Noin kaksi tuntia auringonnousun jälkeen seuraavana päivänä saapuivat
he paikalle, jossa kasvoi sadan tai parinsadan metrin levyinen
metsäkaistale joen rannalla, ja sen takana oleva leveä ruohotasanko
työnsi tiheikön taammaksi. Pitkin tasangon reunaa lähellä metsikköä
oli ruoho lyhyttä ja kulku helppoa. Mutta kauempana vasemmalla oli
ruoho rehevämpää ja siellä oli paikoittain sellaisia tiheikköjä,
joita Grôm aina katseli epäluuloisesti. Hän oli kokenut, että nuo
tiheiköt ruohokentillä olivat äkkiarvaamattomia väijymispaikkoja, ja
äkkiarvaamaton oli melkein aina vaarallisinta.
Äkkiä tuli tiheästä ruohikosta noin parinsadan metrin päässä vasemmalta
hitaasti esille uhkaavan iso, punainen, hirven sukuinen uros, joka
seisoi tuijottaen heihin ja jonka julmista, verenhimoisista silmistä
kuvastui hämmästystä ja vihaa. Kooltaan se oli kuin suurin sarvikuono,
mitä Grôm oli milloinkaan nähnyt, ja sillä oli sarvikuonon hirveä
voima ja puhvelin pirullinen viekkaus. Sen voimakkaassa päässä, jossa
oli kaareva kotkankuono, oli kaksi paria suuria, teräväkärkisiä,
leveälapaisia sarvia, jotka näyttivät olevan puhvelin ja hirven
kämmekkäisten sarvien välimuoto. Tämä pelkoa herättävä otus korskui
äänekkäästi, ja heti ilmestyi sen takaa noin neljäkymmentä samanlaista,
ja kaikki ne seisoivat tuijottaen tuohon pieneen kulkijajoukkoon metsän
reunassa.
Grôm oli kuullut kerrottavan noiden punaisten petojen leppymättömästä
julmuudesta, mutta kun hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niitä,
tuijotti hänkin niihin suurella mielenkiinnolla. Samalla hän painuen
lähemmäksi metsää, kuiskasi:
»Älkää juosko! Mutta jos ne tulevat, on meidän kiivettävä ensimmäiseen
puuhun. Nuo suuret eläimet ovat nopeita kuin tuuli ja hirveämpiä kuin
miekkahampaat.»
»Ei noihin puihin voi kiivetä!» sanoi Loob, joka terävillä silmillään
oli tarkastanut ne heti nähdessään ruohossa ensi vilahduksen pedosta.
»Miksi ei?» kysyi Grôm katsellen yhä petoja.
»Oh! Mehiläisiä! Kauheita mehiläisiä!» kuiskasi A-ya. »Mihin voimme
mennä?»
Grôm käänsi päätään tarkastellen metsää, ja hän käsitti äkkiä tuon
syvän, surisevan äänen, jota hän tähän asti oli luullut ruohossa
lentelevien hyönteisten surinaksi. Hajallaan oksilla, varjoisassa,
vihreässä hämärässä riippui joukko suuria, mustia, puolipäärynän
muotoisia pesiä. Ne näyttivät kyllä vaarattomilta, mutta Grôm tiesi,
että niiden asukkaat, suuret metsämehiläiset, olivat pelättävämpiä
kuin miekkahampaat tai krokodiilit. Ken häiritsi tai uhkasi häiritä
ainoatakaan niiden pesistä, oli varman ja nopean kuoleman oma.
»Ei, meidän on turvauduttava juoksuun, ja ne ovat hyvin nopeita», sanoi
Grôm. »Mutta menkäämme nyt varovasti, kenties ne eivät hyökkääkään
meidän kimppuumme.»
Tuskin oli hän saanut sanotuksi sen, kun jättiläismäinen punainen
härkä vihaisesti karjuen kumartui eteenpäin ja hyökkäsi heitä kohti.
Ja samassa koko lauma, naurettavan pienet hännät pystyssä, syöksyi sen
jäljessä. Salaman nopeasti A-ya jännitti kaarensa. Nuoli tunkeutui
syvälle punaisen jättiläisen kuonoon. Hurjasti ulvahtaen se pysähtyi
koettaen repiä tuon tuskaa tuottavan kiusankappaleen turvastaan.
Koko lauma pysähtyi sen taakse. Muutaman sekunnin kuluttua lähti
se kuitenkin uudelleen liikkeelle purskuttaen verta ja vaahtoa
sieraimistaan. Mutta ne hetket olivat kallisarvoisia, ja pakolaiset
olivat juoksemalla nopeasti ja alas kumartuneina peläten mehiläisten
hyökkäyksiä, voittaneet ainakin sadan metrin matkan.
Nuo kolme olivat heimon parhaimpia juoksijoita. Mutta Grôm huomasi
pian, että he saattoivat enintään toivoa pysyvänsä yhtä etäällä koko
ajan. Ja lisäksi uhkasi vaara, että mehiläiset ärtyisivät häiriytyneinä
paon ja takaa-ajon äänistä. Välttääkseen tuota hirveätä vaaraa
kiersi hän metsää noin kolmen-, neljänkymmenen askeleen päästä. Grôm
huomasi, ettei takaa-ajava lauma näyttänyt suuresti pelkäävän lähestyä
mehiläisten asuinpaikkoja. Ne seurasivat niin läheltä metsää, että puut
heilahtelivat.
Liki kaksi kilometriä juostuaan loppui metsä, ja Grôm, vaikka hän
pelkäsikin A-yan alkavan väsyä ja vaikkei ollut mitään pakopaikkaa
näkyvissä, hengitti paljon vapaammin. Hän pelkäsi mehiläisiä enemmän
kuin punaisia petoja, koska ne olivat sellaisia, joita vastaan hän ei
osannut taistella. Ruohikko ulottui nyt virran rantaan asti, ja siinä
oli hyvä juosta. Pakolaiset riensivät eteenpäin säästävästi hengittäen
ja toivoivat jälleen tapaavansa puita, ennenkuin uupuisivat.
Viimein he näkivät eräässä rannan mutkassa, että metsä ulottui jälleen
veteen asti, mutta vasta noin puolen peninkulman päässä! Katsoessaan
olkansa yli näki Grôm takaa-ajajien päässeen lähemmäksi heitä.
Ponnistaen hän lisäsi vauhtiaan. Loob pysyi vaivatta mukana, mutta
A-yan kasvoissa näkyi väsymyksen merkkejä, ja silloin Grômin toivo
lannistui. Hän alkoi tarkastella vettä, jossa liikkui krokodiileja.
Näytti siltä, ettei heillä olisi enää pelastumismahdollisuutta.
Noin kilometrin päässä pisti kapea niemeke virtaan, ja sen taakse
suojaan oli virta koonnut joukon juurineen maasta irtautuneita puita,
oksia ja risuja; niitä peittivät vihreät kasvit, joiden siemeniä tuuli
oli heitellyt sinne. Se oli todellisuudessa suuri, luonnonmuodostama
lautta, jonka pyörre oli rakentanut ja joka oli ankkurissa niemen
takana. Sitä kohti ohjasi Grôm kulkunsa. Se mahtoi ainakin paikoittain
olla kyllin vahva kannattamaan kolme pakolaista. Mutta peloittavat
jättiläismäiset takaa-ajajat eivät varmaankaan uskaltaisi astua sille.
Lähestyessään paikkaa hän hiljensi vauhtiaan ja tuki A-yaa toisella
kädellään. Virran rannalla hän pysähtyi luoden arvostelevan silmäyksen
lauttaan keksiäkseen lujimman suojapaikan ja varmimman tien sinne.
Sillä aikaa pedot lähenivät heitä kavioiden jymistessä ja hurjasti
korskuen. Vihdoinkin ne olivat saaneet uhrinsa sellaiseen paikkaan,
mistä ei ollut enää pelastusta!
Raivoavat eläimet olivat vain kymmenkunnan askeleen päässä, kun Grôm
lähti edellä tuolle veden päällä ajelehtivalle röykkiölle astuen
varovasti ja hyppien rungolta rungolle. Loob ja A-ya seurasivat yhtä
varovasti. Muutamat rungot antoivat perään ja vajosivat heidän altaan,
mutta heidän jalkansa olivat silloin jo varmemmalla pohjalla. Ja tämän
vanhan puuröykkiön uloimmalta laidalta, missä pyörteet ja virta olivat
voimakkaimmat ja missä rungot ja puolisurkastuneet viiniköynnökset
olivat vahvasti punoutuneet yhteen, he löysivät turvapaikan, mikä
ei vajonnut heidän painostaan. Siinä he pidellen kiinni ylöspäin
kohoavista oksista kääntyivät ja katsoivat taakseen puoleksi
pelokkaina, puoleksi pilkallisina.
»Ne eivät uskalla seurata meitä tänne», läähätti A-ya.
Mutta hän erehtyi. Aivan sokeana raivosta, jonka kuonoon sattunut
nuoli oli aiheuttanut, tuli jättiläishärkä vajoten eteenpäin mukanaan
puoli tusinaa lähintä toveriaan, joihin oli tarttunut sen hulluus.
Röykkiön rannanpuoleinen reuna antoi heti perään, ja rannikko oli
tässä äkkijyrkkä. Pedot pärskyttelivät syvässä vedessä korskuen ja
metelöiden, ja rannalla olevat toverit pysähtyivät heti ja vetäytyivät
takaisin hämmästyneinä ulvoen. Kun vajonneet pedot yrittivät saada
etujalkansa lautalle, antoivat sen reunat yhä perään painaen ne
uudelleen ja uudelleen veden alle. A-ya iski niitä kostonhimoisesti
keihäällään, ja Loob ammuskeli niitä nuolillaan, kunnes Grôm pysähdytti
hänet sanoen, että nuolet olivat liian kalliita tuhlattaviksi. Silloin
hypähti Loob ketterästi liikkuville rungoille ja huimi petojen päitä
kevyellä nuijallaan.
Kun luonnon muodostaman lautan ankkuripohja oli särjetty, työnsivät
pedot, yrittäessään nousta sille, pian sen lujan, ulomman osan
virtaan. Paria minuuttia myöhemmin oli tuo luja osa irrallaan muusta
ja solui hiljalleen virtaa alas vieden elävän lastin mukanaan. Lautan
pienemmät pirstaleet jäivät pyörteeseen, missä pedot ponnistelivat ja
sätkyttelivät niiden joukossa, milloin kaveten puoleksi jonkun suuren
rungon päälle, joka heti nousi pystyyn ja työnsi ne pois, milloin
kadoten hetkeksi lehtien ja köynnösten alle.
Pari sarvekasta jättiläistä, jotka olivat aivan rannassa, katsoivat
parhaaksi kääntyä ja kömpiä pois vedestä. Mutta toiset olivat
mielettöminä kauhusta. Hetkistä myöhemmin huomasivat hämmästyneet
katselijat lautalla mielettömyyden syyn. Tuon melskeen ympärillä kuohui
veri iskevistä hännistä ja ammottavista leuoista. Ja sitten yksi
pedoista, joka oli joutunut kauas veteen, temmattiin verisen vaahdon
kohisevaan pyörteeseen. Muutamia hetkiä oli koko pyörre vaahtoavana
tappotantereena ja leveitä, punaisia juovia virtasi jokea alas.
Pedot, jättiläismäisestä voimastaan ja kavioittensa hurjista iskuista
huolimatta, olivat yhtä avuttomia kuin kaniinit lukuisten ja ahneiden
vihollistensa joukossa. Taistelu, joka oikeastaan ei ollutkaan mikään
taistelu, oli pian ohi. Pyörre oli muuttunut krokodiilien luikertavaksi
asuinpaikaksi.
»Näettekös, ei olisi juuri kannattanut tuhlata nuolia!» sanoi Grôm
seisoen suorana lautalla ja katsellen näytelmää mielenkiinnolla.
»Luuletko noiden uivien petojen suurine leukoineen pääsevän tänne
meidän kimppuumme?» kysyi A-ya vavisten.
»Niin kauan kuin tämä, joka kantaa meitä, pysyy koossa, voimme
luullakseni ajaa ne pois», vastasi Grôm. Ja heti hän alkoi tarkastella,
miten lujasti puut olivat kiinni toisissaan. Virta oli pinonnut rungot
toisen toisensa päälle ja rakennus näytti lujalta. Mutta tehdäkseen sen
vielä lujemmaksi punoi hän kaikki irtonaiset oksat ja köynnöskasvit,
mitä lautalla oli, taidolla, jota tarvitaan rakennettaessa pesiä puun
latvoihin.
Kun kaikki oli tehty, mitä saattoi tehdä, kuluttivat purjehtijat
aikaansa katselemalla ympärilleen. He olivat nyt joutuneet kauas
keskelle jokea, ja rannat molemmin puolin näyttivät matalilta ja
kaukaisilta. A-yaa painosti, sillä veden pinta näytti hänestä niin
laajalta, selittämättömältä ja uhkaavalta. Hän hiipi lähelle Grömiä
ja painautui hänen voimakkaan käsivartensa suojaan. Pieni vakooja
istui kuin apina kahden oksan välissä ja katseli tyytyväisennäköisenä
vettä nähdäkseen uusien vihollisten lähestyvän. Grôm puolestaan oli
ihastunut. Tällaista hän oli todellisuudessa tullutkin etsimään,
nuolipuun etsimisen ollessa pelkkä tekosyy. Tämä oli vallan uusi
kokemus, uusi sankariteko. Hän kulki vettä myöten, ei Vedessä, vaan sen
päällä, pystyssä, kuivana ja huolettomana.
Vähään aikaan ei hän välittänyt, mihin he olivat menossa. Hänen
ihmeekseen eivät krokodiilit ja muut veden asukkaat, jotka olivat aivan
tuntemattomia hänelle, kiinnittäneet heihin mitään huomiota. Ja hän
päätti, että he näyttivät lautalla vain ajopuilta, joissa ei ollut
mitään syömistä niille. Hän näki niitä joka puolella joko uimassa
hirveät kuonot puoleksi veden yläpuolella tai paahtamassa itseään
hiekkaisilla rantaniemekkeillä. Sitten hän huomasi, että virta kuljetti
heitä vähitellen tuota rantaa kohti, johon hän niin halusi päästä,
ja hän sai uuden ilonaiheen. Mutta kun oikullinen virta noin tunnin
kuluttua vei heidät takaisin keskelle jokea, alkoi hän pohtia uutta
ajatusta. Hänen täytyi keksiä jokin keino, jolla voisi vaikuttaa lautan
suuntaan. Hän ei voinut enää jättää itseään sokeiden oikkujen ja virran
vietäväksi.
Juuri kun hän alkoi pohtia tuota kysymystä, arvasi A-ya hänen
ajatuksensa, kuten hän oli huomannut tämän usein tekevän. Katsoen
häneen liehuvien hiustensa takaa kysyi hän, mihin he olivat menossa.
»Koetan juuri tuumia», vastasi Grôm, »miten saisimme tämän esineen
menemään sinne, minne haluamme.»
»Etkö voisi työntää sitä pitkällä keihäälläsi, jollei vesi ole liian
syvää?» ehdotti tyttö.
Grôm seurasi heti ehdotusta, nojautui reunan yli ja työnsi keihäänsä
suoraan alaspäin. Mutta se ei tavannut pohjaa.
»Vesi on liian syvää», sanoi hän, »mutta minä keksin keinon.»
Seisoessaan lähellä lautan etureunaa alkoi hän meloa keihäällään
suurissa kaarissa vettä, koetellakseen vain veden vastarintaa. Vaikka
keihäs olikin huono melaksi tai airoksi, korvasi hänen suuri voimansa
sen puutteet, ja hetken perästä hän ihmetellen ja ihastuneena huomasi,
että lautan pää oli kääntynyt rantaan päin, mistä he olivat tulleet.
Hän mietti sitä hetken äänettömänä, astui sitten toiselle reunalle ja
toisti kokeensa. Muutamien voimakkaiden yritysten jälkeen antoi raskas
lautta perään. Sen pää kääntyi suoraan eteenpäin ja sitten vähitellen
toista rantaa kohden. Niin, ei ollut epäilemistäkään: hän oli keksinyt
keinon, millä saattoi ohjata suuntaa.
»Aion viedä teidät toiselle rannalle», ilmoitti hän ylpeänä.
Nyt hän puuhasi innostuneena saadakseen täytetyksi kehuvan lupauksensa.
Ensin hän meloi niin hurjasti, että lautta kääntyi aivan ympäri
vasten virtaa. Hän hämmentyi siitä hetkeksi, mutta sai lautan vielä
kerran kääntymään siihen suuntaan, mihin halusi. Sitten hän huomasi
voivansa pysyttää sen jotenkin samassa suunnassa melomalla muutamia
kertoja toisella puolella ja sitten nopeasti muutamia kertoja
toisella puolella. Tällä tavalla he alkoivat jälleen lähestyä toista
rantaa. Eteneminen oli kuitenkin hidasta, ja Grôm huomasi pian sen
olevan väsyttävää. Hän keksi keinon asettamalla A-yan ja Loobin
yhdessä melomaan keihäällään toisella puolen, samalla kuin hän itse
voimakkaasti meloi toisella puolen. Senjälkeen liikkui raskas lautta
vähän nopeammin ja likeni rantaa kulkien vinottain virran poikki.
»Olen keksinyt jotakin!» huudahti Grôm riemuissaan. »Tällä vehkeellä
voimme kulkea vettä myöten mihin haluamme.»
»Mutta ei vasten virtaa», huomautti A-ya, jonka innostusta laimensi se,
ettei häntä haluttanut mennä tuolle toiselle rannalle.
»Se keksitään aikaa myöten», selitti Grôm varmasti.
»Täällä on jokin peto tulossa», ilmoitti Loob hypähtäen seisoalleen
ja temmaisten kaarensa. Samalla ilmestyi suuren krokodiilin litteä,
inhoittava pää lautan reunalle, ja peto aikoi kiivetä ylös hirveät
leuat puoleksi avoinna.
A-yan kaari oli yhtä nopeasti vireissä kuin Loobinkin ja kaksi
nuolta lensi yht'aikaa pedon ammottavaan kitaan. Hämmästyneenä tästä
vastaanotosta se sulki leukansa kovasti loksahtaen, pysähtyi ja
hyökkäsi uudelleen eteenpäin. Silloin iski Grôminkin suuri keihäs sitä
suoraan silmään, ja siitä se pelästyi. Se pyörähti nopeasti takaisin
veteen ja katosi jättäen vaahtoavan verivirran jälkeensä.
Tällä välin olivat he tulleet lähemmäksi toista rantaa. Mutta
nähdessään sen näin läheltä täytyi Grômin myöntää, ettei se ollut
houkutteleva. Se oli matala, aivan veden pinnan tasalla, ja sitä peitti
leveä kaislikko, jossa risteili kapeita vesikäytäviä. Siellä ei näkynyt
ollenkaan kuivaa maata.
»Ei mennä tuolle rannalle!» vastusti A-ya kiivaasti. Hänen puhuessaan
ilmestyi kaislojen takaa hirveä pää, jossa oli suunnattoman suuret,
pyöreät, ulkonevat silmät ja pitkä nokkamainen suu. Se heilui pitkän
kaulan päässä ja tuijotti heihin kiinteästi.
»Ei, emme menekään», sanoi Grôm päättävästi kääntäen nopeasti lautan
jälleen ulapalle. Verenhimoiset ja myrkylliset moskitohyttysparvet
ajoivat heitä takaa aina joen keskelle asti ja kiusasivat heitä, kunnes
kova tuulen puuska karkoitti ne.
Grôm päätti itsekseen, että tuon tuntemattoman rannan tutkiminen oli
jätettävä sopivampaan vuodenaikaan. Hän pohti nyt tarkasti vaikeata
lautanohjaarmiskysymystä. Kun hän meloi keihäällään vettä ja huomasi
sen litteän pään synnyttämän voiman, alkoi hän miettiä, millä voisi
voimakkaammin saada veden liikkeelle kuin pyöreällä puulla oli
mahdollista. Sen lisäksi huomasi hän nopeasti, että tuon suunnattoman,
muodottoman puuläjän sijaan, jonka päällä he ajelehtivat, oli
hankittava jokin keveä ja helposti ohjattava, jonka hän voisi tehdä
sitomalla yhteen vahvoja, bamburuo'on pituisia puunrunkoja. Hänen
äänetönnä miettiessään tätä silmissään syvä, sisäänpäin kääntynyt
katse, keksi hän kunnollisen lautan ja kunnollisen melan. Ja hän lisäsi
tähän vielä täydellisesti hyväksyen A-yan ehdotuksen, että tuota
rakennetta varsin hyvin saattoi matalassa vedessä työntää eteenpäin
sauvalla. Keksittyään tämän henkäisi hän syvään, katsoi ylös ja kohtasi
hymyillen A-yan katseen. Hänen harras halunsa oli nyt päästä kotiin, ja
panna uusi suunnitelmansa täytäntöön.
»Mihin menemme nyt?» kysyi A-ya.
Grôm katseli tarkasti ympärilleen: taivasta, kukkuloita kaukana
oikealla ja joen juoksua, mikä muutamien viimeksi kuljettujen
kilometrien aikana oli muuttunut. Hänen vaistonsa suunnasta oli
erehtymätön.
»Tämä joki», vastasi hän, »virtaa auringonnousuun päin ja laskee
vetensä suolaisiin vesiin, ei kauemmaksi kuin päivän tai puolen matkan
päähän luolista. Me menemme kotiin. Palaamme takaisin etsimään nuolia
uudella lautalla, jonka minä rakennan.»
Hänen puhuessaan iski Loobin keihäs veteen lautan vieressä ja tuli
jälleen esiin tuoden mukanaan suuren, hopeanhohtoisen kalan. Loob iski
sitä niskaan ja pani saaliinsa A-yan jalkojen juureen.
»Toivoisin, että meillä olisi tuli mukanamme, millä keittäisimme sen»,
sanoi tyttö.
»Uudella lautalla, minkä teen, se käy hyvin päinsä», sanoi Grôm.
»Matkamme tulee turvalliseksi ja helpoksi, ja mainion tulen pidämme
aina mukanamme.»
Kolmastoista luku.