III.

Grôm huomasi mahdottomaksi saada päällikön mieleen mitään todellista

käsitystä ihmeellisestä keksinnöstään. Hänen onnistui kuitenkin

selittää Bawrille, että siellä oli sellainen mahtava, loistava ilmiö,

joka kykeni karkoittamaan miekkatiikerin ja punaisen karhunkin, ja

että hän oli jollakin tavoin kesyttänyt tämän voimakkaan, ihmeellisen

olennon heimonsa palvelukseen. Bawr oli mietiskellen tarkastanut

loistavan olennon outoa, mustaa puremaa Grômin nuijassa ja keihäässä.

Hän myönsi heti, että sellaisen liittolaisen turvassa heimo, vaikka

se nyt olikin heikontunut, kykeni torjumaan kaikki idästä päin

tulevat kaarijalkojen hyökkäykset. Kulki huhu, epävarma kylläkin,

mutta peloittava, että nuo petomaiset miehet olivat jälleen matkalla

sinnepäin, joten ei ollut yhtään aikaa hukata. Bawr antoi määräyksen,

että heimon oli koottava kaikki vähäiset ruokavaransa, nahkansa ja

aseensa ja lähdettävä aamulla matkalle uutta kotiaan kohden.

A-yan yritykset kertoa tulesta ja Grômin ihmeellisestä voitosta saivat

vain aikaan kauhua heimon keskuudessa. Pelko tuota tuntematonta,

loistavaa olentoa kohtaan, joka kykenisi hävittämään heidät

kaikki, jos Grôm menettäisi valtansa siihen, oli suurempi kuin

noitten raakalais-ihmisten aiheuttama kauhu. Sitäpaitsi tunsivat

he luonnollista vastahakoisuutta jättää vanhat, tutut asuntonsa

ja muuttaa tuntemattomaan, peloittavaan maahan, missä ilmeisesti

asustivat sellaiset jättiläismäiset pedot, joita he suurimmalla syyllä

saattoivat pelätä. Lisäksi useat arvelivat, etteivät kaarijalat

enää haluaisi kulkea tätä tietä. Ei siis ihme, että leirissä oli

murinaa, vastustelua ja surkeata voivotusta. Mutta Bawr ei Mawgin ja

tämän puoluelaisten kapinan jälkeen suvainnut mitään vastustelua ja

Grôm oli kuin peloittava noita, ja siksi lähtövalmistelut jatkuivat

niinkuin kaikki olisivat samaa mieltä. Pienten kukkulain heimolla

ei ollutkaan suuria matkavalmisteluja, sillä rikkainkin saattoi

sälyttää kaiken omaisuutensa heikkojen vaimojensa selkään. Ennen kuin

päivä oli puolessa, lähti koko heimo matkalle kulkien amfiteatterin

käytävää pitkin Grômin ja A-yan jäljessä ja marssien kuolleitten

vihollistensa luiden yli, jotka korppikotkat ja sakaalit olivat

jyrsineet valkeiksi. Päällikkö Bawr tuli viimeisenä pitäen huolta,

ettei kukaan vitkastellut. Ja kun kiemurtelevan jonon loppupää oli

ulkona käytävästä, kiipesi hän nopeasti lähimmän kukkulan huipulle

tarkastelemaan. Hän näki Grômin ja tytön. Heimo kulki alakuloisena

heidän jäljessään kääntyen vasemmalle pitkin alastomien kallioitten

juurta. Tuskallinen piirre levisi hetkeksi hänen voimakkaille

kasvoilleen. Sitten hän käänsi katseensa oikealle. Hyvin kaukana

avonaisella paikalla joen rannalla hän näki liikkuvan suunnattoman

joukon, joka näkyi tumman ruskealta viheriää ruohoa vastaan. Kun hän

oikein tarkasti katsoi, oli hän varma, että nuo liikkuvat joukot olivat

ihmisiä, uusia raakalaisjoukkoja, ammottavanenäisiä kaarijalkoja.

»Grôm on rehellinen mies», mutisi hän tyytyväisenä ja juoksi kuin hirvi

rinnettä alas saavuttaakseen heimonsa. Kun tieto siitä, mitä hän oli

nähnyt, oli kulkenut suusta suuhun läpi koko heimon, katosi kaikki

mutina ja juroimmatkin hidastelijat astuivat innokkaasti eteenpäin

ikäänkuin peläten noiden petomaisten ihmisten hyökkäävän joka rotkosta

ja pensaikosta.

Matka kului suurimmaksi osaksi ilman seikkailuja. Kulkien tiheässä

joukossa vain valoisalla päivällä esti heidän paljoutensa ja rohkea

kulkunsa punaisen karhun ja miekkatiikerin, mustan leijonan ja

susiparven häiritsemästä heitä. Niin pian kuin he olivat varmoja,

etteivät raakalaiset voineet sitä kuulla, pitivät he päällikön

käskystä suurta melua, nauraen ja huutaen, sillä Bawr oli huomannut,

että miekkatiikerikin pelkäsi ihmisten ääniä, kun niitä kuului

paljon yht'aikaa. Heidän oli tapana tehdä leiri yöksi, kun aurinko

oli vielä korkealla. Keihäänkärkiensä avulla he kaatoivat uutterasti

pitkäpiikkisiä akaasiapuun vesoja ja rakensivat niistä leirin ympärille

suojan, jonka läpi pedot eivät uskaltaneet hyökätä. Siitä huolimatta

joutuivat vahvimpienkin hermot öisin kovalle koetukselle. Puolet

heimosta täytyi yht'aikaa olla vahdissa. Ja vain vähän lepoa saivat

väsyneimmätkin, sillä pimeys tuon suoja-aidan takana oli täynnä

mörinää, ulvontaa ja kauheita, tuijottavia, hehkuvia silmiä.

Matkansa neljäntenä päivänä kohtasi heimo kuitenkin vihollisen, joka

ei välittänyt ihmisäänistä ja joka raivoissaan ei huomannutkaan heidän

lukuisuuttaan eikä rohkeuttaan. Mahdottoman suuri alkuhärkä, kenties

sama, joka muutamia päiviä aikaisemmin oli pakottanut Grômin ja

tytön puitten latvoihin, hyökkäsi esiin, vettä valuvana ja mutaisena

ryvettyään kaislaisessa lätäkössä. Se tuli karjuen kulkijoita kohden.

Epäilemättä se oli ajettu pois laumasta ja se oli hulluna tappamisen

halusta. Varoittavasti huutaen ja pelosta kirkuen hajautui heimo

joka suunnalle. Lähimmät sotilaat heittivät sitä keihäillään karkuun

juostessaan, ja useimmat niistä painuivat syvälle pedon kylkiin, mutta

se ei pysähtynyt. Se oli valinnut uhrikseen vanhan miehen, jolla oli

silmiinpistävä, lumivalkoinen tukka, ja tätä se seurasi armottomasti.

Uhri raukka huusi epätoivoisesti huomattuaan tämän ja juoksi

edestakaisin kuin kaniini. Juuri kun peto saavutti hänet, kaatui hän

voimattomana pelosta, ja kauhea sarvi naulasi hänet maahan. Juuri tällä

hetkellä saapui päällikkö juosten jonon päästä ja Grôm edestäpäin.

Pelottomasti iski päällikkö nuijallaan kaikin voiminsa eläimen päähän

sokaisten toisen silmän ja ehkäisten hetkeksi pedon raatelemisen.

Samalla Grôm, tarkasti tähdäten, työnsi keihäänsä suoraan sen paksun

kaulan läpi. Kun hän hypähti takaisin kierrellen ryhmyistä asettaan

haavassa ja reväisten sen irti, hoiperteli peto käheästi yskähtäen

uhrinsa yli, vaipui polvilleen ja kaatui hitaasti maahan, veren

vuotaessa virtana sen haavasta.

Tapaus aiheutti päivän viivytyksen matkassa, sillä kuollut vanhus oli

haudattava vierittämällä suuria kiviä hänen ruumiinsa yli heimon tavan

mukaan. Sitten oli tapetun härän liha paloitettava mukaan otettavaksi.

Se oli kyllä huonoa, mutta ravitsevaa ruokaa, eikä sellaista saa

halveksia, kun on epävarmalla retkellä. Viivytyksen korvasi sitä paitsi

enemmän kuin riittävästi se uusi rohkeus, joka täytti vuoristoheimon

vähäiset, paossa olevat jäännökset. Nopea, odottamaton voitto niin

pelättävästä vihollisesta kuin jättiläishärkä, oli kaikkien mielestä

hyvä enne.

Kun he lähestyivät laaksoa, jonka suuta nuo tulivuoren liekit

vartioivat, johti Grôm heimon tahallansa sellaista tietä, ettei se

nähnyt vilahdustakaan tanssivista liekeistä, ennenkuin ne olivat aivan

sen edessä. Hän johti heidät tiheän metsikön taitse varoittamatta

heitä pian tulevasta näystä ja sitten äkkiä aukeamalle. Ja tuossa,

tuskin sadankaan askeleen päässä, oli laakson suu ja pitkä rivi ohuita

lepattelevia tulen liekkejä.

Kun kansa näki tuon käsittämättömän ilmiön, tuijotti se hetken suut

ammollaan tai päästäen hiljaisia huudahduksia. Sitten he heittäytyivät

maahan kasvoilleen peloissaan. Grôm seisoi keihääseensä nojaten ja

A-ya seisoi hänen takanaan kumartunein päin. Kun päällikkö, joka kulki

viimeisenä, saapui metsän takaa ja näki kansansa maahan heittäytyneenä

tuon loistavan ihmeen eteen, aikoi hänkin seurata esimerkkiä, sillä

hänen sydämensä vallan seisahtui. Mutta hän ei ollut suotta päällikkö,

hän osasi hallita itseään yhtä hyvin kuin toisiakin. Kalpeuden

levitessä hänen tummille kasvoilleen, mutta hetkeäkään epäröimättä

astui hän eteenpäin ja seisoi kuten Grômkin pää pystyssä nojaten

kylmästi suureen nuijaansa. Hän ajatteli, että loistava olento oli

todellakin jumala, joka voi lyödä hänet kuoliaaksi äkkiä kuin salama,

mutta se ei peloittanut häntä.

Grôm loi häneen nopean, hyväksyvän katseen.

»Käske kansan», sanoi hän, »seurata meitä tuon avonaisen paikan läpi

laaksoon rakentaaksemme sinne leirin, sillä täällä on paljon suuria

ja hyvin vaarallisia eläimiä. Ja sano heille, etteivät he saa koskea

loistavaan olentoon, ettei se surmaisi heitä, mutta heidän ei tarvitse

myöskään pelätä, sillä se ei tule heidän päälleen.»

Kun kansa, vavisten ja tuijottaen silmät lumottuina tanssivaan olentoon

ja väristen oudosta lämmöstä, oli kokountunut avonaiselle paikalle

tulen ja tiheikön väliin, vei Grôm päällikön liekkien luo ja neuvoi

hänelle nopeasti, mitä hän oli huomannut ja miten niitä oli hoidettava.

Sitten Grôm jättäen hänet miettimään ihmettä ja kokeilemaan otti A-yan

avukseen rakentaakseen pitkin tiheikköjen reunaa nuotioita pitämään

petoja etäällä. Ja koko ajan istuivat heimon muut jäsenet ihmetellen ja

ällistyneinä suut ammollaan ja silmät pyörien.

Sillä välin tuumiskeli päällikkö Bawr tarkoin terävillä aivoillaan

vuorotellen sytyttäen ja sammuttaen pieniä, kuluttavia liekkejä, jotka

tarttuivat kuivaan puuhun, kun hän piti sitä tulessa. Hän oli aivan

erilainen kuin Grôm, vaikkei suinkaan vähemmän kyvykäs ja ymmärtäväinen.

Grôm oli keksijä ja alkuunpanija, mutta Bawr oli todellinen hallitsija,

joka huolehti siitä, että kaikki, minkä hän oppi, vahvisti ja

lisäsi hänen valtaansa. Grômin rehellisyys ja vallan haluttomuus

estivät päällikköä kadehtimasta Grômin lumousvoimaa. Hänen tarkka

huomiokykynsä sanoi hänelle, että Grôm paljon mieluummin näki hänen

hallitsevan heimoa kuin otti kantaakseen tuota taakkaa, niin kauan

kuin hän hallitsi sitä pontevasti. Mutta heimossa oli toisia, joita

hän epäili omanvoiton pyynnistä ja jotka kykenisivät saamaan aikaan

sekaannusta, jos hänen voimansa joskus heikentyisi. Varsinkin eräs

heistä, jättiläismäinen, mustakulmainen mies nimeltään Ne-boo,

kaukaista sukua petturi Mawgille, katseli häntä terävämmin ja tarkemmin

kuin hänen muut toverinsa. Kun Bawr huomasi tuon tutkivan, viekkaan

katseen, tarttui hän vahingossa vasemmalla kädellään oksaan, joka vielä

hehkui punaisena. Mutta hän ei millään tavoin ilmaissut kipuaan. Ja

hän ajatteli nopeasti, että hän oli koskettanut loistavaa olentoa ja

tämä oli puraissut häntä salaperäisillä, loistavilla hampailla, jotka

jättivät jälkeensä mustan naarmun. Hyvä, se purisi samalla tavoin ketä

tahansa. Välinpitämättömän näköisenä hän kuumensi oksan uudelleen,

kunnes kolme neljäsosaa sen pituudesta muuttui punaiseksi hiileksi. Hän

kutsui sitten viekassilmäisen sotilaan luokseen. Mies tuli kömpelösti,

mutta innoissaan.

»Ota tämä ja pitele sitä kädessäsi», sanoi Bawr ojentaen hänelle

punaisen oksan. Vapisevin käsin tarttui Ne-boo siihen heittäen sen

samalla tuskasta ja kauhusta kirkaisten maahan. Se putosi raapaisten

hänen säärtään ja jalkaansa, ja pelon vallassa hän heittäytyi sen

viereen pyytäen sitä, ettei se enää rankaisisi häntä.

»Kummallista», sanoi Bawr niin, että koko heimo saattoi sen kuulla,

»loistava olento ei salli Ne-boon koskea itseensä.» Ja kuten ylipappi

hän otti kekäleen ja pisti sen uudelleen liekkeihin. Grômin tullessa

samassa hänen viereensä, määräsi hän selvällä äänellä: »Älköön kukaan

muu paitsi me hoitako loistavaa olentoa tai koskeko siihen.»

Grôm hyväksyi määräyksen kyselemättä tarkemmin sen syitä, sillä hän

mietti vain, mihin heimo sijoitettaisiin. Hän ajatteli, että se saisi

asettua luoliin, joita hän oli huomannut olevan laakson kummallakin

puolen. Hän tiesi kyllä hyvin, että nämä luolat olivat punaisen karhun,

miekkatiikerin ja raatelevan hyeenan asuntoja, mutta, kuten hän selitti

päällikölle ylpeän varmasti, loistava olento karkoittaisi ne ulos

niistä ja opettaisi ne pysymään tarpeeksi kaukana. Mutta Bawrista,

jolla eläessään oli ollut joitakin kokemuksia punaisesta karhusta

ja miekkatiikeristä ja joka ei vielä ollut nähnyt kaikkea, mitä nuo

tanssivat, kultaiset ja punaiset kielet voivat tehdä, näytti ehdotus

peloittavalta. Hän salasi kuitenkin visusti mielipiteensä mietiskellen

asioita, joita Grôm varmastikaan ei saattanut uneksiakaan.

Sinä yönä, kun kaikkialla oli pimeätä tuon noidutun tulikehän

ulkopuolella, istui tai kyykötti vuoristoheimo vapisten ja ihmetellen,

miten sellaisten karhujen ja tiikerien jättiläishaamut, jollaisia he

eivät pahimman painajaisenkaan kiusatessa olleet voineet kuvitella,

kiertelivät karjuen heidän ympärillään. Eikä niitä estänyt hyökkäämästä

mikään muu kuin tuollainen ohut ja heiluva liekki. Siitä, että nuo

pienet, kirkkaat olennot osasivat purra kauheasti, olivat he saaneet

selvän todistuksen, nähdessään kärventyneen, runnellun puun, jota

tuli oli nuoleskellut, ja Ne-boon kipeät haavat. Samalla näkivät

he päällikkönsä ja Grômin näennäisesti rankaisematta koskettelevan

tuota kauheata olentoa ja A-yan lähestyvän sitä ja palvelevan sitä

mielellään, vaikka aina pää kumarruksissa ja pelokkaan näköisenä.

Mutta syvimmän, ihmeellisimmän vaikutuksen katselijoihin teki se, kun

he näkivät Grômin ja päällikön, heiluttaen paria ilmiliekissä olevaa

oksaa, hyökkäävän muutamain jättiläismiekkatiikerien kimppuun, jotka

olivat uskaltaneet tulla liian lähelle, ja ajavan ne pensaikkoon

kuin pelästyneet lampaat. Käyttämällä aikaisemmin keksimäänsä

menettelytapaa, jonka hän oli huomannut niin tehoisaksi, heitti

Grôm yhden palavista aseistaan pakolaisten jälkeen, esimerkki, jota

päällikkö heti seurasi. Tulos oli hämmästyttävä. Kekäleet sattuivat

putoamaan sellaiseen paikkaan, missä oli paljon kuivia puita, oksia ja

lehtiä. Silmänräpäyksessä näyttivät liekit saavan hurjan vauhdin ja

ajavan karjuvia pakolaisia edellään. Äkillisessä kirkkaassa valossa

saattoi nähdä miekkatiikerien pakenevan hurjaa vauhtia, suuren punaisen

karhun juoksevan kankeasti, mutta peloittavan nopeata vauhtia,

suunnattomien hyeenain hyppiessä sen kummallakin puolen, ja paljon

muita tuntemattomia, kummallisia eläimiä joukoittain sokean kauhun

ja pelon vallassa. Grôm oli kuten muutkin aivan tyrmistynyt tekonsa

hämmästyttävästä seurauksesta, mutta hänen nopea ymmärryksensä neuvoi

häntä salaamaan ihmetyksensä ja käyttäytymään niin kuin olisi hän näin

tarkoittanutkin käyvän. Päällikkö seurasi tässäkin Grômin esimerkkiä,

vaikka hän oli varma, että tuo punainen tuulispää äkkiä kääntyisi

takaisin ja hävittäisi hänet, rohkean Grômin ja koko vapisevan heimon

maan päältä. Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Liekkivirta vyöryi

suoraan eteenpäin laaksoa pitkin tehden vähän kuudettakymmentä

jalkaa leveän tien ja jättäen jälkeensä savuavia, hehkuvia, punaisia

runkoja ja kantoja. Kaikki pedot piiloutuivat kauhuissaan niin, ettei

ainoatakaan niistä nähty enää koko yönä. Kukkulain heimo oli valmis

heittäytymään maahan ja ripottamaan tuhkaa hiuksiinsa nöyryyden

merkiksi, jos Grôm tai päällikkö vain katsoisivat heihin.

Heti auringon noustua seuraavana päivänä lähtivät päällikkö ja Grôm

palavat kekäleet käsissään tarkastamaan kahta suurta luolaa, jotka

olivat laakson eteläpuoleisella rinteellä. A-ya kulki heidän jäljessään

kantaen kuivia oksa- ja heinäkimppuja. Jättiläiskarhut, jotka

asustivat toisessa niistä, pakenivat häpeällisesti heti, kun näkivät

vilahduksenkin liekeistä, sillä ne olivat edellisen yön tulipalossa

kärventyneet ja pelästyneet pahanpäiväisesti. Toisen luolan oli

hyenaparvi jo jättänyt, sillä niillä ei ollut mitään halua katsella

noita liekkien heittäjiä. Jokaisen luolan suulle sytytettiin sopivan

matkan päähän tuli kaikille pedoille merkiksi, että niiden valta oli

lopussa. Koko heimo määrättiin keräämään suuria puuvarastoja, jotka

koottiin luolain suulle myrskyn suojaksi. Sitten alkoivat kaikki

asettua uuteen kotiinsa varmoina siitä, etteivät edes kaarijalkajoukot,

jos ne valitsisivat tämän tien, uskaltaisi vastustaa heidän uutta ja

kauheata suojelijaansa.

Kun kaikki oli kunnossa päällikön mielen mukaan, kutsui hän Grômin

viereensä. Nuo kaksi seisoivat etäällä katsellen A-yan notkeata

vartaloa, kun hän kulki tulelta tulelle sytytellen niitä nöyränä

ikäänkuin jumalanpalvelusta toimitellen. Grômin silmiin tuli

ihmeellinen loiste, kun hän näki tytön, katse, jollaista päällikkö ei

milloinkaan ennen ollut huomannut kenenkään miehen silmissä. Mutta hän

ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, sillä hänen mielensä oli

täynnä muita asioita.

»On välttämätöntä», sanoi hän äkkiä matalalla äänellä, »ettei heimon

sallita palvella eikä ymmärtää loistavaa olentoa, vaan me teemme sen

itse ja lisäksi ne, jotka valitsemme siihen. Minä määrään kaksi parasta

miestä omasta sukukunnastani ja sinä puolestasi saat valita kaksi,

loistavan olennon palvelijoiksi. Ja minä säädän lain, että kansan on

tästä lähtien palveltava vain Loistavaa Olentoa, eikä kuten tähän asti

Ukkosta, Tuulta ja tuntemattomia henkiä, jotka minun nähdäkseni eivät

koskaan ole kyenneet tekemään juuri mitään meidän hyväksemme enempää

kuin meidän haitaksemmekaan. Mutta tämä Loistava Olento on oikea

jumala, sellainen, josta voimme olla varmat. Ja sinä ja minä olemme

hänen pappejaan. Ja ainoastaan meillä on oikeus ymmärtää häntä.»

»Se on oikein», myönsi Grôm, jonka terävät aivot tuumivat uusia

keinoja, millä saisi nuo villit liekit ihmisen palvelijoiksi. »Mutta»,

jatkoi hän, »tuolla on A-ya. Hän tietää siitä yhtä paljon kuin mekin.»

Päällikkö mietti hetken.

»Tytön täytyy joko kuolla tai tulla papiksi niinkuin mekin», sanoi hän

katsellen Grömiä.

»Luulen, että hänestä tulee hyvin sopiva pappi», sanoi Grôm kuivasti,

tarkastellen tyttöä.

Sitten päällikkö, nousten kalliolle molempien tulien keskelle, puhui

kansalle ja määräsi, kuten hän oli sanonut. Hän kertoi loistavasta

olennosta vain vähäisen, juuri niin paljon kuin kuulijoiden hänen

mielestään oli hyvä tietää. Hän selitti, että niiden, jotka olivat

saaneet suuren kunnian tulla tulien palvelijoiksi, oli sytytettävä

niitä vuorotellen, yötä päivää, ja suojeltava niitä henkensä uhalla,

sillä jos jonkun niistä sallittaisiin kuolla, kohtaisi heimoa

epäilemättä joku suuri onnettomuus.

»Ja tästä lähtien», lopetti hän, »ei teitä enää nimitetä pienten

kukkulain kansaksi, sillä nämä vuoret eivät ole samanlaisia kukkuloita

kuin ne, joiden paljaat, tuuliset huiput peittävät isiemme luut. Mutta

teistä tulee kuuluisia ja vihollisenne pelkäävät suuresti 'Loistavan

Olennon lapsia', jonka suojeluksen alaisiksi minä julistan teidät.»

Viides luku.