Tuhanväriset, apinannäköiset, kaarijalkaiset miehet pitivät neuvottelua.
Ei ollut kulunut kauan, kenties noin kymmenentuhatta vuotta tai
niillä paikoin, maailman viettäessä pitkää, hidasta aamuaan — siitä
kuin heidän esi-isänsä, ylpeinä vähäisestä älystään laskeutuivat alas
puiden latvoista kävelemään suorina kovalle maalle ja saattamaan pedot
valtansa alaisiksi. Heidän käsivartensa olivat vieläkin epäinhimilliset
ja turhan pitkät, heidän lyhyet ja voimakkaat säärensä olivat vielä
niin käyrät, etteivät he voineet juosta kovaan. Heidän asuntonsa olivat
vieläkin korkealla puiden oksilla, missä he voivat maata rauhassa
kaikilta hyökkäyksiltä. He olivat vielä puun asujaimia. Mutta he olivat
ihmisiä, jotka tahtoivat anastaa herruuden kaikilta muilta olijoilta
maan päällä.
He eivät olleet kauniit ulkomuodoltaan. Noita käyriä, voimakkaita
olentoja, joiden väri vaihteli likaisen keltaisen ruskeasta tummaan
saven väriin saakka, peitti epätasainen, ohut, tumma karvapeite.
Reisissä ja hartioissa pitkin selkärankaa sekä pitkien käsivarsien
ulkopinnalla olivat karvat paksummat ja pitemmät muodostaen ikään
kuin säännöttömän ruohikon. Hiukset heidän päässään olivat tummat ja
vanuneet rasvaisiin ja likaisiin takkuihin. Kasvot olivat leveät ja
litteät, leuat vahvasti ulkonevat, otsa hyvin matala ja nenä leveä
ikäänkuin se olisi saanut kovan iskun altapäin niin, että häikäisevän
punaiset sieraimet ammottivat rumasti ylöspäin.
Vain heimon ruhjotut ja alakuloiset jäännökset neuvottelivat nyt
kadonneesta onnestaan. He kyyköttivät säännöttömässä puoliympyrässä
kosketellen kömpelösti haavojaan tai kynsien kummallisesti itseään.
Heidän apinamaiset vaimonsa vetelehtivät rääkyvissä joukoissa piirin
ulkopuolella tai kyyköttivät lähimpien puiden oksilla. Niillä, jotka
istuivat puissa, oli useimmilla lapset sylissään, ja sen tähden he
olivat kovin arkoja vaarallisella, tasaisella maalla. Siellä täällä
joukon ympärillä, joko kyyköttäen kummulla tai heiluen puun latvassa,
oli tarkkasilmäisiä vanhoja naisia, jotka vartioivat, ettei mitään
äkkinäistä hyökkäystä tapahtuisi, vaikka oli vain harvoja petoja tai
ihmisiä, jotka olisivat uskaltaneet hyökätä julman kaarijalkaheimon
kimppuun.
Matalalla, sileällä kivellä, joka oli valtaistuimena, istui
kaarijalkojen päällikkö leikitellen tukevalla nuijallaan niinkuin
kaislalla, vaikka se oli suuri puunjuuri, joka oli hakattu terävillä
kivillä nuijan muotoiseksi. Hän oli paljon pitempi ja kookkaampi
kuin hänen toverinsa, vaikka hän muutoin oli näiden kaltainen
lukuunottamatta väriä, joka oli tumma, melkeinpä musta. Hänellä oli
petomaiset leuat ja koko hänen olentonsa, silmiä lukuunottamatta, oli
elukkamaisempi kuin hänen tovereittensa. Vaikka ne olivatkin pienet ja
syvällä päässä, leimahtelivat ne suurta älyä ja rohkeata herruutta,
jonka tähden hänestä olikin tullut päällikkö. Hän puhui nopeasti,
tehden mahtavia liikkeitä haukkuvalla, kalkattavalla äänellä, joka oli
sangen epäselvä. Vähitellen tuli hän yhä kiivaammaksi. Kyyköttävät
kuulijat keikuttivat ymmärtäväisesti ruumistaan ilmaisten silloin
tällöin hyväksymisensä kirkumisella ja murinalla.
Puoliympyrän toisessa päässä, aivan lähellä puhuvaa päällikköä, istui
eräs mies, joka selvästi oli toista rotua kuin hänen seuralaisensa.
Jokin päällikön puheessa näytti herättävän hänessä outoa levottomuutta,
sillä hän hypähti seisoalleen ja nojasi nuijaansa, joka oli pitempi
ja sopusuhtaisempi kuin päällikön. Väriltään oli mies silmiinpistävän
vaalea, huolimatta liasta ja loasta, joka koetti peittää sitä. Hän
oli suurta mustaa päällikköäkin pitempi. Ruumiiltaan hän kylläkin oli
lyhyempi, mutta hän voitti kuitenkin pituudessa pitkien ja suorien
jalkojensa vuoksi. Hänen rintansa ja hartiansa olivat suunnattoman
voimakkaat, mutta hänen vyötäisensä ja lanteensa olivat sangen hoikat
verrattuina tynnyrimäisiin kaarijalkoihin. Hän oli ruumiiltaan vähemmän
karvainen kuin hänen toverinsa rintaa ja käsivarsia lukuunottamatta.
Mutta päätä peitti ikäänkuin suunnaton, tummanruskea harja. Hänen
kasvonsa olivat tuimat ja vahvat ja niissä oli lujat, päättäväiset
leuat, sopusuhtainen suu, iso, komea nenä ja korkea otsa. Hänen
silmänsä olivat siniset ja tuijottivat nyt rohkeasti uhmaten tuuheiden
kulmakarvojen alta päällikköön. Aivan hänen takanaan kyykötti tyttö,
selvästi samaa heimoa kuin hänkin. Tällä oli komea, vahva, sorja naisen
vartalo, jonka saattoi selvästi huomata huolimatta hänen surumielisestä
asennostaan; hän oli painanut kasvonsa polviaan vasten ja puolet
ruumiista oli tuuheiden kastanjanruskeiden hiusten peitossa.
Tuo komea muukalainen, joka niin rohkeasti katseli päällikköä, oli
petturi Mawg. Mielettömässä ylpeydessään ei hän ollut ymmärtänyt,
että puiden asukkaat aikoivat saattaa hänet tilille siitä turmiosta,
minkä hän oli tuottanut heille. Hän ei ollut käsittänyt, että A-ya,
joka oli suorajäseninen ja suloinen, voisi herättää himoja muissakin
kuin hänessä. Kuunnellessaan nyt päällikön kiivasta puhetta ja murinaa
takanaan ja ympärillään huomasi hän äkkiä hirvittävän kohtalon uhkaavan
itseään. Mutta vaikka hän olikin julma ja petturi, ei hän ollut
pelkuri. Hänen verensä alkoi kiehua ja lihakset jännittyivät hänen
ajatellessaan kuoleman taistelua, joka pian kohtaisi häntä.
Tyttö, näkemättä ja kuulematta mitään, pää painuneena paljaita
polvia vasten, ei välittänyt mistään. Hän inhosi elämää ja samaten
kaikkia ympärillään olevia. Hänen pienokaisensa ja herransa, jos he
vielä elivät, olivat kaukana vuorien ja soiden takana luolaisella
vuorenrinteellä tulisavujen takana. Ryöstäjäänsä Mawgia hän vihasi
enemmän kuin ketään muuta. Mutta hän oli täällä Mawgin takana, koska
tämä suojeli häntä, etteivät hurjat kaarijalkanaiset repisi häntä
kappaleiksi.
Äkkiä katsomatta taakseen puhui Mawg hänelle heidän omalla kielellään,
jota kaarijalat eivät ymmärtäneet. »Ole valmiina, tyttö! He aikovat
tappaa minut. Musta päällikkö himoitsee sinua. Mutta minä tapan hänet,
ja me pakenemme. He ovat kaikki konnia. Tule!»
Tämän sanottuaan hän hyökkäsi suoraan suuren mustan päällikön kimppuun,
joka istui kivellään. Mutta tyttö, vaikka hän kuuli joka sanan, ei edes
kohottanut päätään.
Mawg hyökkäsi kuin leopardi, mutta musta päällikkö, vaikka olikin
hidas jaloistaan, ei ollut hidas käsistään eikä aivoistaan. Vaikka
hän hämmästyikin suuresti, heilutti hän nuijaansa juuri parahiksi
estäen sillä Mawgin nopean iskun, joka muuten olisi musertanut hänen
häränniskansa. Nuija melkein särkyi saamastaan iskusta. Päällikkö
heitti sen naurahtaen maahan ja tavoitteli hyökkääjän kurkkua
kynsisillä käsillään.
Jos olisi ollut mahdollista taistella mies miestä vastaan, olisi Mawg
tehnyt sen mielellään, vaikka ottelun tulos olisikin ollut epävarma.
Mutta hänellä ei ollut halua vastustaa koko heimoa, joka nyt alkoi
häntä ahdistaa kuin susilauma. Hänellä ei ollut aikaa tähdätä iskuaan
kunnollisesti. Mutta väistäessään noita jättiläismäisiä käsiä antoi
hän nopean iskun nuijan tyvipäällä, joka halkaisi vihollisen posken ja
puhkaisi toisen ilkeän, pienen silmän. Samalla hän pyörähti notkeasti
ympäri, hypähti kiven toiselle puolen ja juoksi kuin hirvi puitten
lomitse kiroillen tyttöä, kun ei tämä seurannut häntä. Puolet heimosta
ajoi häntä takaa ulvoen julmasti, toisten vetäytyessä takaisin odottaen
levottomina, mitä päällikkö tekisi.
Päällikkö katseli toisten mukana pakolaisen jälkeen, peittäen
haavoittuneen silmänsä karvaisella kädellään. Mutta hän tiesi olevan
mieletöntä koettaa saavuttaa nopeajalkaista vihollistaan, ja hetken
kuluttua hän heitti koko karkurin mielestään. Ähkäisten hän astui alas
kiveltään ja huolimatta haavoistaan kulki tytön luo. Koko hälinän
aikana ei A-ya ollut nostanut kertaakaan päätään polviensa välistä eikä
näyttänyt vähintäkään levottomuuden merkkiä. Päällikkö tarttui häntä
olkapäähän ja ravisti häntä raa'asti käskien hänen tulla mukaansa.
Tyttö ei ymmärtänyt hänen kieltään, mutta hänen tarkoituksensa oli
selvä. Hän katsoi ylös ja tuijotti suoraan päällikön yhteen avonaiseen
silmään. Hänen silmissään oli vaarallinen, leimahteleva liekki niin
kuin pedolla häkissä, ja hän aikoi karata miehen kurkkuun.
Mutta musta päällikkö ei ollut suotta kaarijalkojen hallitsija. Vaikka
hän olikin julma ja likainen ja ilkeämpi kuin kuvailla saattaa, ja
vaikka hänellä oli kauheat, haavoittuneet kasvot ja verentahrima,
suuri, karvainen rinta, oli hän kuitenkin mies, jonka mahtavuus
hillitsi tyttöä. Hän tiesi taistelun kohtaloa vastaan toivottomaksi.
Liekki sammui jättäen silmät tylsiksi ja jäykiksi. Hän nousi
välinpitämättömänä ja seurasi uutta isäntäänsä puun luo, jossa tällä
oli punotuista oksista tehty asuntonsa.
Puun juurella pysähtyi musta päällikkö, astui taaksepäin ja viittasi
tyttöä kiipeämään ylös. Tottuneena kiipeämiseen hän tarttui vahvaan
puunrunkoon harjaantuneilla käsillään. Sitten hän epäröi ja sulki
silmänsä. Tottelisiko hän alistuen kohtaloonsa? Ryöstäjäänsä Mawgia oli
hän vihannut silmittömästi. Sitäpaitsi oli hän hylännyt hänet odottaen
koston aikaa. Mawg oli hänen omaa heimoaan ja hän tunsi, vaikkei
oikein voinut selittää kiihkeyttään, vihaavansa häntä. Mutta tämä uusi
isäntä oli muukalainen ja alempaa, eläimellistä rotua. Häntä kohtaan
tyttö tunsi iljettävää, ruumiillista vastenmielisyyttä. Hän seisoi
silmät ummessa jäykkänä ja vavisten, sillä häntä puistatti raivokas
halu kuristaa joko tuo mies tai oma kurkkunsa. Hänessä oli paljon
hurjaa raivoa, mutta myös nöyrää alistuvaisuutta, ja tuo alistuvaisuus
kuiskasi hänelle petollisesti, että hän oli laillinen sotasaalis.
Suuri käsi tarttui merkitsevästi häntä niskaan. Hän hypähti, päästi
nyyhkyttävän huudon ja kiipesi puuhun. Kuka oli hän vastustamaan
sallimusta ajatuksen tähden, joka oli tullut hänen mieleensä
satatuhatta vuotta ennen aikojaan?
* * * * *
Muutaman päivän matkan päässä länteen päin kaarijalkojen rämeisestä
asuinpaikasta kulki komea metsästäjä varovasti tiheikköjen läpi. Hänen
värinsä, ruumiin rakenteensa ja nopeat, ketterät liikkeensä osoittivat,
että hän oli samaa rotua kuin Mawg ja A-ya. Pituudeltaan ja kooltaan
hän muistutti paljon Mawgia, mutta väriltään hän oli vaaleampi,
vähemmän karvainen ja muutoin rohkea ja älykäs. Hänen silmänsä olivat
sinisenvihreät, tyynet ja läpitunkevat ja niissä oli salaperäinen ilme.
Hän oli selvästi paljon vanhempi Mawgia, ja hänen pitkissä, tuuheissa
hiuksissaan ja lyhyessä, kiharaisessa parrassaan oli paljon harmaita
juovia. Toisessa kädessään oli hänellä kummallisen pitkävartinen nuija,
ja toisessa kädessä kantoi hän kahta pitkää, ohutta keihästä, joiden
kärjet oli karaistu ja teroitettu tulessa.
Kun Grôm useita viikkoja takaperin oli lähtenyt tulien takana olevista
luolista etsimään A-yaa kaarijalkojen kaukaisesta asuinmaasta oli
hänellä ollut myös kaksi suurta puunkaarnaputkea, joiden sisällä
tulikipinät savuten kytivät taulakäävässä. Mutta Grômin levotonta
mieltä suututti se, että oli yhtämittaa pysähdyttävä rakentamaan
nuotiota ja virittämään uudelleen salaisia kipinöitä, etteivät ne
sammuisi. Kärsimättä viivytyksiä ja luottaen omaan kestävyyteensä ja
voimaansa oli hän heittänyt tuliputket pois turvautuen taas aseisiinsa,
jotka olivat riittäneet hänelle ennen Loistavan Olennon löytöä ja
valloittamista.
Ollen kokonaan mietteittensä vallassa ja ajatellen vain tytön, poikansa
äidin pelastamista vältti hän taisteluita suurten petojen kanssa,
jotka sattuivat hänen tielleen, ja pakeni häpeämättä sellaisia, jotka
yrittivät käydä häneen kiinni.
Hän ei antautunut mihinkään epävarmaan taisteluun. Hän tyydytti
nälkäänsä hunajalla, kypsillä hedelmillä ja juurilla, joita metsä
tarjosi runsaasti tähän vuodenaikaan. Öisin hän rakensi pesänsä
hätäisesti punomalla oksia yhteen korkeimmalla heiluvaan puunlatvaan,
johon ei edes leopardikaan, vaikka se olikin taitava kiipijä, voinut
tulla antamatta itseään hyvissä ajoin ilmi. Näin hän viimein,
itsepintaisesti ja nopeasti kuljettuaan itää kohti, saapui tuon laajan
suoseudun reunalle, jonka hedelmällisissä, reheväkasvuisissa ja
saarentapaisissa metsissä kaarijalat asustivat.
Täällä oli tarpeen hänen metsässäliikkumistaitonsa, johon hän oli
tottunut salaa hiipiessään aran antiloopin jäljessä. Kun hänen vaalea
ihonvärinsä olisi voinut ilmaista hänet, hieroi hän itseään savisella
mudalla, kunnes hän oli samanvärinen kuin kaarijalat. Ryömien hämärissä
pensaikoissa äänettömästi kuin käärme tai kiiveten ketterästi pitkin
oksia kuin harmaa apina päivän jo hieman hämärtäessä, teki hän lyhyitä
partioretkiä hajallaan sijaitsevien asumusten ympäristöllä, mutta
ei voinut löytää jälkeäkään tytöstä tai Mawgista, jonka hallussa
hän luuli A-yan vielä olevan. Mutta kulkiessaan varovasti leirin
ulkopuolelle pohjoista kohden, tuli hän sille jo melkein uudelleen
umpeen kasvaneelle polulle, missä Mawgia oli ajettu takaa. Tätä hän
seurasi, kunnes polku loppui ja pakolaisen jäljet yksinään jatkuivat
edelleen. Eräs hyvinsäilynyt jälki märässä maassa oli selvästi Mawgin,
sillä se erosi täydellisesti noiden apinamiesten jäljistä. Metsästäjä
etsi kiivaasti toista pienempää ja hennompaa jälkeä. Hän kulki etsien
edempää ja sitten taas takaa-ajajien jälkien joukosta, mutta turhaan.
Mawg oli selvästi paennut yksin.
Grôm istuutui maahan äkillisen epätoivon vallassa. Jos Mawg, joka ei
ainakaan ollut pelkuri, oli paennut yksin, silloin tyttö oli varmasti
kuollut. Nuija ja keihäät putosivat Grômin voimattomista käsistä. Hänen
elämänhalunsa vaihtui väsyneeksi välinpitämättömyydeksi ja tylsäksi
tuskaksi, jota hän ei edes koettanut ymmärtää. Oli onni hänelle, ettei
mikään hiipivä peto hyökännyt hänen kimppuunsa tuona sokeana uupumuksen
hetkenä. Silloin häneen iski uusi ajatus, ja hänen epätoivonsa leimahti
raivoksi. Hän hypähti jaloilleen tarttuen tuuheaan partaansa. Musta
päällikkö oli epäilemättä ryöstänyt tytön. Ajatus tästä hänen vaimoaan,
hänen lapsensa äitiä kohdanneesta häpeästä sai hänet hetkeksi vallan
mielipuoleksi. Tarttuen aseisiinsa hän karjui tuskasta ja juoksi
sokeasti pitkin tallattua polkua valmiina hyökkäämään koko inhoittavan
heimon kimppuun. Jättiläisleopardi, joka väijyi pensaikossa tien
varrella, aikoi käydä hänen kimppuunsa, mutta peräytyikin sensijaan
pelästyen miehen hurjuutta.
Mutta mielettömyys haihtui pian. Kun järki palasi, pysähtyi hän
juoksussaan, vilkaisi tarkkaavasti ympärilleen ja hiipi sitten salaa
tiheikköön. Nyt enemmän kuin koskaan täytyi hänen olla kylmän rohkea
voidakseen riistää A-yan hirviön käsistä.
Seuraten tuota hurjaa Mawgin takaa-ajotietä tunkeutui Grôm
syvälle kaarijalkojen kylään. Huolimatta hänen voimastaan ja
ilvesmäisestä hiipimisestään oli se toisinaan pöyristyttävää. Ei
ainoastaan tiheiköissä maassa, vaan myös puun latvoissa vilisi
hänen tarkkasilmäisiä vihollisiaan. Hänen oli ryömittävä suolla
likomärkien juurien keskellä ja toisinaan maattava liikkumattomana
kuin kivi tuntikausia kärsien miljoonien hyönteisten pistot. Toisinaan
uskaltamatta nostaa päätään katsellakseen ympärilleen täytyi hänen
luottaa vain korviinsa ja tarkkaan hajuaistiinsa. Ja toisinaan
ainoastaan hänen uupumaton liikkumattomuutensa pelasti hänet joutumasta
peloittavan kyykäärmeen tai etsivän ja vihastuneen kalkkarokäärmeen
uhriksi. Kauan nuuskittuaan, valmiina antamaan kuoleman iskun, päätteli
käärme, ettei tuo liikkumaton olento sen edessä ollut elävä. Hitaasti
se oikaisi jännittyneet kiemuransa ja liukui tiehensä. Ja Grôm jatkoi
jälleen vaarallista matkaansa.
Silloin auringon nousun aikana, sillä kaarijalat olivat kuten linnut
aikaisia, toisena päivänä sen jälkeen kuin hän oli löytänyt Mawgin
jäljet, näki kärsivällinen metsänkävijä A-yan. Hän oli ryöminyt noin
sadan kyynärän päähän neuvottelukalliosta, jota kaarijalkalaumat
ympäröivät. Ollen kyyryllään tiheässä pensaikossa ei Grôm voinut
nähdä paljoa. Mutta hän näki noiden kuuntelevien joukkojen päitten
yli mustan päällikön istuvan kivellään ryhmyinen nuija kädessään. Hän
puhui sotilailleen kummallisilla, nopeilla kurkkuäänteillä, joista
Grôm ei saanut mitään selvää. Puhe loppui pian. Päällikkö nousi ylös.
Elukkamaiset joukot väistyivät syrjään ja silloin näki Grôm A-yan
kyyristyneenä päällikön jalkojen juureen polvet hiustensa peitossa.
Astuessaan kalliolta alas tarttui päällikkö tyttöä ranteeseen ja veti
hänet seisoalleen. Tyttö asettui päällikön taakse alakuloisena kuin
ruoskittu koira. Grôm puri hampaitaan piilopaikassaan ja pysyi vaivoin
alallaan. Kun A-ya oli ryöstäjänsä joukkojen ympäröimänä, olisivat
kaikki pelastamisyritykset olleet tällä hetkellä toivottomia.
Kaarijalkajoukossa oli jotakin tekeillä, mitä Grôm piilopaikastaan
ei ensin voinut saada selville. Sitten hän huomasi, että päällikkö
koetti neuvoa voimakkaille, mutta kömpelöille seuralaisilleen nuijan
ja keihään käyttöä. Petturi Mawg oli opettanut päällikköä käyttämään
taitavasti suunnatonta nuijaansa, mutta keihäänheitossa hän oli vielä
kömpelö ja taitamaton. Halkaistuaan erään seuralaisensa kasvot huonosti
tähdätyllä heitolla lopetti hän keihään heiton, kääntyi tyttöön ja
käski hänen opettaa kansansa tavat. Oli selvää, että kaarijalat
luottivat suuresti hänen voimaansa, vaikka hän olikin vain nainen,
sillä he hajautuivat heti kahteen joukkoon, jotta hänellä olisi
väljemmältä tilaa. Tiheikössä olevan katselijan sydän alkoi jyskyttää,
kun hän näki tien aukeneman piilopaikkansa ja rakastamansa naisen
välillä.
A-ya ei ollut ymmärtävinään päällikön käskyä. Hän otti keihään,
mutta seisoi pidellen sitä tyhmän näköisenä. Päällikkö uhkasi häntä
vihoissaan, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan sitä. Samassa kuului
tiheiköstä raukun viheltävä huuto. Tyttö oikaisi itsensä ja jokainen
lihas hänessä jännittyi. Surumielinen huuto kuului uudelleen. Oli
outoa, että raukku asusteli tuollaisessa tiheässä rämeikössä, mutta
kaarijalat eivät huomanneet tuota luonnottomuutta. Tyttöön tuo huuto
vaikutti sensijaan kuin taikavoima. Hän ei vilkaissutkaan tiheikköön
päin, mutta äkkiä hymyillen hän näytti ymmärtävän päällikön määräyksen.
Kohottaen tukevan keihään olkansa tasalle hän tähtäsi suureen, vaaleaan
sieneen, joka kasvoi puunjuurella noin kuuden-, seitsemänkymmenen
askeleen päässä. Taivuttaen notkeata vartaloaan, kuten Grôm oli
neuvonut häntä, hän heitti. Vaalea sieni halkesi kahtia.
Ihastuksesta kirkuen syöksyi joukko sinne tarkastamaan kappaleita.
Päällikkökin, vaikka halveksikin kansansa ilmaisemaa ihastusta, astui
askeleen tai pari siihen suuntaan. Hän kääntyi hetkeksi selin. Sillä
hetkellä tyttö pakeni äänettömänä ja nopeasti kuin hirvi kiitäen
tiheikköä kohti, mistä raukun huuto oli kuulunut. Pitkät, tuuheat
hiukset hulmusivat hänen juostessaan.
Vihasta ulvahtaen lähti musta päällikkö koko joukko kintereillään
hänen jälkeensä. Samassa hypähti tiheiköstä Grôm seisoen uljaana
keihäs ojossa. Kuin leijona satimessa hän vilkaisi nopeasti joka
puolelle harkiten taistelu- ja pakomahdollisuuksia ja uhaten koko
ajan vihollisia, jotka lähestyivät häntä. Nähdessään hänet näin
odottamatta pysähtyi koko joukko epäröiden. Mutta musta päällikkö
syöksyi edelleen kuin mieletön puhvelihärkä. Grôm heitti toisen
keihäistään. Hän paiskasi sen hurjalla vimmalla, mutta varoen A-yan
päätä täytyi hänen heittää se korkealle. Päällikkö näki sen tulevan
ja heittäytyi taitavasti maahan. Keihäs syöksyi hurjasti eteenpäin
ja lävisti yhden epäröivän kaarijalan, joka oli muutaman askeleen
päässä päällikön takana. Hänen tuskanhuudostaan havahtui joukko ja
lähti kirkuen liikkeelle. Mutta Grôm ja tyttö pakenivat jo vierekkäin
aukeata metsäniittyä pitkin vasemmalle, laajaa vettä kohden, jonka he
näkivät välkkyvän runkojen välistä. Grôm tiesi, että tie, jota hän
oli tullut, vilisi täynnä vihollisia. Hän oli huomannut, ettei ollut
mitään mahdollisuutta päästä joukkojen läpi edessäpäin tai oikealla.
Mutta tällä suunnalla oli ainoastaan muutamia karvaisia naisia, jotka
pakenivat kauhuissaan nähdessään hänet. Lisäksi hän arveli, etteivät
kaarijalat olisi mitään taitavia uimareita.
Kaikki luola-asukkaat osasivat uida kuin saukot, ja sekä Grôm että
tyttö olivat tovereitaan taitavammat. Vesi heidän edessään oli
noin kolme-, neljäsataa kyynärää leveä. He eivät tienneet, oliko
se liikkumaton suojoki vai järven lahti. Mutta huolimatta siitä,
uhkasivatko heitä siellä krokodiilit tai vesikäärmeet, hyppäsivät he
veteen ja uivat pitkillä, voimakkailla vedoilla kohisten vastakkaista
rantaa kohti. Heillä oli enää jäljellä kolme-, neljäkymmentä kyynärää
ja he etenivät vedessä nopeata vauhtia. Muutamat kovat läiskähdykset
vedessä heidän takanaan osoittivat, että heidän vihollistensa kömpelöt
heitot, särkyneet nuijat ja oksan kappaleet kantoivat vain lyhyen
matkaa. Ja he katsoivat halveksien taakseen.
Kaarijalkaiset, karvaiset miehet, joilla oli laajat, punaiset, ylöspäin
ammottavat sieraimet, juoksivat pitkin rantaa, ja päällikkö yllytti
heitä kiivaasti veteen. He peräytyivät kauhuissaan eikä päällikköä
itseäänkään näyttänyt haluttavan lähteä. Äkkiä hän tarttui kahta
lähinnä olevaa harvaan tukkaan ja heitti heidät suinpäin veteen.
Kauhusta huutaen he kömpivät takaisin rannalle ja juoksivat kuin
puoleksi tukehtuneet kanat joukkojen taakse.
Päällikkö komensi miehiään. Joukko jakautui heti kahtia. Toinen ryhmä
lähti juosten kömpelösti vasemmalle rantaa pitkin ja toinen seurasi
päällikköä tiheän kaislikon läpi oikealle. Suurikokoinen päällikkö
harppi pitkillä jaloillaan nopeasti edellä raivaten tietä.
»Tämähän onkin vain lammikko», sanoi Grôm suuttuneena, »ja he aikovat
kiertää rantoja myöten hyökätäkseen meidän kimppuumme.»
Mutta tyttö, jonka hiukset valuivat vedestä mustina taaksepäin, nauroi
vain. Hän oli viimeinkin vapaa. Ja hän oli yhdessä miehensä kanssa.
Äkkiä tunsi Grôm pohkeessaan terävää, pistävää tuskaa. Kiljahtaen hän
katsoi taakseen luullen näkevänsä vesikäärmeen kiitävän pois. Hän
ei nähnyt mitään. Mutta samassa tuntui samanlainen pistos toisessa
jalassa. Silloin A-ya huusi: »Ne purevat minua joka puolelta.» Grôm
tunsi yht'aikaa ruumiissaan tusinan polttavia pistoksia. Silloin hän
ymmärsi, etteivät heidän vihollisensa olleet mitään vesikäärmeitä.
»Nopeasti! Rannalle!» sanoi hän. Voimakkain vedoin he pääsivät
liejuiselle matalikolle ja kömpivät rannalle. Heidän ruumiissaan
riippui tiheässä jättiläisiiliäisiä.
Huolimatta haavoista ja verenvuodosta he repivät irti inhoittavat
vihollisensa. Sitten he hetken koottuaan voimia ja valiten suunnan
lähtivät luodetta kohti juosten nopeasti laajan, ruohoisen metsäaukean
poikki, missä kasvoi sananjalka- ja mimosatiheikköjä.
He olivat juosseet tätä niittyä noin puolen tuntia ja arvelivat jo
päässeensä takaa-ajajistaan, kun melkein heidän edestään oikealta
ilmestyi musta päällikkö syöksyen heitä Vastaan. Noin puoli kilometriä
jäljempänä mimosatiheikköjen välissä tulivat hänen seuralaisensa minkä
ennättivät. Musta päällikkö huusi peloittavasti, heilutti suurta
nuijaansa ja hyökkäsi Grömiä Vastaan Työntäen A-yan taakseen astui Grôm
eteenpäin vastaten huutoon.
Mies miestä vastaan taistellessaan näyttivät nuo kilpailijat jokseenkin
vetävän toisilleen vertoja. Vaaleaihoinen luolien mies oli puolta päätä
pitempi, mutta selvästi kevyempi painoltaan. Hänen pitkät, suorat,
voimakaslihaksiset jalkansa eivät olleet niin suunnattoman vahvat
kuin hyökkääjän käyrät jalat. Hän oli verrattain hoikka lanteiltaan
ja vyötäisiltään. Mutta rinta, käsivarret ja hartiat olivat hänellä
parhaiten kehittyneet. Näytti siltä kuin leijona ja karhu olisivat
joutuneet vastakkain.
Grômille oli eräs seikka tuona hetkenä melkein yhtä tärkeä kuin
naisensa pelastus; hän tahtoi nimittäin kostaa tuolle julmalle
elukkamaiselle miehelle, joka oli pitänyt hänen vaimoaan vankina.
Hävinnyt esi-isien vaisto leimahti hänessä uudelleen eloon. Se
kehoitti häntä paiskaamaan nuijan ja keihään maahan ja heittäytymään
kilpailijansa kimppuun puristavin käsin ja raatelevin hampain. Mutta
hän sai tahdollaan ja järjellään torjutuksi tuon mielettömyyden.
Äänettömänä ja liikkumattomana, hieman kumartuneena ikäänkuin
hyökkäysasentoon, odotti Grôm, kunnes hyökkääjä oli noin kolmenkymmenen
askeleen päässä hänestä. Sitten hän heitti jäljellä olevan keihäänsä
hurjalla vauhdilla ja varmasti tähdäten. Mutta hän ei ollut aavistanut,
miten nopeasti puun asukkaat käyttivät suuria käsiään. Musta päällikkö
tarttui keihään kärkeen, kun se oli muutaman tuuman päässä hänen
ruumiistaan. Raivokkaasti karjuen hän katkaisi lujan keihään kuin
marajuuren varren ja heitti kappaleet sivulle. Hänen sitä tehdessään
hyökkäsi Grôm äänettömänä ja nopeasti hänen luokseen.
Jos Grômin kivipäisen nuijan hurja isku olisi osunut paikalleen, olisi
taistelu päättynyt. Mutta musta päällikkö oli nopea kuin ankerias. Hän
kumartui maahan, niin että isku suhahti hänen ylitseen osumatta häneen,
ja samalla heilahdutti hän nuijaansa. Se oli hyvin tähdätty Grômin
niskaan. Mutta tämä, tuntien horjuvansa epäonnistuneen iskunsa takia,
hypähti kauemmaksi, ennenkuin kääntyi katsomaan, mitä oli tapahtunut.
Päällikkö nousi ylös, ja molemmat hyökkäsivät yht'aikaa toisiaan
vastaan niin, että suuret nuijat iskivät yhteen ilmassa. Isku oli niin
tärisyttävä ja hurja, että molempain aseet putosivat maahan.
Kumpikaan taistelijoista ei uskaltanut kumartua ottamaan sitä ylös.
He seisoivat jonkun aikaa tuijottaen toisiinsa. Hengitys sihisi
heidän yhteenpuristettujen hampaittensa lävitse ja kädet puristuivat
nyrkkiin. Sitten he hypähtivät pystyyn tarttuen toistensa kurkkuihin,
Grôm äänettömänä, musta päällikkö muristen käheästi. Kumpikaan ei
kuitenkaan saanut sellaista otetta kuin oli aikonut. He puristivat
toisiaan seisoen siinä huojuen, ponnistellen, hikoillen ja ähkien
niin tasavoimaisina, että A-yan mielestä, joka katseli hengähtämättä,
nuo kauheat hetket näyttivät kestävän tuntikausia. Silloin Grôm
hämmästyneenä tavatessaan tässä elukkamaisessa miehessä vertaisensa,
oli häviävinään. Hellittäen toisen kätensä otteen hän vaipui
polvilleen. Riemukkaasti karjahtaen kumartui musta päällikkö hänen
ylitseen. Mutta samassa Grôm tarttui häntä jalkoihin ja työnsi hänet
kavalasti päänsä ylitse maahan. Ennenkuin hän ehti nousta, oli Grôm
hänen päällään painaen häntä maata vasten ja puristaen kurkusta.
Raivoissaan iski tämä apinamaiset hampaansa kuin verikoira syvälle Grôm
niskalihaksiin yrittäen purra valtasuonen poikki.
Silloin A-ya vilkaisi ympärilleen. Hän näki kahden kaarijalkajoukon
lähestyvän heitä molemmilta puolin. Lähin parvi oli vain muutaman
sadan metrin päässä. Hänen isäntänsä oli selvästi käskenyt hänen pysyä
erillään tästä taistelusta, mutta nyt ei ollut aikaa totella. Hän
sieppasi särkyneen keihään kärkipuolen maasta. Pidellen sitä molemmin
käsin hän työnsi sen täydellä voimallaan mustan päällikön kurkkuun ja
jätti sen siihen. Hirveästi yskäisten hellitti päällikkö hampaansa.
Hänen jäsenensä kangistuivat, ja hän jäi vavahdellen makaamaan maahan.
Veren tahraamana hypähti Grôm pystyyn ja kääntyi vihaisesti A-yan
puoleen. »Minä olisin tahtonut tappaa hänet», sanoi hän kylmästi.
»Ei ollut aikaa», vastasi tyttö osoittaen lähestyviä joukkoja.
Sanomatta sanaakaan sieppasi Grôm nuijansa, tempaisi katkenneen keihään
kuolleen kilpailijansa kaulasta, heitti sen tytölle ja syöksyi kapeata
tietä joukkojen välistä.
Oli selvää, että nuo kaksi pakolaista, jotka juoksivat niin nopeasti,
pääsisivät karkuun. He olivat sentähden ihmeissään kuullessaan
kaarijalkojen voitonriemuisesti huutavan. Muutaman sadan metrin päässä
loppui aukea seutu ja sen sijaan alkoi ihania, tulipunaisia kukkia
kasvava vyöhyke, joka ulottui oikealle ja vasemmalle niin kauas kuin
silmä kantoi. Se oli noin kahdenkymmenen jalan korkuista pensaikkoa,
jonka kapeat, vaaleanvihreät lehdet melkein peittyivät runsaiden
kukkien alle. Mutta vaikka se olikin tiheikköä, huomasi Grômin tarkka
silmä, ettei se ollut tarpeeksi sakeata estääkseen heidän pakoaan. Kun
he saavuttivat sen, olivat kiljuvat joukot aivan heidän kintereillään.
Mutta he syöksyivät nauraen sinne ja juoksivat harmaiden varsien ja
ruusuhohteen keskelle. Takaa-ajajat huusivat hurjasti. Grômistä se
kuulosti riemuhuudolta, mutta he pysähtyivät ruusupensaikon reunalle
eivätkä aikoneetkaan seurata.
»He tietävät, etteivät he voi saavuttaa meitä», sanoi Grôm hiljentäen
vauhtiaan. Mutta tyttö oli levoton, kun takaa-ajo noin äkkiä loppui,
eikä vastannut mitään.
Kulkiessaan tasaista vauhtia eteenpäin lumoavassa, vaaleanpunaisessa
hohteessa, joka tuli heidän yläpuoleltaan kukkien läpi, huomasivat
he äkkiä ympärillään painostavan hiljaisuuden. Takaa-ajajien äänten
häivyttyä eivät heidän tuskallisen tarkkaavat korvansa kuulleet muuta
kuin heidän omien askeleittensa pehmeän kopseen. Ei linnun laulu, ei
siipien suhina eikä ainoankaan hyönteisen surina tai pisto häirinnyt
oudon raskasta ilmaa. Ei käärme, sisilisko eikä vikisevä hiiri
vilahtanut pudonneitten lehtien seassa. He ihmettelivät kovin sellaista
hiljaisuutta. Vielä he ihmettelivät sitä, ettei siellä kasvanut
mitään pieniä kasveja, pensaita eikä puita, joita tavallisesti kasvoi
tällaisessa lämpimässä seudussa. Heidän ympärillään ei ollut mitään
muuta kuin loppumattomasti harmaita runkoja, laakeriruusun vaaleita,
hentoja lehtiä ja ruusunpunainen kukkakatos.
Äkkiä he tunsivat jäsenissään uupumusta, joka kävi yhä raskaammaksi,
ja heidän silmiinsä tuli jäykkä ilme. Silloin Grôm ymmärsi nuo
riemuhuudot. Hän pysähtyi ja tarttui tyttöä ranteeseen. »Täällä on
myrkyllistä. Täällä vaanii kuolema», mutisi hän. »Siksi he huusivat.»
»Niin, kaikki on kuollutta paitsi nuo punaiset kukat», kuiskasi A-ya
painautuen häntä vastaan kauhusta väristen.
»Rohkeutta!» huusi Grôm kohottaen päätään ja pyyhkäisten suurella
kädellään silmiään. »Meidän täytyy päästä läpi. Meidän täytyy löytää
ilmaa.»
Pudistaen päältään kuoleman kankeuden juoksivat he edelleen, täyttä
vauhtia katsellen runkojen läpi joka suunnalle. Ponnistus saattoi
heidän sydämensä kiivaasti sykkimään. Ei näkynyt vieläkään heidän
ympärillään eikä edessään muuta kuin loppumattomasti hoikkia, harmaita
runkoja ja tuota pahaa-ennustavaa, punaista valoa. Viimein alkoivat
A-yan askeleet jälleen hidastua, ikäänkuin hän olisi tullut uniseksi.
»Herää!» huusi Grôm ja puristi niin kiivaasti hänen käsivarttaan, että
hän huudahti. Mutta tuska sai hänet ponnistamaan uudelleen. Hän juoksi
nyyhkyttäen eteenpäin. Samassa häntä sysättiin hurjasti vasemmalle.
»Tätä tietä!» läähätti Grôm hien valuessa hänen tuhkanharmaita
kasvojaan pitkin. Ja tuolla vasemmalla rankojen välissä huomasivat
A-yan tuijottavat silmät vihatun ruusuisen hohteen kalpenevan
luonnolliseksi päivän valoksi.
Se oli suuri, vaalea kukkula; saari tuossa petollisessa kukkaismeressä.
Haparoivin, hervottomin sormin he kiipesivät sen paljasta rinnettä
ylös, heittäytyivät pitkälleen pienten, mutta terveellisten kasvien
joukkoon, jotka peittivät kukkulan laen ja täyttivät keuhkonsa
puhtaalla, virkistävällä ilmalla. He kuulivat epäselvästi hyönteisten
siunattua surinaa, ja suuret kärpäset lentelivät heidän päänsä päällä
purren kipeästi. He makasivat silmät ummessa, ja vähitellen lakkasi
tuo outo tykytys heidän suonissaan ja uutta voimaa tuli heidän
herpautuneisiin jäseniinsä.
Noin tunnin kuluttua nousi Grôm istualleen ja katseli ympärilleen.
Joka puolelle levisi turmiollinen, punainen laakeriruusuvirta
keskeytymättä paitsi luoteessa. Siellä oli jättiläismäistä metsää,
joka oli liian mahtavakasvuista, jotta nuo myrkylliset kukat olisivat
voineet siellä vaikuttaa. Metsäkaistaleen toinen pää oli noin
parinsadan tuuman päässä kalliosta. Täysin toipuneina kiipesivät Grôm
ja A-ya alas vastahakoisesti tuohon vaaleanpunaiseen kukkaismereen,
juoksivat melkein hengähtämättä ja saapuivat uudelleen rehevien
vihreiden pensaiden varjoon. He kulkivat siksi, kunnes löysivät
viikunapuutiheikön. Ravittuaan itsensä tuoreilla hedelmillä kiipesivät
he korkealle puuhun ja valmistivat itselleen turvallisen levähdyspaikan
oksien suojaan.
Seuraavina päivinä he kulkivat ilman seikkailuja eteenpäin yhtämittaa
karttaen petoja, joita tässä rehevässä metsässä oli runsaasti. Grömillä
oli nuijansa ja A-yalla särkynyt keihäs. Mutta he karttoivat kaikkia
taisteluja kiirehtiessään takaisin kotiseuduilleen luoliinsa ja
suojelevien tulien luo. Tavatessaan mustan leijonan, miekka hampaan
tai ilkeän, vihaisen sarvikuonon he kiipesivät puun latvaan ja
jatkoivat matkaansa siirtymällä latvasta toiseen niin kauan kuin oli
tarpeellista. He tiesivät voittavansa ovelimmatkin pedot, ja heidän
ainoa levottomuutensa oli Mawg, jonka voimaa ja rohkeutta Grôm ei enää
kauemmin voinut halveksia. Hän oli epäilemättä heidän jäljillään ja
hyökkäisi heidän kimppuunsa äkkiarvaamatta Siksi he eivät milloinkaan
nukkuneet yht'aikaa. Toinen oli aina vahdissa. Ja sentähden heidän
matkansa, kaikesta innosta huolimatta, edistyi tavallista hitaammin.
Eräänä päivänä pitkän, keskeytymättömän matkan jälkeen lepäsi A-ya
pitäen vahtia puunlatvassa Grômin kerätessä viikunoita. Seutu oli
aukeata ja siinä kasvoi matalia kasveja, viidakkoa ja yksinäisiä
puita. Tyttö, ollen itse hyvin kätkössä, saattoi nähdä joka suunnalle.
Hän näki Grômin kulkevan viikunapuuryhmältä toiselle etsien täysin
kypsyneitä, hyvältä maistuvia hedelmiä. Sitten hän vavahtaen vihasta
ja kauhusta näki Mawgin tumman olennon hiipivän äänettömästi Grômin
jäljessä vain parinsadan askeleen päässä. Heti hänet huomattuaan
heittäytyi tyttö maahan ja alkoi ryömiä äänettömästi kasvien keskellä.
A-ya aukaisi suunsa antaakseen varoituksen. Mutta hän pidätti huutonsa
ja katkera, riemuitseva hymy levisi hänen kasvoilleen.
Jos Mawg uhkasi Grömiä, oli hän itsekin uhattuna. Ja häntä uhkasikin
hirveä vihollinen.
Kukkivan mimosapensaan takaa ilmestyi kauhea lintu, noin kymmenen,
kahdentoista jalan korkuinen, nostaen jalkojaan hyvin korkealle
hyökätessään nopeasti, mutta äänettömästi tuota herkkupalaa kohti. Sitä
peittävät höyhenet olivat enemmän pitkien, tahmeitten karvojen kuin
höyhenten näköisiä. Se muistutti rakenteeltaan jättiläiskasuarilintua,
mutta sen pitkät, siniset sääret ja jalat olivat paljon voimakkaammat.
Sen kaula oli pitkä, mutta hyvin vahva kannattaakseen suunnatonta
päätä, joka oli suurempi kuin hevosen ja varastettu isolla, käyrällä,
raatelevalla korppikotkan nokalla. Tätä kauheata päätä pidensi vielä
suippo veripunainen höyhentöyhtö, joka oli pään etupuolen ja nokan
yhtenäisenä jatkona.
Ryömivä Mawg oli vielä hyvin sadan askeleen päässä Grômistä, kun
suuri lintu saavutti hänet. Katsellen puun latvasta tarttui A-ya
oksaan kiinni ja pidätti henkeään. Mawg kuuli äänen takaa ja vilkaisi
äkkiä ympäri. Hän ponnahti kirkaisten jaloilleen. Mutta se oli liian
myöhäistä. Ennenkuin hän ehti lyödä tai paeta, iski tuo vahva nokka
hänet uudelleen maahan. Lintu pani toisen jalkansa uhrinsa lanteille,
tarttui nokallaan sen päähän ja katkaisi siltä taitavasti kaulan.
Sitten se ahneesti alkoi syödä kauheata ateriaansa.
Kuullessaan Mawgin kauhunhuudon oli Grôm kääntynyt ja hyökkäsi apuun
heiluttaen nuijaansa. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt puoliväliinkään,
hän näki, että peto oli tehnyt tehtävänsä. Ja hän malttoi mielensä.
Oli liian myöhäistä auttaa uhria, ja hän tiesi tuon pelättävän linnun
urhoollisuuden. Grômin lähestyessä oli lintu nostanut nokkaansa,
kääntynyt puoleksi häneen päin ja pidellen toisella jalallaan kiinni
uhrista käänteli julmaa päätään hitaasti katsellen uhmaavasti häntä.
Vielä hän epäröi nuijaansa puristaen, sillä tuo hävyttömyys pani hänen
verensä kiehumaan. Silloin kuului A-yan ääni puun latvasta kutsuvan
häntä. »Tule pois!» huusi hän. »Se oli Mawg.»
Silloin hän kääntyi pois ja meni uudelleen keräämään kypsyneitä
viikunoita.
Nyt kun Mawg ei ollut enään heitä uhkaamassa, kulkivat he paljon
nopeammin. Ja kun seuraava uusi kuu oli kalpeana, vaaleana,
sirpinmuotoisena taivaalla juuri sahahampaisten vuorten yläpuolella,
saapuivat he vahingoittumattomina heimonsa turvallisille luolille ja
kirkkaasti palaville nuotioille.
Kahdeksas luku.