Luolien asukkaiden heimo, jonka suuri petojen vaellus karkoitti
kotipaikaltaan suolaisen veden luota, oli vähentyneenä ja masentuneena
pelastunut lautoilla leveän joensuun poikki, joka huuhteli heidän
asuinmaittensa pohjoista reunaa. He olivat löytäneet sieltä
levähdyspaikan, mutta se näytti olevan vaarallinen. Koko seutu joensuun
pohjoispuolella oli tuskin muuta kuin höyryävää suota, jossa oli
myrkyllisiä käärmeitä ja hyönteisiä sekä varhaisemman ajan outoja
petoja, joiden julmuus pakotti luolien asukkaat entiseen elämäänsä
puiden latvoihin. Tällöin oli mahdotonta pitää vireillä pyhiä tulia,
jotka olivat heimolle yhtä tärkeitä kuin elämä ja jotka he olivat
tuoneet mukanaan paetessaan lautoilla. Päällikkö Grôm huomasi väsyneen
kansansa olevan vaarassa vaipua jälleen heikkouteen, josta hän tulen
löydöllään ja valloituksellaan oli sen niin ihmeellisesti kohottanut.
Yksinäisen jobo-puun latvasta, joka kohosi tiheän rämeikön keskellä,
näki Grôm jotakin, mikä näytti ikäänkuin purppuraiselta pilvenmöykyltä
läntisellä ja luoteisella taivaanrannalla. Kun se oli aina siellä,
milloin tahansa hän kiipesikin sitä katsomaan, päätteli hän, ettei se
ollut pilvenmöykky, vaan kukkulajono. Missä oli kukkuloita, siellä
saattoi olla luoliakin. Joka tapauksessa täytyi kansan saada parempi
asuinpaikka kuin tämä soinen ja petoja täynnä oleva seutu. Tie tuolle
sinertävälle, toivotulle kukkularyhmälle kulki siellä, mihin varmasti
myös tulisivat nuo muuttavat pedot, jos niiden pälkähtäisi päähän uida
joen yli. Tämä mahdollisuus oli sellainen, josta Grôminkin rohkea mieli
masentui. Mutta hän tunsi, että hänen oli rohkeasti vastustettava mitä
vaaraa tahansa, jos hänen mieli päästä noille pilvisille kukkuloille.
Tunti sen jälkeen kuin Grôm oli tehnyt tämän päätöksen, oli luolaheimo
jälleen matkalla.
Matkan ensimmäiset päivät olivat kovin vaivalloiset. Grôm johti kulkua
pitkin virran rantaa siksi, että sieltä näytti olevan lyhyin tie
kukkuloille ja että hätätilassa vesi tarjosi pelastustien lautoilla.
Jos olisi ollut mahdollista kulkea lautoilla, olisivat vaivat olleet
vähemmät, mutta Grôm oli jo kokenut, ettei hänen raskaita, kömpelöitä
lauttojaan voinut kuljettaa vahvaa virtaa ylöspäin. Lautat kuljetettiin
tyyneen lahdelmaan ja sidottiin köynnöksistä punotuilla köysillä
rantaan siltä varalta, että niitä joskus tulevaisuudessa sattuisi
tarvitsemaan.
Tuon surullisen joukon etunenässä kulki Grôm vaimonsa ja kahden
lapsensa kera sekä karvainen, pieni vakoilija Loob, jonka jalat olivat
yhtä nopeat kuin silmät, korvat ja sieraimetkin ja joka oli yhtä
väsymätön kuin harmaa susi. Aivan heidän takanaan tuli pääsotilasjoukko
leveässä rintamassa suojatakseen kylkiä äkkirynnäköltä. Sitten
seurasivat naiset ja lapset keräytyneinä niin lähelle kuin mahdollista
rintaman keskustan taakse. Muutamat valitut sotilaat nuoren Môn, A-yan
veljen johdolla suojasivat taustaa. Joukossa ei ollut ainoatakaan
vanhaa miestä tai naista, sillä ne olivat kaikki kaatuneet viimeisessä
suuressa taistelussa luolien edustalla. Sellaiset nuoret naiset,
joilla ei ollut pieniä lapsia kuljetettavanaan, kantoivat raskaita
tulivasutaakkoja tai savustettuja lihakimppuja, jotta sotilaat
saattoivat vapaasti käyttää jousiaan ja keihäitään.
Kuljettiin milloin maassa, milloin korkealla puiden latvoissa.
Puiden latvoissa oli turvallisempaa, mutta eteneminen oli
hidasta ja vaivalloista. Maassa seurasivat heitä aina pistävät
hyönteisparvet, kunnes Grôm keksi savun. Kun joka toinen heimon jäsen
kantoi kuivista ruohoista ja puunkuorista valmistettua soihtua,
peitti koko joukon kitkerä savupilvi, jonka hyönteiset huomasivat
vastenmieliseksi.
Vakavimmista vaaroista, joita sattui kuljettaessa noita kukkuloita
kohti, riittänee yhden maininta. Yöt vietti koko heimo tavallisesti
puiden latvoissa turvallisuuden vuoksi ja siksi, että harvoin tavattiin
tarpeeksi kuivaa maata, missä voitiin levätä. Mutta eräänä iltana
ennen auringonlaskua he saapuivat ikäänkuin pienelle saarelle keskellä
tuota höyryävää rämeikköä. Se oli noin neljä, viisi jalkaa ylempänä
suon pintaa. Puut, jotka kasvoivat siinä, olivat kauniita ja suoria
ja niiden korkeissa latvoissa kohosi tuuhea lehtiviuhka. Maa noiden
tasaisten, yhdenmukaisten runkojen välillä oli sopivaa, sillä sitä
peittivät rehevät, pehmeät ajuruohojen ja minttujen sukuiset, tuoksuvat
kasvit. Tuollaista lepo- ja virkistystilaisuutta ei saanut päästää
käsistään, ja Grôm käski heti pysähtyä.
Lihava, siantapainen vesipeto oli sinä päivänä keihästetty eräästä
poukamasta matkan varrella, ja tyytyväisenä asettui heimo iloiselle
aterialle, jollaista se ei ollut moneen päivään saanut. Sillä aikaa
kuin saalis A-yan älykkäällä johdolla paloiteltiin ja jaettiin, rakensi
Grôm kiireesti leiritulia saaren ympäri suojaksi yön kulkijoita
vastaan, joita oli runsaasti ympäröivässä rämeikössä. Kun tuli pimeä,
valaisivat liekit kohoavia runkoja, mutta tuuhea lehväkatto oli niin
korkealla, ettei savuinen kirkkaus ulottunut sinne saakka.
Kun toiset heimon jäsenet alkoivat kemuilla, piti Grôm, Loob ja puoli
tusinaa muita sotureita tarkkaa vahtia heidän syödessään, sillä he
eivät luottaneet pimeään rämeikköön eikä syviin, kaislarantaisiin
lammikkoihin tulien toisella puolen. Äkkiä kuului saaren toiselta
puolen hurjaa roiskinaa ja pimeästä tuli esiin rivi pieniä, ilkeitä
silmiä, jotka kaikki tuijottivat aterioiviin. Sitten tuli näkyviin
alligaattorien ja kummallisten, torahampaisten krokodiilien päitä.
Ollenkaan pelkäämättä tulia ne tulivat suoraan eteenpäin kömpelösti
suut ammollaan.
Sillä aikaa kuin kirkuvat naiset sieppasivat lapset toiselle puolen
leiriä, syöksyivät Grôm ja muut sotilaat noita inhoittavia hyökkääjiä
vastaan, jotka ihmeellisellä nopeudella vaapersivat tulien luo. Mutta
noita vihollisia ei voinut vastustaa kaarella ja keihäällä. Grômin
käskystä sieppasi jokainen sotilas loimuavan kekäleen tulesta ja työnsi
sen lähimmän vihollisensa ammottavaan kitaan. Mielettömässä raivossaan
purivat pedot kekälettä, ennenkuin huomasivat sen vaikutuksen. Sitten
ne ulvahtaen tuskasta pyörähtivät ympäri ja kömpivät takaisin vettä
kohti huimien jättiläismäisillä hännillään niin, että kolme sotilaista
kaatui ja puolitusinaa nuotiota sammui. Aterioivat olivat tuskin
ehtineet istuutua tuon mellakan jälkeen, kun pimeästä sisämaasta päin
kuului hurjaa, uhkaavaa kiljuntaa ja sen jälkeen ryskivää jyminää
aivankuin pari mammuteläintä olisi hyppinyt sammakkoa rämeikössä.
Kaikki miehet tarttuivat jälleen aseisiinsa ja seisoivat odotellen
äänettöminä ja tuijottaen vaaralliseen pimeyteen. Toiset naisista
ajoivat lapset aivan saaren keskelle, sillä aikaa kuin toiset
suurentivat tulia kuumeisella kiireellä. Uhkaavat huudot ja kova,
hyppivä jyminä tuli yhä lähemmäksi hirveää vauhtia. Äkkiä ilmestyi
kaukaisten hämärien puunrunkojen; joukkoon jättiläisolento, seitsemän,
kahdeksan kertaa korkeampi kuin Grôm. Hyppien vahvoilla takajaloillaan
ja pidellen panssaroituja etukäpäliään rintaansa suojana tuli se kuin
suunnaton kenguru rämeikön läpi tallaten oksat ja pienemmät puut
tullessaan ja tukien itseään joka hypyllä voimakkaalla matelijan
hännällään Sen suuri pää, joka oli puoleksi hirveän hevosen ja puoleksi
alligaattorin pään kaltainen, oli pitkän, luikertavan kaulan päässä,
ja sen suunnattoman suuret, pyöreät ja luomettomat silmät olivat
kuin kaksi kiiltävää, välkkyvää metallikiekkoa, kun niihin osuivat
leiritulien leimahdukset.
Tuo kauhistava olento ei nähtävästi pelännyt ollenkaan liekkejä.
Kun se oli noin kolmen-, neljänkymmenen metrin päässä tulikehästä,
kehoitti Grôm ampumaan, ja nuolisade lensi sitä kohden. Mutta nuolet
ponnahtivat tehottomina sen hyvin suojatusta nahasta, joka loisti
kuin himmeä pronssi tulen valossa. Grôm komensi jälleen, ja sillä
kertaa heittivät sotilaat keihäänsä, mutta nekin putosivat mitään
vaikuttamatta pedon suojuksista maahan. Seuraavalla hypyllä oli peto
leirin reunalla, jossa toinen sen voimakkaista jaloista hävitti yhden
tulista. Nopeasti iskien jättiläismäisellä päällään sieppasi se
lähimmän sotilaan leukoihinsa ja heilahdutti hänet korkealle ilmaan,
niinkuin haikara sieppaa sätkyttelevän sammakon. Samassa lennätti A-ya,
joka oli ainoa erehtymätön kaaren ampuja heimossa, nuolen, joka työntyi
puoliväliin hirveän, loistavan silmän keskelle, ja Grômin, joka oli
ainoa sotilaista, joka ei vapissut kauhusta, onnistui heittää keihäänsä
syvälle pedon reiteen, suojattomaan sisäpuoleen. Mutta noista kahdesta
haavasta huolimatta, vaikka ne olivatkin kauheita, ei peto hellittänyt
saalistaan. Päästäen sieraintensa kautta kovia, kiljuvia ääniä katkaisi
se keihään varren kuin oljen korren reidestään, kääntyi, ja nuoli vielä
silmässään hyppi se takaisin pimeään syömään saalistaan.
Rakennellen uusia tulia ja kohentaen niitä kovempiin liekkeihin odotti
heimo useita tunteja pedon palaavan ja ryöstävän uuden saaliin. Mutta
se ei palannutkaan. Viimein päätteli Grôm, että hänen keihäänsä kärki
sen reidessä ja A-yan nuoli silmässä olivat antaneet sille jotakin
muuta ajateltavaa. Vielä kerran hän valitsi vartijat ja vähitellen
heimo, tottuneena kauhuihin, laskeutui levolle. Loppuyö kului
rauhallisesti, mutta seuraava ja kaksi sen jälkeistä yötä vietettiin
puiden latvoissa. Sitten neljäntenä päivänä saapuivat väsyneet kulkijat
odottamatta suolta miellyttävälle ruohotasangolle, jossa kasvoi
mimosapensaita. Kukkulat, jotka nyt näyttivät vihreiltä ja metsäisiltä,
olivat vain päivän matkan päässä.
Mutta juuri silloin huomasivat väsyneet kulkijat jälleen olevansa
muuttavien petolaumojen jaloissa.
Grôm lannistui. Oli selvästi mahdotonta päästä kukkuloiden turvaan
noiden raivostuneiden joukkojen läpi. Täytyikö hänen kansansa palata
suolle aloittaakseen uudelleen ahtaan, apinamaisen elämän puiden
oksilla? Käskettyään rakentaa nuotioista puoliympyrän rämeikön reunalle
kiipesi hän puuhun tarkastelemaan.
Virta juoksi noin kahden, kolmen kilometrin etäisyydessä vasemmalla.
Aivan hänen edessään ei pakenevia petoja ollut paljon, ja ne olivat
enimmäkseen pienissä parvissa tai vaelsivat yksin. Mutta kauempana
kukkuloiden puolella oli tasanko mustanaan pakolaisia, joita
hoputtivat lukemattomat Virrassa uivat eläimet. Epäilemättä ei voinut
ajatellakaan, että hän voisi johtaa kansansa tuon hurjistuneen joukon
läpi. Mutta helpottuneena huomasi Grôm, että vain muutamat eläinlajit
olivat uskaltaneet lähteä joen yli. Hän ei nähnyt karhuja, leijonia
eikä miekkahammastiikereitä noiden laumojen joukossa. Hän näki
monenlaisia hirviä, jotka kaikki olivat hyviä uimareita, suunnattomia
puhveli- ja alkuhärkälaumoja sekä muutamia hajanaisia jättiläishirviä,
joiden sarvet kohosivat yli mimosatiheikköjen. Siellä täällä tulla
tömisti suuri sarvikuono jurosti paeten vastahakoisena ja pysähtyen
vähän väliä sieppaamaan kiireesti muutamia suun täysiä tasangon rehevää
ruohoa. Mutta vielä ei ollut ainoatakaan mammuteläintä näkyvissä. Grôm
ihmetteli, sillä hän oli luullut niiden ensimmäisinä uskaltavan virran
yli. Olivatko ne jääneet toiselle rannalle uskaltamatta heittäytyä
pyörteisiin Vai olivatko ne kääntyneet lahteen päin hillittömässä
vihassaan ja hukkuneet lukemattomien vihollislaumojensa takaa ajamina?
Mammuteläinten poissaolo ratkaisi asian, sillä Grôm pelkäsi niitä
enemmän kuin kaikkia muita petoja suuren älykkäisyyden tähden, mikä
loisti niiden silmistä. Hän päätti johtaa kansansa oikealle pitkin suon
reunaa samaan suuntaan kuin pedot pakenivat, pitäen siten metsää aina
turvanaan, mutta ei asuntonaan, kunnes he saapuisivat vuoristo- ja
luolaseutuun, jossa muuttavien petojen olisi liian hankala kulkea.
Useita päiviä onnistuivat hänen suunnitelmansa ihmeellisesti.
Pakolaiset lähinnä suon reunaa olivat suurimmaksi osaksi erilaisia
hirviä, jotka väistyivät arkoina matkailijajoukkoa, mutta samalla
oli niitä hyvä tilaisuus metsästellä, niin että kulkijat juhlivat
yltäkylläisinä ja virkistyivät nopeasti. Kerran, kun suuri, raivostunut
puhvelilauma syöksyi heitä vastaan, pakeni koko heimo metsään kiiveten
puihin ja iskien sieltä hurjasti huutaen lähimpiä vihollisiaan. Mutta
puhvelien rynnäkkö oli sokea. Musta puhvelilauma kulki nopeasti ohi
tuntematonta päämäärää kohti, ja heimo laskeutui alas oksilta ja jatkoi
iloisena matkaansa.
Viidentenä päivänä he näkivät metsikön oikealla puolellaan loppuvan.
Sen sijaan levisi laaja, matala lammikko, jossa oli paljon puoleksi
vajonneita, kaislaisia saaria, ja siellä kuhisi krokodiileja. Vähän
epäröityään päätti Grôm kulkea eteenpäin, vaikka hän oli levoton
poistuessaan puiden suojasta. Hän näki kuitenkin vähän matkan päässä
vasemmalla matalan, tiheämetsäisen kukkulan, jonka hän arveli olevan
turvana heimolle. Suuresti peläten hän suuntasi matkan suoraan sitä
kohden kulkien suuren, mutta hajanaisen sambur-hirvilauman ohi, joka
näytti olevan melkein uupunut.
Grômin ihmeeksi eivät nuo komeat ja kauniit eläimet osoittaneet vihaa
eikä pelkoa ihmisolentoja kohtaan. Entisten kokemustensa perusteella
tunsi jokainen eläin ihmistä kohtaan joko pelkoa tai kiivasta
vihaa. Nämä samburit näyttivät päinvastoin melkein toivottavan
heimon tervetulleeksi, ikäänkuin toivoen siitä jotakin suojaa outoa
takaa-ajavaa vaaraa vastaan. Grôm tajusi, mikä hyöty tuosta suuresta
suojelusjoukosta olisi vähemmän ystävällisten laumojen hyökkäystä
torjuttaessa, ja kielsi ankarasti häiritsemästä ainoatakaan noista
eläimistä. Pelonsekaisella hämmästyksellä huomasivat luolien asukkaat
kulkevansa etumaisina tuossa suuressa komeiden, suurisarvisten petojen
sotajoukossa, jotka katselivat heitä lempeissä silmissään kysyvä ja
rukoileva ilme.
Kulkien täyttä vauhtia heimo pysyi helposti väsyneen lauman edellä, ja
useammin kuin kerran oli Grömillä muutamien seuraavien tuntien aikana
syytä olla iloinen siitä, että oli uskaltanut ryhtyä tähän outoon
kumppanuuteen. Hän näki esimerkiksi mustan puhvelilauman saavuttavan
hirvijoukon ja syöksyvän hurjasti sen kimppuun takaa. Pelästyneet
samburit eivät hajautuneetkaan, vaan vetäytyivät yhteen ja puhvelien
kiihko tuota vastarintaa tekemätöntä joukkoa kohtaan talttui pian. Ne
suuntasivat kulkunsa vasemmalle jättäen puhkaistut ja revityt samburit
siihen ja hyökkäsivät kaukana olevaan härkälaumaan, joka ajoi ne pois
ja kuritti niitä verisesti. Grômistä oli selvää, kun hän tarkasteli
tuota viimeistä hyökkäystä, että puhvelilauma olisi tässä aukealla
vyörynyt vastustamattomasti heimon yli ja tallannut sen maahan.
Kulkien siten kovaa vauhtia tuota edessä olevaa toivottua kukkulaa
kohti saapui heimo viimein paikalle, missä oli laajalti aivan
tasaista maata, joka näytti sangen ihmeelliseltä. Se oli tasaista
kuin tyyni lammen pinta ja melkein ilman kasvullisuutta. Paljas pinta
oli epämääräisesti tomun väristä, mutta siellä täällä oli pieniä
kasvialoja, jotka olivat niin surkastuneita kuin sammaleet. Grôm, joka
oli tiedonhaluinen, olisi halunnut pysähtyä tutkimaan tuota ihmeellistä
maata, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, mutta
samburilaumat olivat takana työntäen heimoa eteenpäin ja suoraan edessä
oli metsäinen kukkula tiheine lehvineen houkutellen sinne ja luvaten
turvaa ja sopivaa suojaa. Hän johti senvuoksi kulkua epäröimättä
suoraan tuon kuuman ja kuivan lakeuden poikki kävellessään nuuskien
uteliaana outoa, pistävää, mutta ei silti epämiellyttävää hajua, jota
höyrysi joka puolelta tuosta kuivasta, kuumasta pinnasta.
Ensimmäinen omituisuus, minkä hän huomasi, oli pinnan huomattava
kimmoisuus astuessaan sille. Sitten hän huomasi, että tuon tomun ruskea
pinta oli uurteinen ja että siinä oli monin paikoin pieniä halkeamia,
kuten päivänpolttamassa mudassa, paitsi että halkeamat olivat mustia.
Nuo seikat eivät herättäneet hänessä epäluuloa. Mutta äkkiä hän huomasi
hämmästyksekseen vähäistä, mutta huomattavaa aaltoilemista. Mahdottoman
suuri, hidas laine vieri kuivan pinnan yli hänen edessään. Hän saattoi
tuskin uskoa silmiään — sillä mikään ei voinut näyttää vankemmalta
maalta kuin tämä kuivunut tasanko. Hän pysähtyi hetkeksi hieroen
silmiään. A-ya tarttui häntä käsivarteen.
»Mitä se on?» kuiskasi hän tuijottaen kauhuissaan tuohon liikkuvaan
pintaan.
Ennenkuin Grôm ennätti vastata, kuului takaa heimon keskuudesta
kirkumista ja huutoja, ja kaikki ryntäsivät eteenpäin melkein työntäen
Grômin ja A-yan kumoon.
Kuuma pinta pitkin ruohokentän reunaa oli antanut perään samburlaumojen
painosta ja etujoukot, mielettöminä korskuen ja kauhuissaan voihkien,
vajosivat aivankuin tahmeaan, mustaan, välkkyvään liejuun. Takana
olevat joukot työnnettiin samaan kohtaloon huolimatta niiden
tuskallisista ponnisteluista. Tuon joukon paino aiheutti kentän hirveän
aaltoilemisen.
Grômin nopea käsityskyky tajusi heti tilanteen. Paljas ruskea pinta
heimon jalkojen alapuolella ei ollut muuta kuin ohut kuori, joka oli
muodostunut tahmean, tumman, oudolta haisevan, nestemäisen lammen
pinnalle.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa tietysti oli kääntyä takaisin, ja A-ya,
silmät pyöreinä kauhusta, veti häntä jo kiivaasti kyynärpäästä. Mutta
takaisin kääntyminen oli aivan mahdotonta. Siellä oli syvyys, joka
pohjattomasti nieli parkuvia, vastaan ponnistelevia samburjoukkoja.
Oli vain yksi mahdollinen pelastustie avoinna, nimittäin suoraan
eteenpäin.
Mutta kestäisikö kuori yhä edelleen heitä? Se oli jo alkanut
peloittavasti painua alas koko heimon painautuessa yhteen joukkoon.
Hurjin sanoin ja iskuin hän koetti saada heimon hajautumaan oikealle
ja vasemmalle saadakseen siten painon leviämään niin laajalle kuin
mahdollista. Käsittäen hänen aikeensa auttoivat A-ya, Loob ja useat
johtavista sotilaista hänen yrityksiään hurjalla kiivaudella, kunnes
muutamissa minuuteissa koko heimo ihmeissään ja pelosta vapisten oli
levitetty kuin viuhka kolmen-, neljänsadan metrin laajuiselle alalle.
Nähdessään, että peloittava, alaspainunut kuori kohosi jälleen, määräsi
Grôm heimon kulkemaan varovasti eteenpäin pysytellen koko ajan yhtä
etäällä toisistaan, hänen itsensä tullessa jälkimmäisenä.
Mutta muutamien minuuttien kuluttua pysähtyivät kaikki
vastustamattomasti katsellakseen hirveätä murhenäytelmää, mikä tapahtui
heidän takanaan.
Lähes kilometrin etäisyydellä heistä, vielä särkymättömän, laajan,
ruskean pinnan ja tallatun ruohokentän välissä, levisi noin kymmenen
askeleen levyinen tummanruskea, välkkyvä pikikanava, joka oli täynnä
sätkytteleviä sarvia ja liikkuvia päitä, jotka toivottomina vinkuivat
suurten sieraintensa kautta, ja läähättäviä, kuoleman tuskassa
vääntelehtiviä ruumiita, jotka hitaasti vaipuivat syvyyteen. Kun useita
joukkoja laumasta oli vajonnut sinne, kääntyivät seuraavat kauhuissaan
ympäri ja ryntäsivät mielettöminä eteenpäin päästäkseen pois tuolta
vaaralliselta äyräältä. Mutta armottomat joukot niiden takana työnsivät
niitä takaperin, ja nekin vaipuivat vähitellen pikeen, kunnes kanava
oli täynnä rantaa myöten. Silloin täytti pelko lopun samburjoukon.
Toivottomasti ponnistaen pääsivät ne kääntymään ja juoksivat vasemmalle
pitkin kuoleman kentän reunaa. Hämmästyneenä ja kauhuissaan huokasi
Grôm syvään. Hän aikoi juuri kääntyä ja käskeä heimon jälleen
liikkeelle, kun hän näki laajan tomupilven lähenevän nopeasti pakenevaa
samburlauman jäännöstä.
Hämmästynyt pelonhuuto kuului heimon keskuudesta, kun se näki huojuvan
kärsämetsän ilmestyvän tomupilvestä. Hetken kuluttua tuli esiin
pitkä rivi mammuteläimiä. Siellä täällä mammuteläinten joukossa
juoksi musta tai valkea sarvikuono tai korkea, kirjava giraffi. Tuon
etujoukon takana, epäselvänä ja hirveänä tomupilven seassa, tuli muita
suunnattomia laumoja niin etäälle kuin saattoi nähdä.
Tuo joukko näytti siltä, ettei mikään maailmassa, ei edes pikilammikko,
voisi sitä milloinkaan pysähdyttää, ja muutamat heimosta lähtivät
pakoon. Mutta hetken epäröityään ja mietittyään kielsi Grôm ankarasti
pakenemasta. Hänen täytyi, minkä uhalla tahansa, nähdä se uskomaton
asia, mikä oli tapahtumaisillaan. Ja hän tiesi varmasti, että heimo
näin kaukana syvänteen pinnalla olisi turvassa.
Tuo suunnaton pölypilvi, heiluvat kärsät ja laukkaavat, tummat olennot
lähestyivät hurjaa vauhtia ja ryntäsivät vastustamattomalla Voimalla
kulkevan samburlauman kimppuun. Nämä onnettomat eläimet kaatuivat kuin
ruoho sen edessä. Ne tallattiin maahan ja hävitettiin, niinkuin tuli
hävittää kuivan ruohon. Ja kirkuvat, meluavat pedot tuskin huomaten,
että niiden tiellä oli ollut mitään estettä, saapuivat kanavan reunalle.
Siellä täällä joku etunenässä kulkeva, vanha peto pelästyi, kiljui
hurjasti ja yritti pysähtyä. Mutta koko kanava rantaan asti oli
ahdettu täyteen samburien ruumiita, eikä se näyttänyt niin suuresti
estävän pääsyä tuonne takana olevalle ruskealle, laajalle kentälle.
Sitäpaitsi ne olivat pakokauhussaan, ja jälkijoukot painoivat niitä
eteenpäin. Kiljuvat johtajat sortuivat heti. Etumaisen rivin voimakkaat
jalat upposivat ruumiiden, sarvien ja pien sekaan, hoipertelivat
eteenpäin syvälle vajonneina ja yrittivät kiivetä tasaisen näköiselle,
vastakkaiselle rannalle. Kärsät innokkaasti ojossa ikäänkuin etsien
jotakin, mihin tarttua, kohosivat suuret, siipikorvaiset päät
pinnalle. Mutta samassa tuo petollinen kuori särkyi niiden alla kuin
munan kuori, ja ilmaa tärisyttävin huudoin ne vajosivat pikivirtaan.
Seuraavat kaksi tai kolme riviä kulkivat niiden yli painaen niitä
syvemmälle, ponnistelivat ja taistelivat muutamia hetkiä särkyvän
kuoren reunalla. Mielettömästi kiljuen nekin vaipuivat tuohon tahmeaan,
vastustamattomaan virtaan. Siellä täällä viipyi musta, tuskasta
kiemurteleva kärsä pitkän aikaa pinnan yläpuolella. Siellä täällä
kohosi giraffin vaalea pää, kieli pitkänä ja silmät pullistuen ulos
kuopistaan, jäykkänä pitkän kaulan päässä ja kirkui hirveästi.
Kun sakea neste sulkeutui hitaasti, saalistensa yli, onnistui
jälkijoukkojen, jotka olivat säikähtyneet hurjaa kiljuntaa,
jättiläismäisillä ponnistuksilla pysähdyttää juoksunsa. Tuota
turmiollista rantaa lähinnä olevat kääntyivät, syöksyivät takanaan
olevien kimppuun ja joutuivat kauheassa sekamelskassa hurjistuneiden
toveriensa torahampaiden revittäviksi. Mutta pian koko suunnaton joukko
pysähtyi, kääntyi vasemmalle päin ja kulki jymisten samaa tietä, mitä
samburien jäännökset olivat menneet.
Grôm seisoi pitkän aikaa tuijottaen suurin, miettivin silmin vielä
pulppuilevaan ja kohoavaan tummaan pikeen. Hän oli huumautunut
nähdessään sellaisen hirveän joukon äkkiä vajoavan ja katoavan
näkyvistä. Hän oli näkevinään lukemattomien jättiläisolentojen
kokoutuneina toinen toisensa päälle lepäämään kauan kestävää untaan
tuolla syvyyksissä. Viimein hän pudisti itseään, pyyhki karvaisella
kädellä silmiään ja huusi heimolle, että kaikki oli hyvin. Sitten hän
asettui uudelleen etumaiseksi ja johti heitä hitaasti ja varovasti tuon
peloittavan tasangon poikki, kunnes he saapuivat kaunismetsäisen ja
purorikkaan kukkulan suojaan.