JOUSI.

Luolien edustalla paloivat kirkkaasti heimon tulet. Niiden sisällä

vallitsi hyvinvointi ja ennen kuulumaton turvallisuus, sillä

tulen valloituksen jälkeen pysyivät sellaiset hirveät pedot ja

jättiläismäiset, raatelevat, juoksevat linnut, jotka olivat olleet

ihmisen pahimpia vihollisia siitä asti kuin hän oli astunut alas

puunlatvasta kävelemään suorana maan päällä, etäällä liekkejä peläten.

Vaikka hyökkäävien kaarijalkalaumojen aiheuttama suuri taistelu olikin

maksanut heimolle enemmän kuin puolet sen sotureista, vilisi luolissa

ylenmäärin reippaita lapsia. Päällikkö Bawrin ja hänen oikean kätensä

ja neuvonantajansa Grômin mielestä heimon tulevaisuus näytti turvatulta.

Niin kova läksytys oli annettu nuuskiville pedoille, kauhealle

miekkahampaalle, jättiläismäiselle, punaiselle luolakarhulle, ylpeälle,

mustalle leijonalle ja luitasärkevälle luolahyeenalle, että tulikehän

toisella puolellakin olevaa usean sadan askeleen levyistä tasankoa

pidettiin turvallisena leikkikenttänä, missä heimon lapset saattoivat

oleskella. Leikkikentän ulommaisimpaan reunaan, sinne missä kaislaiset

lammikot ja tiheät bamburuohikot alkoivat, oli varovaisuuden vuoksi

sytytetty tuli palamaan, mutta se oli- enemmän varoituksena kuin

todellisena suojana. Kun karhua tai miekkahammasta oli kerrankin

heitetty palavalla kekäleellä vasten kasvoja, tuli se hyvin araksi.

Sitäpaitsi oli heimon uutteruus karkoittanut kaikki metsästyseläimet

etäälle laaksoon. Oli harvinaista, että mikään pelättävämpi peto kuin

sakaali tai siipettikissa uskalsi tulla kilometrinkään päähän tulista.

Oli kulunut kaksi vuotta siitä kuin A-ya oli päässyt vapaaksi

vankeudestaan kaarijalkojen keskuudesta. Hänen ja Grômin lapsi

oli suorajäseninen, vaaleaihoinen, noin neljän, viiden vuoden

ikäinen poika. A-ya istui jalat ristissä lähellä vartiotulta, noin

viidenkymmenen metrin päässä tiheikön reunasta, leikkimässä poikansa

kanssa, jonka silmissä oli innokasta älyä. Hänen takanaan makasi

lihava, ruskea, matalanenäinen, noin neljäntoista, viidentoista

kuukauden ikäinen pienokainen leikitellen varpaillaan ja imeskellen

bananaviikunaa.

Sekä A-ya että poika olivat innostuneet uuteen leikkikaluun. Se oli

kenties ensimmäinen piiska. Pojan oli onnistunut sitoa noin kolme

jalkaa pitkä, kapea nahkakaistale kepinpäähän, joka oli muutamia

tuumia pitempi. Hän älysi nopeasti piiskan käytön ja alkoi koetella

sitä äitinsä hartioihin. Sen uutuus huvitti heitä kumpaakin, ja A-ya

naureskeli salaa ajatellen, että sitä joskus tulevaisuudessa voitaisiin

käyttää rangaistusvälineenä.

Viimein tuo hento ruoskansiima, pojan sitä innokkaasti heilutellessa,

löi liian kovasti A-yaa, niin ettei tämä kylmäverisyydestään huolimatta

sietänyt sitä. Hän sieppasi leikkikalun pojalta ja alkoi itse

leikitellä sillä. Ruoskansiima sattui olemaan vapaasta päästään melkein

kärjestä halki muodostaen silmukan. Varren tyvipäässä oli kyhmyrä,

joka oli jäänyt siihen, kun oksa oli taitettu rungosta. Hitaasti mutta

varmasti taivutti A-ya vahvoilla käsillään keppiä ja veti silmukan

kyhmyn yli, johon se jäi.

Mielenkiinnolla katseli hän kirkkailla silmillään ensimmäistä kaarta,

lapsen ja naisen leikin ihmeellistä tuotetta. Tyytymättömänä tuohon

uuteen, mitättömään esineeseen ja haluten saada ruoskansa takaisin

lapsi koetti siepata kaaren äitinsä kädestä. Mutta A-ya työnsi hänet

luotaan. Hän piti tästä uudesta leikkikalusta. Näytti siltä, kuin hän

aikoisi tehdä sillä jotakin. Äkkiä hän vetäisi nuorasta päästäen sen

jälleen irralleen. Kovasti jännitettynä lähti siitä mukava, suriseva

ääni. Hän toisti tempun useita kertoja pitäen kaarta korvansa lähellä

ja nauraen huvitettuna. Silloin poika ihastui siihen ja halusi itse

koettaa uutta leikkikalua. Mutta A-ya oli liian kiintynyt siihen. Hän

ei antanut pojan koskeakaan kaareen. »Mene ottamaan toinen keppi»,

käski hän kärsimättömästi, mutta unohti katsoa, toteltiinko hänen

määräystään.

Kun hän pärisytteli tuota outoa esinettä, joka niin ihmeellisesti

oli muodostunut hänen käsissään, tuli Grôm takaapäin hänen luokseen.

Hän astui varovasti makaavan, ruskean pienokaisen yli ja aikoi

ystävällisesti kiskaista A-yaa tuuheasta tukasta, mutta huomasi esineen

tämän kädessä ja pysähtyi äkkiä.

Hän seisoi hetken toisensa jälkeen liikahtamatta tarkastellen

mietteissään tuota uutta leikkikalua. Hänen silmänsä pienenivät

ja kulmansa rypistyivät. Tuolla esineellä näytti hänen mielestään

olevan epäselviä, hämäriä, laajoja mahdollisuuksia. Kuitenkaan ei

sitä, mikäli hän saattoi nähdä, voinut käyttää muuna kuin naisten

ja lasten hupaisena leikkikaluna. Viimein hän ei voinut kauemmin

pidättää kättään. »Anna se minulle», sanoi hän nopeasti tarttuen A-yan

ranteeseen.

Mutta A-ya ei ollut saanut vielä tarpeekseen. Hän piti sitä kaukana

Grômistä ja jännitti nuoraa yhä voimakkaammin. Sen enempää puhumatta

ojensi Grôm tyynesti pitkän käsivartensa ja otti kaaren. A-ya oli

ihmeissään, että tuollainen vähäpätöinen esine sai suuren arvon hänen

isäntänsä silmissä. Mutta hän luotti suuresti Grômiin. Hän pudisti

tuuheat hiuksensa kasvoiltaan, hillitsi pojan pyynnöt käskevällä

liikkeellä ja kiersi käsivartensa polviensa ympäri tarkastellen, mitä

Grôm aikoi tehdä leikkikalulla.

Ensin Grôm tarkasteli kaarta tarkasti, ja sitten hän kiinnitti nuoran

lujempaan molemmista päistä. Hän pärisytti sitä, kuten A-yakin oli

tehnyt. Hän pingoitti sen äärimmilleen ja päästi sen sitten hitaasti

pingoituksesta tarkastellen uutta voimaa, joka oli tuossa suoristuvassa

kaaressa. Viimein hän kysyi, kuka sen oli tehnyt.

»Minä», vastasi A-ya ylpeänä teostaan nyt, kun huomasi Grômin pitävän

sitä arvokkaana.

»Ei, minä sen tein!» parkui poika loukkautuneena.

Äiti naurahti hyväntuulisesti. »Niin, hän kiinnitti toisen pään ja löi

minua sillä», sanoi hän. »Sitten otin sen häneltä, taivutin kepin ja

sidoin toisen pään.»

»Se on oikein hyvä!» sanoi Grôm nyökäten miettivästi päätään. Hän

kyyristyi muutaman askeleen päähän ja alkoi kokeilla.

Ottaen pienen kiven hän asetti sen jänteelle, taivutti kaarta vähäsen

ja päästi irti. Kivi lensi ja osui hänen huuleensa ihmeellisellä

voimalla.

»Oi!» mutisi A-ya osaaottavasti, kun punainen veri virtasi Grômin

parrasta. Mutta lapsi, luullen, että isä oli tehnyt sen tahallaan,

nauroi sydämellisesti. Vähän harmissaan Grôm nousi, siirtyi muutamia

askeleita kauemmas ja istuutui uudelleen kääntäen selkänsä perheelleen.

Hän oli täysin tyytyväinen voimaan, joka piili tuossa heikossa,

pienessä esineessä. Mutta hän ei ollut tyytyväinen suuntaan, mihin se

iski. Hän jatkoi kokeilujaan, mutta veti varovaisesti vain vähän kaarta.

Pitkän aikaa oli hänen mahdotonta etukäteen arvata suuntaa, mihin

kivet, puu- tai kaarnanpalat äkkiarvaamatta kimmosivat hellitetystä

kaaren jänteestä. Mutta viimein pälkähti hänen päähänsä hämärä aavistus

tähtäämisestä. Tarttuen vasemmalla kädellään kaaren keskiosaan kohotti

hän kaaren silmiensä tasalle ojentaen käsivartensa. Hän asetti kiven

aivan nuoran keskikohdalle ja veti sitä nenäänsä kohti. Tämä yritys oli

niin onnistunut, että kivi lensi aivan suoraan ja iski häntä peukaloon.

Isku oli niin voimakas että hän pudotti kaaren tuskasta huudahtaen.

Vilkaistessaan nopeasti olkansa yli nähdäkseen, oliko A-ya huomannut

tapausta, hän näki, että tämä oli painanut kasvonsa polviaan vastaan

peittäen ne kokonaan hiuksillaan. Mutta hänen hartiansa nytkähtelivät

suonenvedontapaisesti. Grôm arvasi, että A-ya nauroi hänelle. Ensin,

kun hänen peukaloaan kirveli kovasti, oli hän lyömäisillään häntä.

Hän ei ollut milloinkaan tehnyt sitä A-yalle, vaikka kaikki toiset

luolamiehet, Bawrkin, löivät naisiaan sopivassa tilaisuudessa.

Sydämessään hän vihasi ajatustakin loukata A-yaa. Ja isku voisi koskea

häneen kipeästi. Siksi tuo ajatus nopeasti haihtui. Hän katseli noita

nytkähteleviä olkapäitä hetken synkästi. Ja sitten, kun kirvelys

peukalossa asettui, levisi hänen omille kasvoilleen myötätuntoinen,

ymmärtävä irvistys. Hän sieppasi kaaren maasta, hypähti ylös ja juoksi

nuoren ruokotiheikön reunaan.

A-ya kurkisti varovasti hiustensa läpi kohottaen päätään. Siinä samassa

oli hänen naurunsa lopussa, sillä hän arvasi, että Grômin terävät aivot

miettivät jotakin uutta. Saavuttuaan ruokotiheikköön taittoi Grôm

itselleen puoli tusinaa lujia, ohuita varsia, noin kahden, kolmen jalan

pituisia ja ohuemmasta päästään, noin A-yan pikkusormen paksuisia.

Hän arveli saavansa parempia tuloksia näistä kuin noista oikukkaista

kivistä.

Lukuisa joukko uteliaita katselijoita oli keräytynyt tarkastelemaan

Grômin kokeiluja. Useimmat heistä olivat naisia ja lapsia, sillä

suurin osa miehistä oli metsästämässä ja toiset olivat liian ylpeitä

näyttääkseen uteliaisuuttaan. Katselijat olivat halukkaita tietämään,

mitä Grôm oikeastaan puuhaili. Mutta kun hän oli suuri päällikkö ja

pelätympi kuin Bawr, eivät he uskaltaneet tulla kovin lähelle. Eivätkä

he senvuoksi olleet nähneet tai ainakaan ymmärtäneet noita kahta

mitätöntä epäonnistumista. Grôm puolestaan ei kiinnittänyt mitään

huomiota heihin. Nyt kun hän oli kerännyt itselleen noita hoikkia,

suoria ruokoja, oli hän unohtanut kaiken muun. Hän tunsi, katsellessaan

ja punnitessaan niitä kädessään, että ne kuuluivat tähän ihmeelliseen

esineeseen, jonka A-ya oli keksinyt.

Valiten yhden nuolista asetti hän hitaasti sen paksumman pään jousen

jänteelle ja seisoi pitkän aikaa miettien, vetäen sitä vähän matkaa

ja päästäen sen takaisin irroittamatta kättään siitä. Sitten hän

muisti, että keihäät lensivät paremmin, kun niitä heitettiin paksu pää

edellä. Hän käänsi pienen varren ja asetti ohuen pään kaaren nuoralle.

Sitten hän jännitti nuoraa koetteeksi ja päästi sen äkkiä irti. Nuoli

lensi aivan tähtäämättä suoraan ilmaan, kääntyi äkkiä ja putosi

maahan työntäen päänsä vähän matkaa pehmeään maahan. Grôm huomasi

edistyneensä. Katselijat aukaisivat hämmästyksestä suunsa, mutta eivät

uskaltaneet päästää ääntäkään, kun Grôm teki tuollaisia salaperäisiä

tekoja.

Temmaten ruovon maasta asetti Grôm sen uudelleen jousen jänteelle. Kun

hän jännitti nuoraa, heilahteli ruoko sinne tänne. Kärsimättömästi

murahtaen hän painoi vasemman kätensä etusormen sen yli pitäen sitä

paikoillaan ja samalla jännittäen uudelleen jousta. Äkkiä välähti

ajatus hänen päässään. Hieman koukistaen sormeaan niin, että ruoko

saattoi liikkua vapaasti, veti hän jännettä taaksepäin ja eteenpäin

tarkasti miettien uudelleen ja yhä uudelleen. Ilokseen huomasi hän,

että nuoli ei enää niskoitellut, vaan oli niin kuin hän suinkin

saattoi toivoa. Viimein, kohottaen kaaren päänsä pääpuolelle, hän

veti voimakkaasti jännettä ja ampui nuolen ilmaan. Hän huudahti,

kun se liukkaasti solui hänen koukistuneen sormensa alta ja kohosi

taivasta kohti ikään kuin ei aikoisikaan pysähtyä. Katselijoiden silmät

seurasivat pelokkaina sen lentoa, ja A-ya käsittäen äkkiä kaiken

pidätti henkeään ja puristi poikaa ihastuneena rintaansa vastaan. Hänen

vilkas mielensä oli käsittänyt, vaikka hämärästi, miehensä keksimän

ihmeen.

Vaikka Grôm oli suunnannut nuolen taivasta kohti ei hän ollut ajatellut

ollenkaan, mihin suuntaan tai kuinka kauas se kulkisi. Sattumalta

oli hän ampunut luoliin päin. Hän oli ampunut voimakkaasti, ja tuo

ensimmäinen kaari oli jykevää tekoa. Useimmat katselijoista, jotka

kyyköttivät luolien edustalla, tarkastelivat lentoa. Mutta siellä

oli muutamia, jotka olivat joko liian välinpitämättömiä tai liian

tylsiä huomatakseen vähempää kuin iskua päähänsä. Näiden joukossa

oli lihava, vanha nainen, joka oli kumarruksissa selkä toisiin päin

kaivaen roska- ja kivikasasta jotakin herkkupalaa, jonka hän oli

pudottanut sinne. Grômin nuoli kääntyi äkkiä ilmassa, kiiti hurjaa

vauhtia alaspäin ja sen kärki työntyi vaimon lihavaan pystyyn reiteen.

Kirkaisten pyörähti vanha nainen ympäri, repäisi nuolen irti, tuijotti

sitä kauhuissaan juuri kuin hän olisi luullut sen olevan jonkinlaisen

käärmeen ja hoiperteli hurjasti voivotellen lähimpään luolaan.

Pelästyneitä huudahduksia kuului katselijoiden joukosta, mutta ne

lakkasivat melkein samassa hengenvedossa. Grôm oli tehnyt tämän

ihmeen rangaistukseksi näin pitkän matkan päästä. Vanhan naisen oli

täytynyt tehdä jotakin, mikä oli suututtanut Grömiä. He olivat kaikki

peloissaan, ja useat, joiden omatunto ei ollut oikein rauhallinen,

seurasivat vanhan vaimon esimerkkiä ja livahtivat luoliin.

Grôm puolestaan oli hämmästynyt ja ylpeä. Hän oli pahoillaan, kun

oli haavoittanut vanhusta. Hän tunsi naurettavaa vastenmielisyyttä

haavoittaa ketään tarpeettomasti. Katsoessaan taakseen ja nähdessään

A-yan keinuttelevan ruumistaan edestakaisin sydämettömän iloisena,

olisi häntä haluttanut kysyä tältä, miltä hänestä olisi tuntunut olla

tuon lihavan vanhuksen sijassa. Toiselta puolen hän tunsi, että hän

oli tehnyt suuren keksinnön, tulen löydön jälkeen suurimman. Hän oli

keksinyt uuden aseen, jolla oli ennenkuulumaton, käsittämätön voima

ja joka kykeni tappamaan nopeasti, äänettömästi ja pitkän välimatkan

päästä. Hänen oli vain täydennettävä asetta ja opittava hallitsemaan

sitä.

Hän asteli ylpeästi luolan suulle ottamaan nuolensa. Heimon jäsenet,

rohkeimmat sotilaatkin, katsoivat tuskallisina ja peloissaan hänen

tuloaan. Mutta hän ei edes vilkaissut heihin. Heidän ei tarvinnut

tietää, että hän oli vahingossa haavoittanut vanhaa vaimoa. Hän otti

nuolen maasta ja tarkasteli sen verentahrimaa päätä tuimasti rypistäen

otsaansa. Sitten hän vilkaisi luolaan, johon hänen kokeilujensa,

onneton uhri oli paennut. Hän asetti nuolen uudelleen jänteelle

ikäänkuin jatkaakseen rangaistusta. Silloin kuului luolasta armoa

rukoilevien naisten huutoja. Grôm epäröi, näytti leppyvän, pani nuolen

kainalossaan olevaan kimppuun ja meni takaisin A-yan luo. Hän oli

tehnyt tarpeeksi sillä kertaa. Nyt hänen täytyi ajatella tarkasti ja

tehdä valmisteluja.

Tuntia tai paria myöhemmin lähti Grôm yksin retkelle A-yan kielloista

huolimatta. Hän halusi kokeilla rauhassa uudella aseellaan. Paitsi

suurta kimppua eripituisia ja -kokoisia ruokoja oli hänellä muutamia

viipaleita raakaa lihaa, koko joukko viikunoita, keihäs, nuija ja

jonkinlainen sangaton kori, joka oli punottu vihreistä, kestävistä puun

kuorista.

Tämä kori oli A-yan keksintö, joka oli lisännyt suuresti hänen

mainettaan heimon kesken ja aiheuttanut sen, että naiset alkoivat

kadehtia häntä yhä enemmän. Sisustamalla korin paksulta märällä

mullalla saattoi hän kuljettaa siinä tulta niin varmasti ja helposti,

että Grôm oli hyväksynyt sen heti paikalla heittäen pois epävarman ja

epämukavan, onton, bamburuovosta tehdyn tuliputkensa.

Kiiveten ylös luolien takana olevaa jyrkkää mäenrinnettä poikkesi

Grôm korkealla olevaan, mutkittelevaan vuoren solaan ja katosi pian

heimon näkyvistä. Sola, joka oli kauan sitten kuivuneen kosken

uoma, kohosi nopeasti ylöspäin itään päin ja johti hänet viimein

korkealle ylänteelle vuoren rinteellä. Sen takana kohosi vuori jälleen

jyrkästi päättyen sahahampaiseen huippuun, kuten melkein kaikki

vuoret näillä seuduin. Jyrkänteen juurella kallion seinässä oli kapea

halkeama; se vei pieneen luolaan, jonka Grôm oli löytänyt eräällä

metsästysretkellään. Hän oli käyttänyt sitä jo monesti turvapaikkana

silloin, kun hän oli väsynyt heimon hälinään ja tuskallisena halusi

pohtia hiljaisuudessa joitakin kysymyksiä, jotka aina kiusasivat hänen

ajattelevaa mieltään.

Hartaana mietiskellen uutta asettaan alkoi Grôm rakentaa pientä tulta

luolan suulle. Hän peitti tulivakastaan kaatamansa punaiset hiilet

kuivalla heinällä, kuivaneilla lehdillä ja pienillä tikuilla. Sitten

hän kumartuen alas puhalsi kauan ja tasaisesti kasaan, kunnes savuun,

joka siitä kohosi, ilmestyi ohuita liekkejä. Kun liekit hulmusivat

korkeammalle, kuuli hän jotakin levotonta ääntä luolasta. Hän katsoi

ylös tirkistellen savun läpi ja näki silmäparin hyvin lähellä maata

tuijottavan häneen pimeästä.

Toisella kädellään hän kylmästi, mutta nopeasti syyti tuleen enemmän

sytykkeitä siepaten toisella kädellään nuijansa. Silmät vetäytyivät

hitaasti takaisin luolan sisälle. Grôm lisäsi tuleen yhä suurempia

puita, kunnes se paloi voimakkaana ja loistavana. Sitten hän nousi,

otti palavan oksan käteensä ja heitti sen luolaan. Kuului hurja

murahdus ja silmät katosivat, sillä niiden omistaja vetäytyi nähtävästi

luolan perälle.

Hetkistä myöhemmin valaisi savuinen loiste äkkiä luolan. Kekäle oli

pudonnut kuivuneeseen heinäkasaan, joka oli aikaisemmin ollut Grômin

vuoteena. Grôm suoristi itsensä ja heilutti nuijaansa. Samassa syöksyi

sieltä kaksi suurta luolahyeenaa mielettöminä vihasta ja kauhusta.

Nuo suuret pedot pelkäsivät enemmän äkkinäistä leimahdusta luolassa

kuin suurta ja vaarallista tulta ulkopuolella. Ensimmäinen peto väistyi

juuri sopivalla hetkellä pelastuen tulesta ja juoksi niin nopeasti,

että se sai ohi kiitäessään vain pienen iskun ruumiinsa takaosaan

Grômin nuijasta. Mutta toinen niistä, naaras, oli liian kiivas

väistyäkseen ajoissa. Se syöksyi suoraan tulen läpi, työnsi Grömiä koko

hurjalla raivollaan kaataen hänet kumoon ja hyökkäsi ulvoen laaksoon

jättäen ilmaan kärventyneen karvan hajua.

Saatuaan suuren haavan toiseen poskeensa, josta vuoti verta runsaasti,

mutta muuten loukkautumatta, ponnahti Grôm vihoissaan ylös ja

hyökkäsi pakenevien petojen jälkeen. Mutta hän palasi pian järkiinsä.

Tyytymättömästi murahtaen hän palasi jälleen tulen luo ja oli pian

syventynyt uusiin kokeiluihinsa. Luolassa palavasta liekistä ei hän

pitänyt mitään väliä. Hän tiesi sen pian sammuvan, ja luola puhdistuisi

samalla myrkyllisistä hyönteisistä.

Koko iltapäivän hän kokeili nuolillaan saadakseen selville, minkä

pituisina ja painoisina ne antaisivat parhaat tulokset. Yhden

nuolistaan hän särki täydellisesti ampuen sen lyhyen matkan päästä

suoraan vuoren seinää vastaan. Kaksi muuta hän kadotti ampumalla ne

tarkoituksetta tasangon reunan yli alapuolella olevaan tiheikköön,

josta hän käärmeitä peläten ei uskaltanut etsiä niitä kovinkaan

tarkasti. Kaari oli onneksi, vaikka se olikin lyhyt ja ryhmyinen, hyvin

vahva, sillä se oli tehty ylänkömaan valkoisen pähkinäpuun oksasta.

Ja nahkajänne oli hyvin kuivunut, sitkeä ja luja. Mutta siinä oli

harmillinen värähtelevä vika, ja Grômin täytyi pingoittaa sitä monet

kerrat, ennenkuin tuo vika hävisi siitä.

Kun Grôm oli tyytyväinen kaarensa lujuuteen ja nuoliensa kokoon,

alkoi hän pohtia tähtäämiskysymystä. Valittuaan happamen, noin miehen

kokoisen päärynäpuun ampui hän sitä erilaisten välimatkojen päästä,

kunnes suurin osa sen isoista rehevistä lehdistä oli repaleina

ja hajallaan. Tarkkasilmäinen ja taitava kun oli, keksi hän pian

tähtäysasennon ja ampui muutamia kertoja onnistuneesti. Hän keksi myös

keinon, jolla voi pidellä nuolta tarvitsematta koukistaa sormeaan sen

ympäri. Hänen ylpeytensä oli niin tavaton, että hän aivan unohti syödä,

kunnes pimeys teki hänen harjoituksistaan lopun. Sitten istuutui hän

luolan suulle aterioimaan, tehden suuren tulen yöllä kuljeskelevia

petoja pelättääkseen. Vettä oli hänen haettava vähän matkan päästä

ylätasangon alapuolelta, mutta kantaessaan palavaa palsaminoksaa ei

hänen tarvinnut pelätä petoja, jotka olivat väijyksissä. Ne pakenivat

heti nähdessään loimuavat liekit.

Tuona yönä nukkui Grôm turvallisesti, sillä hänellä oli kolme

tulta ovensa edessä. Aina tunnin tai kahden kuluttua hän valppaana

metsästäjänä heräsi kohentamaan tuliaan ja nukkui jälleen heti

heittäydyttyään pitkälleen. Ja kun aamu sarasti punaten ja kullaten

sahahampaisen vuoren rinteet, oli hän taas ylhäällä ja kiiruhti

viileään, tuoksuavaan ulkoilmaan nuolineen.

Nyt oli hänen ratkaistava, mistä saisi nuoliin terävän kärjen. Ne oli

tehty bambunsukuisista lujista ruovoista ja niiden kärki oli melkein

tarpeeksi teräväsärmäinen. Mutta ruoko oli hauras, ja kun se oli

ontto, oli kärki luonnollisesti toisella sivulla, ja tämä haittasi

lennon tarkkuutta. Eikä läheisyydessä ollut mitään piikivenkappaleita

eikä kallion lohkareita, joista olisi voinut muodostaa teräviä

nuolenkärkiä. Hän yritti karaista kärkiä tulessa, mutta tulokset eivät

olleet ensinkään tyydyttäviä. Hän yritti asettaa jonkun ruovon päähän

orjantappurapiikin tai vahvan aloepuunoksan. Mutta hän ei voinut

sillä hetkellä keksiä keinoa, jolla olisi voinut kiinnittää nämä

kauheat piikit niin paikalleen, etteivät ne olisi kadottaneet kokonaan

voimaansa. Viimein hän huomasi, että sopiva kappale tulisi luusta,

jonka voisi hioa tarpeellisen muotoiseksi kahden kiven välissä. Mutta

tämän tehtävän hän voisi suorittaa vasta palattuaan luolille, ja se

vaatisi paljon tarkkaa harkintaa. Toistaiseksi hän tyytyi sellaisiin

kärkiin, joita hän oli teroittanut ja karaissut tulessa.

Päätettyään tämän asian teki Grômin mieli käytännöllisesti koetella

uutta, ihmeellistä asettaan. Hän laskeutui varovasti jyrkkää

rinnettä alaspäin ylätasangon itäiseltä reunalta seudulle, jossa oli

troopillisia pensaikkoja ja pieniä, ruohoisia niittyjä. Siellä täällä

kohosi joku suurempi puu yksinäisenä kuin vartiotorni. Tietäen, että

nyt oli useiden kasvinsyöjien ruokailuaika, piiloutui hän yhteen

tuollaiseen tuuheaan puuhun, josta näki vihreälle niitylle, ja odotti.

Hänen ei tarvinnut odottaa kauan, sillä seudulla oli runsaasti metsän

riistaa. Erästä polkua pitkin läheni suuri, tumma härkä, jolla oli

Grômin käsivarsien pituiset, käyrät sarvet. Sen kupeet olivat täynnä

pitkiä vast'ikään parantuneiden haavojen arpia, ja Grôm arvasi,

että se oli yksinäinen härkä, jonka joku voimakkaampi kilpailija

oli haavoittanut ja karkoittanut laumastaan. Härkä katsoi varovasti

ympärilleen ja alkoi sitten syödä heinää.

Härkä oli oivallinen maalitaulu. Grômin nuoli kiiti äänettömänä

oksien välistä ja osui härän lapaan. Se tunkeutui nahan läpi, mutta

ei syvemmälle kuin kaksi tai kolme tuumaa. Vaikka Grôm olikin ylpeä

mainiosta ampumisestaan, ymmärsi hän, että sellainen haava vain

kiihoitti.

Pelästyneenä ja raivoissaan karjahti härkä, polki maata ja vilkuili

ympärilleen keksiäkseen näkymättömän vihollisensa. Sillä ei ollut

vähintäkään aavistusta siitä, miltä suunnalta tuo outo hyökkäys oli

tullut. Ärsyttävä kipu hartioissa tuli joka hetki yhä kovemmaksi.

Härkä koetti hurjasti huitoa nuolta sarvellaan pois, mutta se oli

juuri sellaisessa paikassa, ettei sarvi ulottunut siihen. Sitten se

hätäytyneenä ja kauhuissaan koetti päästä tuosta kummasta kärpäsestä,

joka tuotti niin sanomatonta tuskaa, laukkaamalla hurjasti edestakaisin

niityllä. Kun se sivuutti puun, ampui Grôm toisen nuolen aivan läheltä.

Sekin osui ja tarttui kiinni. Mutta se ei mennyt tarpeeksi syvälle,

jotta se olisi aiheuttanut mitään vakavampia seurauksia. Peto karjahti

uudelleen, tuijotti ympärilleen ikäänkuin luullen paikkaa noidutuksi

ja syöksyi suin päin lähimpään tiheikköön, jossa tuuheat oksat repivät

molemmat nuolet selästä sen rynnätessä eteenpäin. Grôm kuuli sen

ryskien menevän rinnettä alas ja hymyili ajatellessaan sen otuksen

hämmästystä, joka sattumalta joutuisi mielettömän härän tielle.

Tämä koe oli tehnyt Grômille erään asian selväksi. Hänen täytyi

varustaa nuolensa sisääntunkeutuvalla kärjellä. Ellei hän voisi

toteuttaa ajatustaan saada niihin luukärki, täytyisi hänen löytää joku

luja, ytimetön puunvesa kevyitten, onttojen ruokojen sijaan. Seuraavat

pari tuntia hän tarkasteli pensaikkoa huolellisesti ja varovasti etsien

jotakin nuorta vesaa, jota voisi heti käyttää tähän tarkoitukseen.

Mutta kaikki ne, mitkä olivat kyllin kovia, olivat käyriä ja kuhmuisia

ja ne, mitkä olivat suoria, olivat pehmeitä ja nesteisiä. Vasta kun

aurinko oli korkealla ja kuumuus pakotti hänet takaisin viileään

luolaansa, löysi hän sellaisia, joita saattoi koetella. Avonaisella,

tuulen lakaisemalla kukkulalla kaukana vuoresta oli maassa vanha

pähkinäpuun runko, jonka salama oli ilmeisesti kaatanut. Juuresta oli

kasvanut joukko uusia, eripitkiä vesoja, vaihdellen yhden ja kahden

tuuman pituisista aina Grômin korkuisiin saakka. Ne olivat yhtä

suoria ja hoikkia kuin ruovot. Ja ilokseen huomasi Grôm ne lujiksi

yrittäessään taittaa niitä. Ne olivat lisäksi niin sitkeitä, että hän

melkein kadotti kärsivällisyytensä, ennenkuin hän huomasi, miten ne

parhaiten sai irti. Saatuaan viimein kootuksi kantamuksen niitä palasi

hän luolaansa ja ryhtyi muodostamaan tulessa noita uppiniskaisia oksia.

Kyyköttäessään luolan suun ja tulen välissä söi hän raakaa lihaa ja

viikunoita ja katseli mietteissään laajaa, rehevää seutua ajatellen

hurjaa, raivokasta taistelua, jota käytiin tuon suuren hiljaisuuden

keskellä, ja hänen miettiessään teki tuli, jonka hän oli voittanut,

hiljaista työtään hänen puolestaan.

Tulos oli parempi kuin hän oli osannut toivoa. Taitavasti poltettuaan

oksia, kunnes niiden päät muuttuivat kokonaan hehkuviksi hiiliksi,

hän hieroi kahden kiven välissä pois kaiken liian ja huomasi täten

voivansa valmistaa tasaisen pyöreitä kärkiä. Täten tehty kärki oli

terävä ja luja. Ja punnitessaan uutta vartta kädessään hän käsitti

sen painon lisäävän suuresti sisääntunkeutumisvoimaa. Kun hän ampui

sillä kerran, huomasi hän, että se lensi pitemmälle ja suorempaan. Se

lävisti sitkeän, paksun okaisen päärynäpuunlehden, tuskin huomaamatta

sitä esteeksi. Hän valmisti itselleen puoli tusinaa lisää näitä vahvoja

nuolia ja lähti sitten uudelleen, tällä kertaa vuoren rotkoon, etsimään

elävää maalitaulua harjoituksiinsa.

Rotko oli mutkikas ja säännöttömän leveä, muodostaen siellä täällä

penkereitä ja syviä, kapeita kuoppia. Sen pohja oli paikoittain

paljasta kalliota. Mutta siellä, mihin oli kasautunut multaa ja missä

jokin pieni lähde pulppusi halkeamista esille, oli kasvullisuus

rehevää loistaen räikeäkukkaisista canna- ja hibiscus-yrteistä.

Kauniskukkaiset, tiheät mesembryanthemum-pensaikot verhosivat monin

paikoin penkereitä. Se oli seutua, joka hyvin sopi väijyville pedoille.

Grôm liikkui hiipien kuin pantteri ja pysytteli enimmäkseen ylimmillä

rinteillä ryömien maata pitkin avonaisten paikkojen yli ja pysähtyen

vähän väliä kuunnellen, tarkastellen ja nuuskien.

Äkkiä hän tuli paikalle, jossa hänen mielestään oli sopiva väijyä.

Se oli kallionkieleke noin kahdenkymmenen jalan korkeudella laakson

pohjasta; siinä oli luonnollinen suojamuuri, jonka taakse hän voi

ryömiä ja näkymättömänä pitää silmällä kaikkia metsä-aukeamia ja

polkuja. Hänen takanaan oleva kallioseinä oli niin jyrkkä, ettei

mikään vihollinen voinut sieltäpäin hiipiä salaa hänen kimppuunsa. Hän

pani nuijan ja keihään viereensä maahan, valitsi yhden parhaimmista

nuolistaan ja toivoi, että muhkea hirvi kulkisi ohi tai tuollainen

pieni, täplikäs, kaksivarpainen hevonen, jonka liha oli niin hyvässä

huudossa luolaihmisten keskuudessa. Sellainen saalis olisi todisteena

koko heimolle hänen uuden aseensa voimasta.

Lähes tunnin hän odotti liikahtamatta kuin kallio, jota vastaan hän

nojasi; vain silmät vilkuilivat joka taholle. Grômin kaltaiselle

metsästäjälle, joka oli tottunut äärettömään kärsivällisyyteen, se ei

ollut mitään. Hän tiesi, että odottamalla tarpeeksi kauan ja pysymällä

kyllin hiljaa, saa metsässä nähdä jotakin mielenkiintoista. Viimein

tulikin joku. Se ei ollut lihava hirvi eikä pieni, kaksivarpainen,

täplikäs hevonen, vaan nuori naaraspuhveli. Grôm huomasi heti, että se

oli levoton ja kiihtynyt. Se näytti arvelevan, että sitä ajettiin takaa

ja epäröi, mitä olisi tehtävä. Kerran se pyörähti raivoissaan ympäri

tuijottaen takana olevaan tiheikköön ikäänkuin aikoisi hyökätä sinne.

Jos se olisi ollut vanha naaras tai koiras, olisi se hyökännyt, mutta

sen kokemattomuus teki sen epäröiväksi. Se korskui, kääntyi jälleen ja

jatkoi matkaansa korvat, silmät ja laajat sieraimet hurjasti valppaina.

Se oli sopivan matkan päässä, ja Grôm olisi koettanut ampua sitä, ellei

hän olisi ollut niin kovin varovainen. Hän tahtoi ensin, ennen kuin

ilmaisi itsensä, nähdä, minkälainen vihollinen se oli, joka uskalsi

seurata noin vaarallista otusta. Puhveli kulki hitaasti eteenpäin ja

hävisi eräälle polulle, ja heti sen jälkeen tuli näkyviin hiipivä

takaa-ajaja.

Grômin ihmeeksi se ei ollut leijona eikä karhu. Se oli mies hänen

omasta heimostaan. Ja sitten hän näki, ettei se ollut kukaan muu kuin

suuri päällikkö Bawr, joka metsästi yksinään rohkean ja uljaan tapansa

mukaan. Grômin ja Bawrin kesken vallitsi mitä parhain sopu ja Grön

olisi viheltänyt tuon raukun huudon, hänen yksityisen merkkinsä, ellei

hän siten olisi häirinnyt Bawrin metsästystä. Siksi hän vielä kerran

hillitsi itsensä. Bawr, helposti huomaten jäljet, hiipi eteenpäin

äänettömin askelin kuin kissa.

Mutta Grôm ei ollut ainoa metsästäjä, joka väijyi päivänpaahteisessa

rotkossa. Piilopaikastaan jättiläismäisen, punakukkaisen canna-yrtin

takaa kohosi miekkahampaan pirullinen, irvistelevä pää ja hirveät

hartiat, ja se tuijotti Bawrin jälkeen. Sitten hypähti koko ruumis

äänettömästi esiin. Hetken seisoi tuo jättiläismäinen peto siinä toinen

etujalka koholla, kullanruskean nahan välähdellessä kuumassa auringon

paisteessa. Sen hartiat olivat kolme kertaa suuremmat kuin Himalajan

suurimman tiikerin, pää oli matala kuin tiikerin ja sen yläleuassa oli

kaksi pitkää keltaista, miekkamaista torahammasta. Tämä hirvittävä peto

syöksyi Bawrin jälkeen suuresta painostaan huolimatta nopeasti, mutta

hiipien, niin äänettömästi kuin sen jalat olisivat olleet päällystetyt

ohdakkeen untuvilla.

Grôm hypähti ylös päästäen hurjan varoitushuudon, samalla päästäen

nuolen lentoon. Kiireessä hän ampui nuolen ohi. Bawr katsoi taakseen ja

näki jättiläispedon aivan kintereillään. Mahdottomalla harppauksella

hän pääsi lähelle puun runkoa. Pudottaen nuijansa ja keihäänsä maahan

hypähti hän korkealle ilmaan, tarttui oksaan kiinni ja heilahdutti

itsensä puuhun.

Mutta miekkahammas oli jo hänen kintereillään, ennenkuin hän ehti

kiivetä kyllin korkealle. Jättiläismäinen peto valmistui hyökkäykseen,

joka varmasti olisi pudottanut Bawrin suojapaikastaan kuin kypsyneen

viikunan. Mutta se hyökkäys jäi tekemättä. Raivosta karjahtaen kääntyi

peto äkkiä ja puri hurjasti nuolen vartta, joka oli iskeytynyt sen

kupeeseen. Grômin toinen nuoli oli osunut, ja Bawr veti suuresti

ihmetellen jalkansa varmempaan paikkaan. Tuntien polttavaa tuskaa

syvässä haavassaan unohti miekkahammas kokonaan saaliinsa puussa. Se

oli huomannut Grômin, kun tämä päästi varoitushuutonsa, ja tiesi

heti, mistä tuo outo hyökkäys oli tullut. Se kiskaisi pois syvälle

tunkeutuneen nuolen. Ja sitten se kiinnittäen peloittavat silmänsä

Grômiin lopetti murinansa ja syöksyi vuorenrinnettä kohti sellaista

vauhtia, että olisi luullut sen pääsevän yhdellä harppauksella

kahdenkymmenen jalan korkuiselle, äkkijyrkälle vuoren pengermälle.

Grôm, kiintyneenä uuteen aseeseensa, unohti keihään, joka olisi

ollut paljon tehoisampi näin lyhyeltä matkalta. Nojautuen kauas yli

suojamuurin hän jännitti jousen ja ampui juuri silloin, kun peto suu

auki alkoi hypätä rinnettä ylös. Terävä nuoli lensi suoraan ammottavaan

kitaan ja tuli muutaman tuuman ulos niskasta. Hirveästi karjahtaen

peräytyi peto, pani päänsä käpäliensä väliin ja koetti repiä tuskaa

tuottavan piikin kurkustaan. Mutta hetken kuluttua huomattuaan sen

mahdottomaksi peräytyi se vielä vähän, kyyristyi ja syöksyi reunaa

ylöspäin. Se sai toisen Grômin nuolen rintaansa, mutta ei kiinnittänyt

siihen mitään huomiota. Sen vauhti oli niin hirvittävä, että sen

onnistui saada etujaloillaan kiinni vuoren reunasta. Riippuen siinä

ja tuijottaen hirveillä vaaleanvihreillä silmillään Grômiin yritti

se kiskaista itseään ylöspäin. Se olisi epäilemättä onnistunutkin

aikeessaan, jollei sillä olisi ollut tuota ensimmäistä nuolta

sisuksissaan. Sen rautaiset takajalkojen kynnet raapivat hurjasti

kallion seinää vastaan.

Grôm pudotti kaarensa sivulle ja tavoitti keihästään. Sen sijaan hänen

kätensä osuikin nuijaan, mutta ei ollut aikaa vaihtaa. Kohottaen

kivipäisen nuijansa korkealle ilmaan iski hän sillä voimakkaasti toista

noista jättiläiskäpälistä, jotka pitelivät kiinni kallion reunasta.

Musertuneena ja hervottomana hellitti käpälä otteensa. Mutta samalla

hetkellä toinen takajaloista pääsi reunan yli ja tarttui kiinni. Ja

peto riippui siinä ruumis kummallisessa kaaressa.

Sillä välin oli Bawr, huomattuaan Grömiä uhkaavan vaaran, pudottautunut

puusta, siepannut keihäänsä ja nuijansa ja rientänyt apuun. Tämä oli

suurenmoisen rohkeata. Sillä tuolla kallion juurella ei hänellä olisi

ollut mitään pelastamismahdollisuutta, jos peto olisi jälleen hyökännyt

hänen kimppuunsa. Grôm käski hänen pysyä etäällä ja kohotti nuijansa

uuteen iskuun. Mutta samassa nuo suuret, tuijottavat silmät himmenivät

ja kääntyivät ylöspäin, ja verta purskahti ammottavista leuoista.

Hurjasti korahtaen hellitti peto otteensa. Se pudota möksähti selälleen

ja kääntyi hitaasti kyljelleen huitoen käpälillään ilmaa. Kurkkuun

tunkeutunut nuoli oli tehnyt tehtävänsä.

Taitavasti hilliten itsensä pidättäytyi Bawr iskemästä, ettei anastaisi

itselleen osaa Grômin ihmeellisestä sankariteosta. Hän seisoi

keihääseensä nojaten ja kylmästi katsellen pedon viimeisiä, hurjia

puistatuksia, kunnes Grôm kiipesi pengermältä hänen luokseen. Bawr otti

kaaren ja nuolet ja tarkasteli niitä äänettömänä. Sitten hän kääntyi

Grômin päin hehkuvin silmin.

»Sinä löysit tulen kansallemme. Sinä pelastit kansamme

kaarijalkajoukkojen hyökkäyksestä. Sinä olet nyt pelastanut henkeni

tappamalla pedon pitkän matkan päästä tällaisilla tekemilläsi pienillä

tikuilla. Sinun pitäisi olla päällikkönä eikä minun.»

Grôm nauroi ja pudisti päätään. »Meistä kahdesta on Bawr parempi mies»,

sanoi hän varmasti, »ja hän on parempi päällikkö. Hän hallitsee kansaa,

sillä aikaa kuin minä harhailen muualla ja ajattelen uusia asioita. Ja

hän on minun ystäväni. Katso, minä opetan hänet tuntemaan nyt tämän

uuden kojeen, ja me teemme toisen juuri samanlaisen kuin tämä, niin

että luolille palatessamme myöskin Bawr tietää, miten isketään hyvin

kaukaa.»

Teräväreunaisilla keihäänkärjillään he alkoivat nylkeä miekkahammasta.

Sitten he menivät uudelleen korkealle ylätasangolle, jossa Bawr

opetteli ampumaan jousella. Seuraavana päivänä he palasivat heimonsa

tulille, kantaen yhdessä keihäällä olallaan jousen ensimmäistä voiton

merkkiä, miekkahampaan hirveätä päätä ja nahkaa.

Yhdeksäs luku,