläismäinen punainen

härkä vihaisesti karjuen kumartui eteenpäin ja hyökkäsi heitä kohti.

Ja samassa koko lauma, naurettavan pienet hännät pystyssä, syöksyi sen

jäljessä. Salaman nopeasti A-ya jännitti kaarensa. Nuoli tunkeutui

syvälle punaisen jättiläisen kuonoon. Hurjasti ulvahtaen se pysähtyi

koettaen repiä tuon tuskaa tuottavan kiusankappaleen turvastaan.

Koko lauma pysähtyi sen taakse. Muutaman sekunnin kuluttua lähti

se kuitenkin uudelleen liikkeelle purskuttaen verta ja vaahtoa

sieraimistaan. Mutta ne hetket olivat kallisarvoisia, ja pakolaiset

olivat juoksemalla nopeasti ja alas kumartuneina peläten mehiläisten

hyökkäyksiä, voittaneet ainakin sadan metrin matkan.

Nuo kolme olivat heimon parhaimpia juoksijoita. Mutta Grôm huomasi

pian, että he saattoivat enintään toivoa pysyvänsä yhtä etäällä koko

ajan. Ja lisäksi uhkasi vaara, että mehiläiset ärtyisivät häiriytyneinä

paon ja takaa-ajon äänistä. Välttääkseen tuota hirveätä vaaraa

kiersi hän metsää noin kolmen-, neljänkymmenen askeleen päästä. Grôm

huomasi, ettei takaa-ajava lauma näyttänyt suuresti pelkäävän lähestyä

mehiläisten asuinpaikkoja. Ne seurasivat niin läheltä metsää, että puut

heilahtelivat.

Liki kaksi kilometriä juostuaan loppui metsä, ja Grôm, vaikka hän

pelkäsikin A-yan alkavan väsyä ja vaikkei ollut mitään pakopaikkaa

näkyvissä, hengitti paljon vapaammin. Hän pelkäsi mehiläisiä enemmän

kuin punaisia petoja, koska ne olivat sellaisia, joita vastaan hän ei

osannut taistella. Ruohikko ulottui nyt virran rantaan asti, ja siinä

oli hyvä juosta. Pakolaiset riensivät eteenpäin säästävästi hengittäen

ja toivoivat jälleen tapaavansa puita, ennenkuin uupuisivat.

Viimein he näkivät eräässä rannan mutkassa, että metsä ulottui jälleen

veteen asti, mutta vasta noin puolen peninkulman päässä! Katsoessaan

olkansa yli näki Grôm takaa-ajajien päässeen lähemmäksi heitä.

Ponnistaen hän lisäsi vauhtiaan. Loob pysyi vaivatta mukana, mutta

A-yan kasvoissa näkyi väsymyksen merkkejä, ja silloin Grômin toivo

lannistui. Hän alkoi tarkastella vettä, jossa liikkui krokodiileja.

Näytti siltä, ettei heillä olisi enää pelastumismahdollisuutta.

Noin kilometrin päässä pisti kapea niemeke virtaan, ja sen taakse

suojaan oli virta koonnut joukon juurineen maasta irtautuneita puita,

oksia ja risuja; niitä peittivät vihreät kasvit, joiden siemeniä tuuli

oli heitellyt sinne. Se oli todellisuudessa suuri, luonnonmuodostama

lautta, jonka pyörre oli rakentanut ja joka oli ankkurissa niemen

takana. Sitä kohti ohjasi Grôm kulkunsa. Se mahtoi ainakin paikoittain

olla kyllin vahva kannattamaan kolme pakolaista. Mutta peloittavat

jättiläismäiset takaa-ajajat eivät varmaankaan uskaltaisi astua sille.

Lähestyessään paikkaa hän hiljensi vauhtiaan ja tuki A-yaa toisella

kädellään. Virran rannalla hän pysähtyi luoden arvostelevan silmäyksen

lauttaan keksiäkseen lujimman suojapaikan ja varmimman tien sinne.

Sillä aikaa pedot lähenivät heitä kavioiden jymistessä ja hurjasti

korskuen. Vihdoinkin ne olivat saaneet uhrinsa sellaiseen paikkaan,

mistä ei ollut enää pelastusta!

Raivoavat eläimet olivat vain kymmenkunnan askeleen päässä, kun Grôm

lähti edellä tuolle veden päällä ajelehtivalle röykkiölle astuen

varovasti ja hyppien rungolta rungolle. Loob ja A-ya seurasivat yhtä

varovasti. Muutamat rungot antoivat perään ja vajosivat heidän altaan,

mutta heidän jalkansa olivat silloin jo varmemmalla pohjalla. Ja tämän

vanhan puuröykkiön uloimmalta laidalta, missä pyörteet ja virta olivat

voimakkaimmat ja missä rungot ja puolisurkastuneet viiniköynnökset

olivat vahvasti punoutuneet yhteen, he löysivät turvapaikan, mikä

ei vajonnut heidän painostaan. Siinä he pidellen kiinni ylöspäin

kohoavista oksista kääntyivät ja katsoivat taakseen puoleksi

pelokkaina, puoleksi pilkallisina.

»Ne eivät uskalla seurata meitä tänne», läähätti A-ya.

Mutta hän erehtyi. Aivan sokeana raivosta, jonka kuonoon sattunut

nuoli oli aiheuttanut, tuli jättiläishärkä vajoten eteenpäin mukanaan

puoli tusinaa lähintä toveriaan, joihin oli tarttunut sen hulluus.

Röykkiön rannanpuoleinen reuna antoi heti perään, ja rannikko oli

tässä äkkijyrkkä. Pedot pärskyttelivät syvässä vedessä korskuen ja

metelöiden, ja rannalla olevat toverit pysähtyivät heti ja vetäytyivät

takaisin hämmästyneinä ulvoen. Kun vajonneet pedot yrittivät saada

etujalkansa lautalle, antoivat sen reunat yhä perään painaen ne

uudelleen ja uudelleen veden alle. A-ya iski niitä kostonhimoisesti

keihäällään, ja Loob ammuskeli niitä nuolillaan, kunnes Grôm pysähdytti

hänet sanoen, että nuolet olivat liian kalliita tuhlattaviksi. Silloin

hypähti Loob ketterästi liikkuville rungoille ja huimi petojen päitä

kevyellä nuijallaan.

Kun luonnon muodostaman lautan ankkuripohja oli särjetty, työnsivät

pedot, yrittäessään nousta sille, pian sen lujan, ulomman osan

virtaan. Paria minuuttia myöhemmin oli tuo luja osa irrallaan muusta

ja solui hiljalleen virtaa alas vieden elävän lastin mukanaan. Lautan

pienemmät pirstaleet jäivät pyörteeseen, missä pedot ponnistelivat ja

sätkyttelivät niiden joukossa, milloin kaveten puoleksi jonkun suuren

rungon päälle, joka heti nousi pystyyn ja työnsi ne pois, milloin

kadoten hetkeksi lehtien ja köynnösten alle.

Pari sarvekasta jättiläistä, jotka olivat aivan rannassa, katsoivat

parhaaksi kääntyä ja kömpiä pois vedestä. Mutta toiset olivat

mielettöminä kauhusta. Hetkistä myöhemmin huomasivat hämmästyneet

katselijat lautalla mielettömyyden syyn. Tuon melskeen ympärillä kuohui

veri iskevistä hännistä ja ammottavista leuoista. Ja sitten yksi

pedoista, joka oli joutunut kauas veteen, temmattiin verisen vaahdon

kohisevaan pyörteeseen. Muutamia hetkiä oli koko pyörre vaahtoavana

tappotantereena ja leveitä, punaisia juovia virtasi jokea alas.

Pedot, jättiläismäisestä voimastaan ja kavioittensa hurjista iskuista

huolimatta, olivat yhtä avuttomia kuin kaniinit lukuisten ja ahneiden

vihollistensa joukossa. Taistelu, joka oikeastaan ei ollutkaan mikään

taistelu, oli pian ohi. Pyörre oli muuttunut krokodiilien luikertavaksi

asuinpaikaksi.

»Näettekös, ei olisi juuri kannattanut tuhlata nuolia!» sanoi Grôm

seisoen suorana lautalla ja katsellen näytelmää mielenkiinnolla.

»Luuletko noiden uivien petojen suurine leukoineen pääsevän tänne

meidän kimppuumme?» kysyi A-ya vavisten.

»Niin kauan kuin tämä, joka kantaa meitä, pysyy koossa, voimme

luullakseni ajaa ne pois», vastasi Grôm. Ja heti hän alkoi tarkastella,

miten lujasti puut olivat kiinni toisissaan. Virta oli pinonnut rungot

toisen toisensa päälle ja rakennus näytti lujalta. Mutta tehdäkseen sen

vielä lujemmaksi punoi hän kaikki irtonaiset oksat ja köynnöskasvit,

mitä lautalla oli, taidolla, jota tarvitaan rakennettaessa pesiä puun

latvoihin.

Kun kaikki oli tehty, mitä saattoi tehdä, kuluttivat purjehtijat

aikaansa katselemalla ympärilleen. He olivat nyt joutuneet kauas

keskelle jokea, ja rannat molemmin puolin näyttivät matalilta ja

kaukaisilta. A-yaa painosti, sillä veden pinta näytti hänestä niin

laajalta, selittämättömältä ja uhkaavalta. Hän hiipi lähelle Grömiä

ja painautui hänen voimakkaan käsivartensa suojaan. Pieni vakooja

istui kuin apina kahden oksan välissä ja katseli tyytyväisennäköisenä

vettä nähdäkseen uusien vihollisten lähestyvän. Grôm puolestaan oli

ihastunut. Tällaista hän oli todellisuudessa tullutkin etsimään,

nuolipuun etsimisen ollessa pelkkä tekosyy. Tämä oli vallan uusi

kokemus, uusi sankariteko. Hän kulki vettä myöten, ei Vedessä, vaan sen

päällä, pystyssä, kuivana ja huolettomana.

Vähään aikaan ei hän välittänyt, mihin he olivat menossa. Hänen

ihmeekseen eivät krokodiilit ja muut veden asukkaat, jotka olivat aivan

tuntemattomia hänelle, kiinnittäneet heihin mitään huomiota. Ja hän

päätti, että he näyttivät lautalla vain ajopuilta, joissa ei ollut

mitään syömistä niille. Hän näki niitä joka puolella joko uimassa

hirveät kuonot puoleksi veden yläpuolella tai paahtamassa itseään

hiekkaisilla rantaniemekkeillä. Sitten hän huomasi, että virta kuljetti

heitä vähitellen tuota rantaa kohti, johon hän niin halusi päästä,

ja hän sai uuden ilonaiheen. Mutta kun oikullinen virta noin tunnin

kuluttua vei heidät takaisin keskelle jokea, alkoi hän pohtia uutta

ajatusta. Hänen täytyi keksiä jokin keino, jolla voisi vaikuttaa lautan

suuntaan. Hän ei voinut enää jättää itseään sokeiden oikkujen ja virran

vietäväksi.

Juuri kun hän alkoi pohtia tuota kysymystä, arvasi A-ya hänen

ajatuksensa, kuten hän oli huomannut tämän usein tekevän. Katsoen

häneen liehuvien hiustensa takaa kysyi hän, mihin he olivat menossa.

»Koetan juuri tuumia», vastasi Grôm, »miten saisimme tämän esineen

menemään sinne, minne haluamme.»

»Etkö voisi työntää sitä pitkällä keihäälläsi, jollei vesi ole liian

syvää?» ehdotti tyttö.

Grôm seurasi heti ehdotusta, nojautui reunan yli ja työnsi keihäänsä

suoraan alaspäin. Mutta se ei tavannut pohjaa.

»Vesi on liian syvää», sanoi hän, »mutta minä keksin keinon.»

Seisoessaan lähellä lautan etureunaa alkoi hän meloa keihäällään

suurissa kaarissa vettä, koetellakseen vain veden vastarintaa. Vaikka

keihäs olikin huono melaksi tai airoksi, korvasi hänen suuri voimansa

sen puutteet, ja hetken perästä hän ihmetellen ja ihastuneena huomasi,

että lautan pää oli kääntynyt rantaan päin, mistä he olivat tulleet.

Hän mietti sitä hetken äänettömänä, astui sitten toiselle reunalle ja

toisti kokeensa. Muutamien voimakkaiden yritysten jälkeen antoi raskas

lautta perään. Sen pää kääntyi suoraan eteenpäin ja sitten vähitellen

toista rantaa kohden. Niin, ei ollut epäilemistäkään: hän oli keksinyt

keinon, millä saattoi ohjata suuntaa.

»Aion viedä teidät toiselle rannalle», ilmoitti hän ylpeänä.

Nyt hän puuhasi innostuneena saadakseen täytetyksi kehuvan lupauksensa.

Ensin hän meloi niin hurjasti, että lautta kääntyi aivan ympäri

vasten virtaa. Hän hämmentyi siitä hetkeksi, mutta sai lautan vielä

kerran kääntymään siihen suuntaan, mihin halusi. Sitten hän huomasi

voivansa pysyttää sen jotenkin samassa suunnassa melomalla muutamia

kertoja toisella puolella ja sitten nopeasti muutamia kertoja

toisella puolella. Tällä tavalla he alkoivat jälleen lähestyä toista

rantaa. Eteneminen oli kuitenkin hidasta, ja Grôm huomasi pian sen

olevan väsyttävää. Hän keksi keinon asettamalla A-yan ja Loobin

yhdessä melomaan keihäällään toisella puolen, samalla kuin hän itse

voimakkaasti meloi toisella puolen. Senjälkeen liikkui raskas lautta

vähän nopeammin ja likeni rantaa kulkien vinottain virran poikki.

»Olen keksinyt jotakin!» huudahti Grôm riemuissaan. »Tällä vehkeellä

voimme kulkea vettä myöten mihin haluamme.»

»Mutta ei vasten virtaa», huomautti A-ya, jonka innostusta laimensi se,

ettei häntä haluttanut mennä tuolle toiselle rannalle.

»Se keksitään aikaa myöten», selitti Grôm varmasti.

»Täällä on jokin peto tulossa», ilmoitti Loob hypähtäen seisoalleen

ja temmaisten kaarensa. Samalla ilmestyi suuren krokodiilin litteä,

inhoittava pää lautan reunalle, ja peto aikoi kiivetä ylös hirveät

leuat puoleksi avoinna.

A-yan kaari oli yhtä nopeasti vireissä kuin Loobinkin ja kaksi

nuolta lensi yht'aikaa pedon ammottavaan kitaan. Hämmästyneenä tästä

vastaanotosta se sulki leukansa kovasti loksahtaen, pysähtyi ja

hyökkäsi uudelleen eteenpäin. Silloin iski Grôminkin suuri keihäs sitä

suoraan silmään, ja siitä se pelästyi. Se pyörähti nopeasti takaisin

veteen ja katosi jättäen vaahtoavan verivirran jälkeensä.

Tällä välin olivat he tulleet lähemmäksi toista rantaa. Mutta

nähdessään sen näin läheltä täytyi Grômin myöntää, ettei se ollut

houkutteleva. Se oli matala, aivan veden pinnan tasalla, ja sitä peitti

leveä kaislikko, jossa risteili kapeita vesikäytäviä. Siellä ei näkynyt

ollenkaan kuivaa maata.

»Ei mennä tuolle rannalle!» vastusti A-ya kiivaasti. Hänen puhuessaan

ilmestyi kaislojen takaa hirveä pää, jossa oli suunnattoman suuret,

pyöreät, ulkonevat silmät ja pitkä nokkamainen suu. Se heilui pitkän

kaulan päässä ja tuijotti heihin kiinteästi.

»Ei, emme menekään», sanoi Grôm päättävästi kääntäen nopeasti lautan

jälleen ulapalle. Verenhimoiset ja myrkylliset moskitohyttysparvet

ajoivat heitä takaa aina joen keskelle asti ja kiusasivat heitä, kunnes

kova tuulen puuska karkoitti ne.

Grôm päätti itsekseen, että tuon tuntemattoman rannan tutkiminen oli

jätettävä sopivampaan vuodenaikaan. Hän pohti nyt tarkasti vaikeata

lautanohjaarmiskysymystä. Kun hän meloi keihäällään vettä ja huomasi

sen litteän pään synnyttämän voiman, alkoi hän miettiä, millä voisi

voimakkaammin saada veden liikkeelle kuin pyöreällä puulla oli

mahdollista. Sen lisäksi huomasi hän nopeasti, että tuon suunnattoman,

muodottoman puuläjän sijaan, jonka päällä he ajelehtivat, oli

hankittava jokin keveä ja helposti ohjattava, jonka hän voisi tehdä

sitomalla yhteen vahvoja, bamburuo'on pituisia puunrunkoja. Hänen

äänetönnä miettiessään tätä silmissään syvä, sisäänpäin kääntynyt

katse, keksi hän kunnollisen lautan ja kunnollisen melan. Ja hän lisäsi

tähän vielä täydellisesti hyväksyen A-yan ehdotuksen, että tuota

rakennetta varsin hyvin saattoi matalassa vedessä työntää eteenpäin

sauvalla. Keksittyään tämän henkäisi hän syvään, katsoi ylös ja kohtasi

hymyillen A-yan katseen. Hänen harras halunsa oli nyt päästä kotiin, ja

panna uusi suunnitelmansa täytäntöön.

»Mihin menemme nyt?» kysyi A-ya.

Grôm katseli tarkasti ympärilleen: taivasta, kukkuloita kaukana

oikealla ja joen juoksua, mikä muutamien viimeksi kuljettujen

kilometrien aikana oli muuttunut. Hänen vaistonsa suunnasta oli

erehtymätön.

»Tämä joki», vastasi hän, »virtaa auringonnousuun päin ja laskee

vetensä suolaisiin vesiin, ei kauemmaksi kuin päivän tai puolen matkan

päähän luolista. Me menemme kotiin. Palaamme takaisin etsimään nuolia

uudella lautalla, jonka minä rakennan.»

Hänen puhuessaan iski Loobin keihäs veteen lautan vieressä ja tuli

jälleen esiin tuoden mukanaan suuren, hopeanhohtoisen kalan. Loob iski

sitä niskaan ja pani saaliinsa A-yan jalkojen juureen.

»Toivoisin, että meillä olisi tuli mukanamme, millä keittäisimme sen»,

sanoi tyttö.

»Uudella lautalla, minkä teen, se käy hyvin päinsä», sanoi Grôm.

»Matkamme tulee turvalliseksi ja helpoksi, ja mainion tulen pidämme

aina mukanamme.»

Kolmastoista luku.

Ihmiselon aamuna: Romaani maailman aamuhämärästä · 第 34 / 36 题