Epätasaisella, tulilaaksoon päin viettävällä kukkulan rinteellä,
kahdessa suuressa luolassa, joita sanottiin karhujen luolaksi ja
hyeenain luolaksi, asusti nyt heimo, Loistavan Olennon lapset,
turvallisena ja alkoi vähitellen toipua. Kummankin luolan suulla paloi
yötä päivää pyhä liekki, jonka kielet nuoleskelivat ilmaa kultaisina ja
punaisina, se oli niin kirkas, että heimo, lukuunottamatta päällikkö
Bawria ja hänen oikeata kättään ja neuvonantajaansa. Grömiä, käänsi
silmänsä pelolla pois kulkiessaan sen ohi. Vain etäältä uskalsivat he
katsoa suoraan liekkeihin, ja aina kun he katsoivat, kasvoi heidän
ihmetyksensä ja kunnioituksensa. Heidän luottamuksensa Loistavan
olennon suojelukseen kasvoi yhä, sillä joka yö palasivat suuret,
punaiset karhut kierrellen ihmeellisessä hämärässä valopiirin
ulkopuolella ja katsellen järkähtämättä kauheilla silmillään entistä
asuinpaikkaansa, mutta pakenivat häpeissään heti paikalla, kun Grôm
hyökkäsi niitä vastaan huutaen ja heiluttaen soihtua päänsä päällä.
Joka yö tulivat myöskin hyeenaparvet takaisin kummalliset päät
riippuen mahtavista hartioista ja istuivat ilkeästi ulisten entisten
tyyssijojensa ympärillä, mutta pötkivät äänettöminä pakoon, kun Grôm
heitti palavan kekäleen niiden joukkoon Kun pedot oli täten lannistettu
ja ajettu pakoon, lähtivät rohkeimmat soturit ajamaan niitä takaa
kaataen perimmäisiä keihäillään. Ja suuret eläimet tunsivat pian
hävinneensä ja vetäytyivät nopeasti vuorien toiselle puolen.
Juuri tuo maa kukkuloiden toisella puolen kiinnitti Grômin rauhatonta
mieltä. Laaksossa, joka oli rehevää tasankoa, oli hyvä metsästellä ja
siellä oli runsaasti juuria, hedelmiä ja syötäväksi kelpaavia kasveja.
Mutta Grômin sydämessä paloi sammumaton halu, joka juuri on vienyt
ihmissuvun eteenpäin kaikista esteistä huolimatta, halu saada tietää
kaikki, mikä vielä oli salattua. Niinpä nuo tummat, tuliperäiset
kukkulat vetivät häntä vastustamattomasti puoleensa, sillä niitten
takana olisi kenties kätkettynä joitakin tuntemattomia ihmeitä.
Näinä muutamina viikkoina, jotka he olivat olleet Tulilaaksossa,
oli Grôm väsymättömästi kokeillut loistavan tulen kanssa, syöttäen
sitä erilaisilla aineilla nähdäkseen, minkälainen ruoka sille olisi
suotuisinta. Hän näki, että se ahmaisi muutamia aineita peloittavan
nopeasti heti senjälkeen riutuen ja kuollen. Tai se ei oikeastaan
kuollut, niin Grôm kuvitteli, vaan pakeni huomaamatta alkuperäiseen
tanssivaan synnyinpaikkaansa laakson suussa. Toisia aineita se näytti
syövän hitaasti, mutta järkähtämättömästi. Toisia taas, kuten kuivia
turpeita ja kääpiä, se söi jonkun aikaa ja kätkeytyi niihin sekä
kyti pitkän aikaa mitättömän näköisenä, mutta voimakkaana, valmiina
leimahtamaan ilmiliekkiin, kun sitä ärsytettiin. Näitten kokeilujensa
innostamana hän oli tehnyt itselleen paksusta, viheriästä puun kuoresta
useita pitkiä putkia, jotka hän oli köyttänyt kapeilla nahkahihnoilla
kiinni ja työntänyt täyteen sekaisin turvetta ja kääpää, jonka hän oli
huomannut parhaimmin pitävän tulikipinät elossa.
Yksi tuollainen palava soihtu olkapäällään ja useita muita varalla
lähti Grôm matkalle kukkuloiden yli etsimään uusia ihmeitä niiden
takana olevista maista. Solakka tyttö, A-ya, lähti hänen mukaansa.
Tämä ei ollut tapana heimon keskuudessa, ja siksi heidän oli
esitettävä pätevät syyt. Grôm sanoi tarvitsevansa tyttöä, koska tämä
yksin tiesi, miten Loistavaa Olentoa oli palveltava ja sytytettävä
taistelussa. Se oli hyvä syy, mutta Grôm oli ihmeissään huomatessaan,
että hänen sydämensä kaipasi niin äärettömästi A-yaa, että hän
oli tyytymätön siellä, missä hän ei voinut nähdä tyttöä. Heimossa
ei ollut ainoatakaan, jonka kanssa hän olisi voinut keskustella
tästä ihmeellisestä tunteesta, sillä ei kukaan, ei edes viisas ja
ymmärtäväinen päällikkökään, olisi ymmärtänyt sitä; romanttinen
rakkaus ei ollut vielä selvinnyt alkuaikojen ihmisille. Siksi Grôm
esitti toisarvoisen syyn, jonka kaikki ymmärsivät. Tyttö puolestaan
sanoi, että mitä ikinä hänen herransa käski, sitä hänen oli toteltava
ehdottomasti, ja tämän hän sanoi suloisen alistuvasti. Mutta
sydämessään hän tunsi, että jos hänen miehensä käskisi hänen jäädä
kotiin, olisi hän totellut vain niin kauan kuin Grôm oli näkyvissä,
mutta sitten hän olisi heti seurannut häntä.
Kuten Grôm kantoi tyttökin kahta piikärkistä keihästä. Molemmilla
riippui kierretyssä nahkavyössään paksu, mutta sopiva piikivenkappale,
jota he käyttivät veitsenä. Paitsi aseitaan, kantoi tyttö suurta
taakkaa, jossa oli auringonpaisteessa kovaksi kuivattuja lihaviipaleita
siltä varalta, että riistaa olisi vähän tai se olisi syötäväksi
kelpaamatonta kukkuloiden tuolla puolen olevassa maassa. Mutta kun he
pääsivät luolien näköpiiristä pois, kääntyi Grôm, otti tytöltä taakan,
jonka hän oli heimon sääntöjen mukaan velvollinen kantamaan miehensä
avuksi, ja antoi hänelle sen sijaan keveän, mutta tärkeän tulisoihdun.
Heidän kiivetessään epätasaisia rinteitä ylöspäin harveni kasvullisuus,
ja illan suussa he saapuivat solaan, jota Grôm oli tarkoittanut.
Se oli syvä halkeama kahden punaisen, jyrkän ja purppurahohtoisen
vuoren välissä. Kallio oli täällä paljasta, vain paikoittain kasvoi
matalia, kukkivia kasveja ja orjantappurapensaita. Aloepuut ja
mesembryanthemum-pensaat eivät enää menestyneet näin korkealla ja
laavakerros, joka peitti sitä, oli vielä liian nuori, jotta siihen
olisi ehtinyt kasvaa mitään suurempia vuorilla kasvavia puita. Täällä
he viettivät yön matalassa syvennyksessä vuorenseinämässä tulen
palaessa sen edessä. Kun tuli näkyi kauaksi, eivät mitkään yön kulkijat
uskaltaneet edes lähestyä sitä.
Seuraavana päivänä he kulkivat nopeasti, mutta sola oli pitkä. Aurinko
oli taas melkein laskemassa, kun vuoret vihdoin alenivat kummallakin
puolen ja he näkivät edessään leviävän maan, jota he olivat tulleet
tutkimaan.
Se oli laaja tasanko, jossa kasvoi kultaisen vihreätä, rehevää
heinää ja jota koristivat lukuisat puuryhmät ja monet sinisen-
ja hopeanhohtoiset joet. Siellä täällä oli leveitä, säännöttömiä
kaistaleita, joissa ei kasvanut ruohoa, vaan kirkkaita
smaragdinvihreitä, tuntemattomia kasveja.
Pohjoisella taivaanrannalla kimalteli suuri vesi, ja oikealla
puolivälissä jyrkännettä savusi ja suitsusi pieni, lähteenmuotoinen
tulivuorensuu, jonka särkyneestä matalammasta reunasta syöksyi
purppuranruskeata, kuumaa laavaa käärmemäisissä kiemuroissa
kukoistavalle ruoholle.
Hämmästyneenä tyttö huomasi, että Grôm näytti tuskalliselta
katsellessaan savuavaa tulivuorensuuta. Mutta ainoa mahdollinen tie
vuorelta alas vei heidät kauaksi siitä, ja Grôm oli tyytyväinen
saadessaan jättää sen tutkimisen toisiin aikoihin.
He laskeutuivat nopeasti rinnettä alaspäin, jota nyt peittivät
tiheät pensaikot. Joka puolella näkyi täällä jättiläiskarhujen ja
miekkahammastiikerien jälkiä, petojen, jotka he olivat karkoittaneet
Tulilaakson luolista. Grôm heilutti äkkiä savuavan soihdun palamaan ja
sytytti sillä pari pihkaista oksaa, toisen itselleen ja toisen A-yalle.
Tällä lailla varustettuina he kulkivat pelottomasti petojen tallaamaa
leveätä tietä, jota pitkin he pääsivät mukavasti jyrkännettä alas.
Karhu ja miekkahammas, nähdessään liekkien näin selvästi ajavan heitä
takaa, muistivat tulleensa hiljattain kärvennetyiksi ja livistivät
pakoon kuin arat koirat.
Grôm oli heti asettanut päämääräkseen kulkea suoraan tuon suuren veden
rannoille, jonka kimmellys taivaanrannalla oli ollut kuin kutsu hänen
tiedonhaluiselle hengelleen. Mutta kun he aikaiseen neljäntenä päivänä
saapuivat alangolle, huomasi hän, että tie muodostuisi kaikkea muuta
kuin suoraksi. Suunnattomat ruokomaiset heinät kasvoivat niin korkeina,
vahvoina ja taajoina, että oli mahdotonta raivata tietä niiden lävitse
juuri siitä, mistä hän halusi.
Hän näki, että hänen oli käytettävä villien petojen raivaamia teitä,
joita kulki ristiin rastiin joka suunnalle, Siellä oli kaikkien hänen
tuntemiensa eläinten jälkiä ja vielä paljon enemmän sellaisten, joita
hän ei tuntenut, takaa-ajajien ja pakenevien jälkiä. Mutta varsinkin
eräs leveä tie kiinnitti hänen huomiotaan. Tyttö, jonka silmät olivat
terävät ja ymmärtäväiset, pelästyi niin sen nähdessään, että polvet
vapisivat hänen allaan, ja jos hän olisi uskaltanut, olisi hän pyytänyt
Grömiä palaamaan takaisin tästä maasta, jossa oli sellaisia hirviöitä.
Grômkin vavahti kauhusta tarkastellessaan kiinteätä tietä, jonka
niin mahtava kulkija oli raivannut. Siellä, missä se kulki, oli
tukevimmatkin puut murskattu maahan ikäänkuin suunnaton kallionlohkare
olisi vierinyt niiden yli. Ja pedon jalan jäljet, jotka selvästi
näkyivät siellä täällä pitkin tietä, olivat kolme kertaa suuremmat kuin
mahtavimman mammuteläimen.
Grôm kumartui ja tutki noita jälkiä ihmetellen kulmakarvat rypyssä.
Minkälainen jättiläinen se mahtoikaan olla, joka liikkui sellaisilla
suunnattomilla, kummallisilla jaloilla, sitä hän ei osannut mielessään
kuvitellakaan. Mutta se näytti ainakin olevan oivallinen tien tekijä!
Ylpeän uhkarohkeana, tietäessään olevansa tulen herra, valitsi hän
kauan mietittyään tämän peloittavan tien. Ja tyttö, salaten pelkonsa,
jottei hänen arvonsa alenisi Grômin silmissä, seurasi aivan hänen
vieressään ja hänen kirkkaat silmänsä tarkastelivat väsymättä ruohikkoa
molemmin puolin.
Äkkiä kuului takaapäin hirveää läähätystä ja jalkojen kopsetta. Se
lähestyi heitä leveätä tietä pitkin. Sieltä kuului myös röhkiviä
huutoja, ja Grôm arvasi heti, että sieltä oli tulossa tapiirilauma
suoraan heitä kohden paeten mielettöminä jotakin tuntematonta
takaa-ajajaa. Tapiirit olivat hidasjalkaisia, arkoja, hiehon kokoisia
eläimiä.
Grôm tiesi, etteivät palavat kekäleet olisi vähääkään voineet hillitä
tuota sokeata pelästystä ja mieletöntä pakoa. Hän tarttui tyttöä
käteen. »Tule!» käski hän. Ja he pakenivat vierekkäin tietä pitkin.
Heillä oli aikomus kiivetä ensimmäiseen sopivaan puuhun, jonka
tapaisivat, ja antaa lauman mennä ohitse. Noin puolen minuutin kuluttua
he näkivät sellaiseen puun kohoavan jättiläisruokojen yläpuolelle vain
noin muutaman sadan kyynärän päässä. Tie näytti onneksi kääntyvän ja
vievän suoraan sen juurelle, ja he juoksivat kilpaa sinnepäin. A-ya
naurahti hengästyneenä unohtaen pelkonsa tuota tuntematonta kohtaan,
kun tunnettu vaara oli takana. Hän oli sanomattoman tyytyväinen
nähdessään, ettei hänen miehestään ollut tullut sellaista jumalallista
olentoa, joka ei olisi juossut pakoon sopivan tilaisuuden tullen. Ja
hän katseli häntä tummien hiustensa alta hellästi.
Villi karjunta heidän takanaan lähestyi nopeasti, mutta pakopaikka
oli enää vain viidenkymmenen askeleen päässä. Silloin tie sinne
sulkeutui äkkiä. Pieneltä sivupolulta oikealta tuli kömpelösti
jättiläissarvikuono, jonka poimuista, ryppyistä nahkaa peittivät
takkuiset, ruskeat karvat ja kuivettunut muta. Se kääntyi tielle
sulkien sen melkein kokonaan suurella ruumiillaan, tuijotti hetkisen
pienillä, ilkeillä silmillään noihin kahteen mitättömään olentoon,
painoi sitten suunnattoman kaksoissarvensa, joka oli sen kuonossa,
alaspäin ja hyökkäsi heitä vastaan raivokkaasti röhkien.
Jouduttuaan näin kahden vaaran väliin ei Grömillä ollut mitään
valitsemisen varaa. Heilutettuaan palavia soihtuja hetken täytyi
hänen uskoa, että sarvikuono oli liian tyhmä pelätäkseen tulta tai
edes huomatakseen sitä. Hän tarttui uudelleen tytön käteen ja juoksi
vähän matkaa takaisinpäin koettaen saada nuo kaksi vaaraa vastakkain
kiinnittääkseen niiden huomion toisiinsa.
Grôm juoksi takaisinpäin, kunnes pakeneva, syöksyvä tapiirilauma
tuli tien mutkasta näkyviin. Silloin hän kaikella voimallaan raivasi
itselleen tien ruohikkoon vasemmalle työntäen hartioillaan suoria
runkoja sivuille saadakseen tilaa tytölle. A-ya heitti palavan kekäleen
suoraan sarvikuonon kasvoja vasten toivoen hämmentävänsä sitä tai
saavansa sen hetkeksi pysähtymään ja pujahti sitten notkeasti Grômin
ohi ruohikkoon.
Sarvikuono pysähtyikin hetkeksi. Savu ja kipinät puoleksi sokaisivat
sen ja äkillisessä raivon puuskassa se pysähtyi tallaten tuon oudon
vihollisen jalkojensa alle. Sitten se syöksyi eteenpäin, mutta ruokojen
varret olivat jälleen sulkeutuneet. Nuo kaksi pakolaista olivat
suojassa. Se näki sankan tapiiriparven tulevan suoraan sitä kohti ja
unohtaen nuo mitättömät olennot, joihin sen viha ensin oli kohdistunut,
hyökkäsi se täyttä vauhtia eteenpäin uutta vihollista vastaan.
Arvaten, että meteli alkaisi kolmen, neljän sekunnin kuluttua ja että
taistelu sarvikuonon ja villiintyneen joukon välillä muodostuisi
kiivaaksi, ponnistelivat Grôm ja tyttö hengästyneinä päästäkseen
kauemmaksi turvaan etteivät joutuisi tuohon samaan mellakkaan.
Hiki valui heidän kasvoistaan, ja pienet hyönteiset jotka asustivat
jättiläisruokojen rungoissa, tunkivat parvittain heidän kurkkuunsa
ja sieraimiinsa. Mutta he tunkeutuivat sokeasti eteenpäin askel
askeleelta. Heidän takanansa tieltä kuului kovaa ryskettä ja samalla
hirveätä ulvontaa, huutoja, röhkinää ja karjuntaa. Samassa antoivat
jäykät varret heidän edessään äkkiä perään ja he kaatuivat suinpäin
syvään, pimeään veteen, tytön pelosta kirkaistessa.
He kömpivät ylös hämillään ja tukahtuneina, mutta heti kun A-ya sai
hengitetyksi, nauroi hän, ja silloin kiukku haihtui Grômin kasvoilta.
Vesi oli syvä lahdelma, jonka rannoilla kasvoi tiheässä kasveja
peittäen sen kokonaan näkyvistä. Mutta vastakkaisella rannalla oli puu,
jonka suojaan he olivat koettaneet paeta. He uivat veden yli muutamalla
vetäisyllä ja nousivat rannalle pudistellen itseään. Koko paon aikana,
kovasti ponnistellessaan varvikon läpi ja äkkiarvaamatta pudotessaan
veteen, olivat he pitäneet kumpikin tarkkaa huolta aarteistaan. Mutta
— tuli oli sammunut! Kekäle oli musta. Tärkeä putki, jonka sisässä
tulikipinät piilivät, oli märkä ja eloton.
Hetkisen katseli Grôm tyttöä vakavasti silmiin, ilmaisten hänelle
äänettömästi heidän vahinkonsa kauhean merkityksen. Tyttö ensin vähän
säikähdettyään vastasi hänelle sellaisella luottavalla ja ihailevalla
katseella, että se sai Grômin sydämen lämpenemään. Hän hymyili urheasti
ja heilutti nuijaansa ikäänkuin rohkaistakseen itseään. Sitten he
kiiveten nopeasti puuhun, katselivat ruohojen latvojen yli tielle.
Näky, jonka heidän silmänsä kohtasivat, ei ollut ketään heikkohermoista
varten. Se kohta ruohikossa, mistä he olivat juuri pelastuneet, oli
aivan tallattuna. Ensimmäiset säikähtyneet tapiirit oli sarvikuono
repinyt ja silponut terävällä sarvellaan ja lakaissut syrjään kuin
mikäkin jättiläisaura. Toisia se oli survonut maahan ja jäljestä
tuleva aaltomainen, kirkuva lauma oli tallannut ne alleen. Siinä se
seisoi keskellä tietä, kuten kallionkieleke hyökylaineissa, heiluttaen
voimakasta päätään ja puskien sillä hirveästi, loppujoukon mennessä
sen ohi, joko kiiveten suoraan sen ylitse tai tallaten ruovot ja
kiertäen molemmin puolin. Niistä, jotka kiipesivät sen yli, sai noin
joka kolmas tai neljäs sen repivästä sarvesta suuren haavan ja kulki
hoiperrellen eteenpäin muutamia askeleita kaatuen sitten tovereittensa
tallattavaksi. Aivan viimeisten kirkuvien pakolaisten kintereillä
tulivat niiden peloittavat takaa-ajajat, kaksi suurta, mustaa leijonaa,
jotka leikittelivät saaliinsa kanssa kuin kissat.
Kun ne joutuivat vastakkain sarvikuonon kanssa, joka seisoi uhriensa
keskellä pudistellen verta sarvistaan, päästään ja hartioistaan, niin
ne pysähtyivät äkkiä. Yhdessä ne kenties olisivat voineet vetää sille
vertoja. Mutta ne olivat paljon ymmärtäväisempiä kuin se. Ne tiesivät,
että sen nahka oli melkein läpipääsemättömän sitkeä, ja tunsivat
sen äärettömän raivon ja rohkeuden, eikä niillä ollut mitään halua
heittäytyä ilman syytä niin epävarmaan ja turhanpäiväiseen taisteluun.
Karjahtaen niin, että se kaikui yli tienoon ja näytti panevan
puunlatvat vavahtamaan, hypähtivät ne hitaasti syrjään ja lähtivät
sitten suunnattomassa kaaressa syöksyen läpi ruohikon eloon jääneiden
pakolaisten jälkeen. Kirkuen korvia vihlovasti juoksivat tapiirit puun
ohi; ne aikoivat kulkea vähän matkaa uiden, toivoen vedessä olevansa
turvassa sekä leijonilta että sarvikuonolta. Mutta niillä oli vielä
yksi vihollinen voitettavana.
Aivan lähellä puuta oleva tiheikkö, jossa kasvoi suunnattomia,
tulipunaisia poinsettias-pensaita, jakautui äkkiä kahtia, ja niiden
takaa ilmestyi jättiläismäinen olento, jollaista Grôm ei ollut
milloinkaan voinut uneksiakaan. Hän arvasi silloin, että tuon
ihmeellisen tien ja suunnattomien jälkien tekijä oli hänen edessään.
Päästäen vihaisen karjunnan, joka kuului pasuunan toitotukselta, seisoi
peto takajaloillaan, jotka olivat paljon vahvemmat kuin mammutin.
Häntää, joka oli yhtä paksu kärjestä kuin tyvestäkin, käytti se myös
apuna seisoessaan, kömpelön eturuumiin kohotessa kahdeksantoista,
kahdenkymmenen jalan korkeuteen. Sen takajalat olivat hyvin lyhyet,
paksut kuin puunrungot ja kummallisesti käyristyneet, ja reidet kuin
pylväät. Sen etujalat muistuttivat enemmän käsivarsia kuin jalkoja,
sillä ne olivat hämmästyttävän pitkät ja suunnattoman voimakkaat. Niitä
peittivät pitkät, jäykät karvat, ja ne päättyivät jättiläismäisiin
käsiin, joissa oli suunnattomat käyrät kynnet sormina. Koko ruumista
peitti ihmeellisen karkea, ruosteen värinen karva. Suuri pää, oli
litteä, joka piteni melkein kärsämäiseksi kuonoksi, ja ihmeellisen
suuret posket ja alaleuka tekivät koko pään muodottoman näköiseksi.
Tämä julma peto työnsi ulos kapean, vaaleanpunaisen kielensä, joka oli
noin kolme, neljä jalkaa pitkä, kumartui ja käänsi päätään heittäen
nopean katseen johonkin, joka kyykötti sen mahtavien takajalkojen
takana.
»Sen poikanen!» mutisi tyttö hieman myötätuntoisena. Sitten suoristui
outo olento jälleen torjuakseen villiytyneiden tapiirien hyökkäyksen.
Ensin se torjui hyökkääjät tarttuen mielettömiin eläimiin ja
heitellen niitä sinne tänne kuin kaniineja. Sitten sen piiritti
kokonaan läähättävä, ulvova, vertavuotava lauma, joka ei kiinnittänyt
jättiläiseen sen enempää huomiota kuin jos se olisi ollut kallio.
Ne pyöriskelivät nopeasti sen poikasen yli tallaten sen alleen. Sen
vihlova kuolinhuuto tärisytti ilmaa. Tuon äänen kuullessaan näytti
emä ikäänkuin lyyhistyvän kokoon. Tuskansa ja vihansa vimmassa se
sananmukaisesti repi muutamat vihollisensa kahtia heitellen nuo
kauheat kappaleet vihaisesti luotaan ja tarttuen taas uuteen uhriin.
Hyökkäystä kesti vielä vähän aikaa, ja samassa tuo villi lauma syöksyi
kovalla loiskinalla veteen. Hirviö katseli ympärilleen etsien uusia
uhreja ja ehti parahiksi nähdä ruman sarvikuonon hyökkäävän itseään
vastaan. Leijonain paettua lähti se voitonriemuisena ajamaan takaa
tapiirilaumaa, saadakseen vielä uudelleen purkaa vihaansa sitä
vastaan. Tavallisissa oloissa se olisi kylläkin kavahtanut sellaista
jättiläismäistä vihollista, joka nyt seisoi sen edessä, mutta juuri nyt
oli sillä hulluuden puuska. Sen ilkeät, pienet siansilmät kiiluivat
veren takaa, joka valui sen naamaa pitkin, kun se hyökkäsi suoraan
eteenpäin. Sen sarvi työntyi hirviön vatsaan. Mutta samalla toinen
noista jättiläismäisistä käsistä putosi sen niskaan musertaen sen
selkärangan lihaksien ja hyvin suojatun nahan läpi. Se lyyhistyi
ähkäisten kokoon ja jättiläiskädet heittivät sen syrjään.
Hirviö oli saanut peloittavan haavan, mutta se ei aluksi pitänyt sitä
minään nuoleskellessaan tallattua poikastaan tuolla ihmeellisellä
kielellään. Viimein päästyään nähtävästi varmuuteen, että poikanen oli
aivan kuollut, huusi se jälleen surkeasti seisoen neljällä jalallaan ja
lähti hitaasti tietä alaspäin, astuen kummallisen kömpelösti jalkojensa
reunoilla. Se kulki kaksi-, kolmesataa kyynärää jättäen jälkeensä
punaisen viirun ja sitten, nähtävästi uupuneena haavastaan, se poikkesi
ruohikkoon ja paneutui maata aivan tien viereen, mutta kokonaan
ruokojen peittoon.
Puustaan olivat Grôm ja tyttö seuranneet henkeään pidättäen taistelua.
Viimein puhui Grôm.
»Tässä maassa on hyvin suuria petoja», huomautti hän, mutta kun A-yalla
ei näyttänyt olevan tähän mitään sanomista, jatkoi hän ajatustaan:
»Meidän on mentävä takaisin etsimään loistavaa olentoa. Ei ole hyvä
mennä edemmäksi ilman sitä.»
»Niin», myönsi tyttö innokkaasti. Vaikka hän olikin rohkea ja luotti
täydellisesti mieheensä, oli tuo näky, kun mustat leijonat hyppivät
mahdottoman korkeitten ruokojen latvojen yli, vähän tärisyttänyt
hänen hermojaan. Hän ei pelännyt muita kuin hyvin nopeita petoja ja
sellaisia, jotka saattoivat hypätä puitten alimmille oksille asti.
»Niin», toisti hän. »Menkäämme takaisin loistavan olennon luo, ettei
hän suutu meille, kun panimme hänet veteen.»
»Mutta vielä päivän viivymme täällä, tässä puussa, lepäämme ja nukumme
turvassa», jatkoi Grôm, »että voimme kulkea nopeammin, kunnes pääsemme
tämän ruohikon läpi.»
Kiiveten sitten korkeammalle puuhun onnistui hänen rakentaa oksista
lattia ja katto väliaikaista kotiaan varten. Tässä työssä ei
tyttö auttanut häntä, sillä siihen tarvittiin suurta voimaa. Hän
oli pitkällään eräässä puun haarassa, karvaiset, mutta pitkät ja
kaunismuotoiset jalat ristissä allaan kuten leopardilla, vuoroin
katsellen kiihkein silmäyksin miestään, vuoroin tarkastellen varovasti
auringonpaahteista, vaarallista seutua.
Äkkiä hän huudahti hämmästyksestä viitaten kiihtyneesti tielle. Veden
takaa, jossa tapiirit olivat löytäneet turvapaikan, haavoittuneen
jättiläisen piilopaikan takaa tuli kolme ihmistä hurjasti juosten.
Varjostaen silmiään huomasi Grôm, että he olivat uupumaisillaan.
He olivat selvästi hänen omien heimolaistensa näköisiä miehiä,
vaaleaihoisia ja solakoita. Johtaja, jolla oli pitkä nuija, oli hänen
kokoisensa. Grôm tunsi myötätuntoa heitä kohtaan ja aikoi kiiruhtaa
heille avuksi. Katsellessaan kauemmaksi tielle nähdäkseen, mitä he
niin mielettöminä pakenivat, näki hän sieltä tulevan kaksi mustaa
leijonaa, luultavasti samat, jotka pari tuntia aikaisemmin olivat
ajaneet tapiirilaumaa takaa. Ne tulivat sellaista vauhtia, että Grôm
pelkäsi niiden saavuttavan väsyneet pakolaiset, ennenkuin he ehtisivät
päästä puun turviin. Vaistomaisesti hän alkoi kiivetä alas. Mutta
huomatessaan tytön muisti hän, ettei hänellä ollut oikeutta antautua
niin toivottomaan yritykseen, kun hänellä oli A-ya huolehdittavanaan.
Hän hellitti otteensa keihäänvarresta.
»He ovat hukassa. He eivät milloinkaan pääse tänne!» mutisi hän
tuskallisena.
»Ei!» sanoi A-ya hämmästyttävän välinpitämättömästi. »Leijonat
saavuttavat heidät. Siinä on Mawg ja hänen kaksi serkkuaan.»
Grôm huudahti hämmästyneenä. Tytön silmät olivat tarkemmat kuin hänen.
Mutta hän huomasi katsoessaan uudestaan, että A-ya oli oikeassa.
Juuri tällä hetkellä sivuutti Mawg, joka ollen nopeampi juoksi vähän
tovereittensa edellä, paikan, missä haavoittunut jättiläinen makasi
piilossa. Hirviö kohotti kauheata päätään. Samassa saapuivat nuo kaksi
jälkimmäistä juosten vierekkäin ja läähättäen uupumuksesta. Ruokojen
läpi kohosi jättiläismäinen käsi heidän päänsä yläpuolelle ja putosi
alas murskaten heidät yht'aikaa. He eivät ennättäneet edes huutaa,
mutta nähtävästi johtaja kuuli jotakin ääntä, koska hän vilkaisi
taakseen olkansa yli. Hän oli nyt niin lähellä noita puussa olevia
tarkkasilmäisiä katselijoita, että nämä näkivät hänen kasvojensa
kalpenevan kauhusta. Hän juoksi eteenpäin pysähtymättä, mutta kovempaa
vauhtia, ikäänkuin tuo näky olisi puhaltanut häneen uusia voimia.
Huomattuaan, että Mawg saavuttaisi puun hyvissä ajoin kiipesi Grôm
alaspäin ollakseen valmiina auttamaan häntä puuhun. Samalla hän näki
kahden leijonan lähestyvän jättiläisen piilopaikkaa.
Tuo suuri, kynnekäs käsi lepäsi vielä murskautuneiden ruumiiden päällä
keskellä tietä. Leijonat huomasivat sen ja pysähtyivät tarpeellisen
välimatkan päähän. Ne tiesivät, että juuri noiden ruohojen takana piili
toinen karvainen ja hirveä käsi odottaen saavansa repiä ne, kuten ne
repivät antiloopin. Leijonat kyyristyivät ja peräytyivät muristen
vihaisesti. Ehkä ne pelkäsivät, että ruohikossa tien molemmin puolin
oli useampia tuollaisia hirviöitä, sillä ne juoksivat kauas sivulle,
tehden laajan kierroksen tuon vaarallisen paikan ohi.
»Nyt on hyvä aika!» mutisi Grôm ja hypähti alas keskelle tietä. Tyttö
kiiruhti hänen jälkeensä, mutta kuullessaan Grômin jyrkän käskyn: »pysy
siellä!» hän jäi alimmalle oksalle, aivan Grômin pään yläpuolelle,
pitäen keihästä valmiina kädessään.
»Tapa hänet!» huusi hän. Mutta Grôm ei näyttänyt kuulevan.
Hoiperrellen ja puoleksi sokeana uupumuksesta oli Mawg kahdenkymmenen
askeleen päässä, ennenkuin hän huomasi, kuka häntä vastassa oli.
Silloin hänen mustat silmänsä leimahtivat. Hämmästyttävällä nopeudella
hän heitti nuijansa suoraan Grômin kasvoja kohti, mutta se meni ohi
vain kämmenen leveyden päästä. Ponnistus ja pettyminen, kun hän arveli
tapaavansa uuden vastustajan juuri kun hän oli pelastumaisillaan,
näyttivät uuvuttavan hänet kokonaan. Hän horjui eteenpäin hapuillen
käsillään ja kaatui aivan Grômin jalkoihin.
Grôm epäröi ihmetellen, miten saisi tuon painavan olennon puuhun. Tyttö
ei ymmärtänyt hänen epäröintiään.
»Tapa hänet!» sähisi hän nojautuen innokkaana alas oksaltaan.
»En, hän on etevä soturi ja heimo tarvitsee häntä», vastasi Grôm,
kumartuen pudistamaan maassa makaavaa miestä.
Mawg liikahti alkaen tulla tajuihinsa. Grôm pudisteli häntä uudelleen.
»Ylös puuhun, nopeasti!» käski hän selvällä, lujalla äänellä. »Leijonat
tulevat.»
Mawg nousi istumaan. Hän tuijotti eteensä ja hänen katseessaan kuvastui
hämmästys, joka pian vaihtui vihaksi.
»Ylös!» huusi Grôm uudelleen. »Puuhun. Ne tulevat!»
Silloin nuorukainen murahti, mutta hypähti ylös kuin keihään pistämänä
ja kiipesi puuhun ketterästi kuin apina. Grôm seurasi nopeasti, mutta
kylmästi. A-ya, joka oli odottanut pitäen tarkasti silmällä Mawgia,
kiipesi aivan Grômin rinnalla. Kaikki kolme kiipesivät jo ylemmillä
oksilla, kun leijonat saapuivat puun juurelle.
Vilkaistuaan viekkailla, ilkeillä silmillään puuhun huomasivat suuret
pedot, että nuo kolme ihmisolentoa olivat ainakin tällä kertaa
saavuttamattomissa. Heiluttaen pettyneinä tupsupäisiä häntiään lähtivät
ne nuuskimaan ylimielisen näköisinä sarvikuonon kuollutta, suunnattoman
suurta ruumista, jonka yksi voimakas jalka oli ojennettu ilmaan,
ikäänkuin kömpelösti torjuakseen kuolemaa. Käsittäen heti sen kuoleman
syyn tulivat ne takaisin ja paneutuivat maata puun juurelle jyrsien
laiskasti erästä kuollutta tapiiria, jonka jättiläinen oli repinyt
kahtia. Niillä näytti olevan aikomus viipyä jonkun aikaa paikallaan, ja
sentähden Grôm kohdisti huomionsa pelastettuun kilpailijaansa.
Mawg istui lähimmällä oksalla, hyvän keihäänheiton päässä, katsellen
A-yan hentoa olentoa himoiten. Grôm rypisti kulmakarvojaan ja kiersi
merkitsevästi käsivartensa tytön hartioiden ympäri. Mawg siirsi
katseensa Grômiin.
»Mitä sinä tahdot minusta?» ärjäisi hän käheällä kurkkuäänellä.
»Luulin sinun juoksevan pelätessäsi joutuvasi leijonien syötäväksi»,
vastasi Grôm.
Mawg tuijotti elukkamaisen tylsästi ja älyttömästi Grômiin.
Nuo kaksi olivat toistensa merkillisiä vastakohtia. Molemmat
luonnollisesti sukunsa parhaita, kehittyneimpiä, mitä nuoressa
maailmassa oli. Vanhempi mies korkeine otsineen ja kylmine
miettivine silmineen edusti tulevaisuutta kaikkine toiveineen.
Sitävastoin nuorukainen, jolla oli matala otsa ja jonka tylsät, mutta
riidanhaluiset silmät olivat tuuheiden kulmakarvojen alla, johdatti
mieleen pedon, josta suku oli kehittynyt. Hänen hiuksensa olivat
lyhyemmät ja karkeammat kuin Grômin ja loan peittämät. Hänen niskansa
kallistui hyvin paljon eteenpäin voimakkaiden, mutta kömpelönnäköisten
hartioiden välistä. Hänen ryppyinen ja kova ihonsa oli niin musta, että
Grômin ja A-yan päivänpaahtama väri näytti sen rinnalla vaalealta.
Ei rohkeuden, vaan tahdon puutteesta väisti Mawg Grômin katsetta
tuijottaen alapuolella oleviin leijoniin.
»Mitä sinä tahdot minusta?» kysyi hän uudelleen ikäänkuin ei olisi
saanut vastausta edelliseen kysymykseensä.
»Heimossa on liian vähän sotureita jäljellä. Tahdon viedä sinut
takaisin heimon luo!» vastasi Grôm vakavasti.
Mawg päästi paksujen huuliensa takaa suurilla, keltaisilla hampaillaan
murahtavan, epäluuloisen naurahduksen.
»Sinä tahdot tappaa minut!» sanoi hän päätään nyökäyttäen.
Grôm katseli häntä hetkisen ylenkatseellisesti, repäisi sitten suuren
kaistaleen kuivaa lihaa puun oksassa riippuvasta taakasta ja heitti
sen hänelle. Poika tarttui siihen ja piilotti sen taakseen, sillä hän
oli liian nälkäinen hylätäkseen sen, mutta liian ylpeä syödäkseen
sen kilpailijansa nähden. Grôm hymyili hieman alkaen leikitellä
A-yan hiussuortuvalla, joka oli hänen käsivarrellaan. Mutta tyttö
ei huomannut tuota hyväilyä. Hän oli hämillään loukkautunut Grômin
käytöksestä kilpailijaansa kohtaan. Hänen sieraimensa laajenivat ja
molemmilla poskipäillä hehkui punainen läiskä.
Äkkiä kuului tieltä ruohon varsien ryskettä. Molemmat leijonat
lopettivat aterioimisensa kääntäen päänsä tutkistellen ääntä kohden.
Samassa ne hiipivät vihoissaan vastakkaiselle suunnalle, huomaamatta
ollenkaan kuolleitten tapiirien ruumiita. Päästyään ensimmäisen
tienmutkan taa hypähtivät ne ruohikkoon ja syöksyivät suuressa kaaressa
suoraan metsikköä kohden, joka oli muutamien kilometrien päässä.
Haavoittunut Megatherium [sukupuuttoon kuollut, norsun kokoinen
jättiläislaiskiainen.] palasi.
Ehkä levottomana suuresta haavastaan laahasi hirviö itseään takaisin
puuta kohden melkein ryömien. Saavuttuaan taistelukentälle se nuuski
vielä kerran tallattua poikastaan ja huusi surkeasti. Sitten se
kääntyi hurjassa raivossaan sarvikuonon ruumiin kimppuun ja repi sen
kappaleiksi. Sitä tehdessään se sattui vilkaisemaan puuhun ja huomasi
nuo kolme olentoa, jotka katselivat sitä.
Samassa sen viha kohdistui heihin. Huutaen niinkuin sumutorvi tuli
se puun luo, nousi sitä vastaan, kiersi jättiläiskäsivartensa rungon
ympäri ja koetti kaataa sen maahan. Puu heilui kovasti, ja Mawg, joka
oli liian hidas huomaamaan, mitä tapahtui, huusi kauhusta välttyen
vaivoin putoamasta. Tyttö nauroi, jolloin Mawg loi häneen uhkaavan
katseen. Se suututti niin A-yaa, että hän kohotti keihäänsä ikäänkun
aikoen lävistää hänet.
Mutta alapuolella oli niin paljon katseltavaa, ettei A-ya sen enempää
kiinnittänyt huomiotaan Mawg'iin. Huomattuaan puun liian tukevaksi
kaataakseen sen käsillään, tarttui hirviö alimpaan paksuun oksaan,
jonka läpimitta oli kahdeksan, kymmenen tuumaa, ja repäisi sen
voimakkaalla nykäisyllä maahan kuin sellerin varren. Kun se ensin rehki
vahvan rungon kimpussa, oli veri alkanut uudelleen juosta haavasta,
mutta se ei välittänyt siitä. Tarttuen seuraavaan suureen oksaan veti
se senkin alas lohkaisten samalla suuren kappaleen rungosta. Grôm
arvasi sen aikovan repiä puun kappaleiksi pala palalta saadakseen
haluamansa uhrit. Mawg nähtävästi huomasi tämän myös, ja se oli liikaa
hänelle. Pidellen hampaillaan kuivaa lihaviipaletta kiersi hän rungon
ympäri, kunnes pääsi pois pedon näkyvistä, hypähti oksalle, joka
ulottui kauas veden yläpuolelle, ja sukelsi veteen. Peto, jonka silmät
olivat tähdätyt koko ajan noihin kahteen jäljellä olevaan, ei huomannut
ollenkaan hänen pakoaan. Mawg ui veden yli, raivasi tien ruohikon
läpi, hyökkäsi takaisin ottamaan nuijansa, heilutti sitä Grömiä kohden
ja huutaen ruman herjauksen syöksyi pois etsimään itselleen toista
turvapaikkaa yöksi.
Ei Grömillä eikä A-yalla ollut sillä hetkellä aikaa katsella häntä.
Peto oli juuri reväissyt niin suuren oksan, että runko oli melkein
lohjennut kahtia sen mukana. Grôm huomasi, että ellei hän voisi
lopettaa tuota hävitystä, kaatuisi puu hetken kuluttua. Peto kohosi
juuri tarttuakseen seuraavaan suureen oksaan. Keihäs kädessä kiipesi
Grôm alaspäin vastustamaan sitä pysähtyen sellaiselle oksalle, johon
peto ei aivan ylettynyt. Hirviö karjui kostonhimoisesti, ojentautui
täyteen pituuteensa ja työnsi sitten kauhean vahvan, punaisen,
pyöreän kielensä ulos ilmeisesti aikoen sillä pyyhkäistä vähäpätöisen
vastustajansa maahan. Se oli nyt vain tuuman päässä. Grôm väisti tuon
oudon hyökkäyksen hypähtämällä ketterästi syrjään, ja nopeasti kuin
ajatus lävisti A-yan keihäs tuon peloittavan, punaisen kielen, kun
se kiemurrellen tavoitti hänen herransa jalkoja. Samassa, nähdessään
pedon kurkun avonaisena ja suojattomana, heitti Grôm keihäänsä täydellä
vauhdilla suoraan sinne. Ase upposi noin kolme jalkaa syvälle, kunnes
terävä kärki tarttui pedon niskanikamiin. Silloin sen käsi irtautui
oksasta ja peto, jonka sieraimista ja suusta purskui verta ja vaahtoa,
kaatui ryskyen suurien oksien päälle, jotka se oli kiskonut puusta.
Grôm huokaisi helpotuksesta ja kiitti tyttöä siitä, että hän oli
oikealla hetkellä ja voimakkaasti iskenyt pedon peloittavaan kieleen.
Sitten hän alkoi kylmästi laittaa parempaan kuntoon heidän yöasuntoaan.
Kun hän levitti lehteviä oksia lattialle tehdäkseen sen pehmeämmäksi
katseli tyttö tyytyväisenä hänen työtään. Äkkiä Grôm virkkoi:
»Olen iloinen, että pääsimme tuosta Mawgista.»
»Sinun olisi pitänyt tappaa hänet», sanoi tyttö lyhyesti.
»Mutta miksi?» kysyi Grôm vähän ihmeissään. Hänen mielestään
nuorukainen oli hyvä soturi ja tarpeellinen heimolle.
»Hän himoitsee minua!» vastasi tyttö katsoen häntä närkästyneenä
silmiin.
Grôm katsoi häntä joka puolelta, hänen kasvojaan, hiuksiaan ja
muotoaan, ja sellainen kiihkeä ihailu hehkui hänen syvissä silmissään,
että tytön viha katosi. Hän painoi katseensa alas ja hänen rintansa
vavahti onnesta. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista katsetta
kenenkään miehen silmissä eikä edes uneksinut sellaista katsetta
olevankaan.
»Tietysti hän himoitsee sinua», sanoi Grôm, ihmetellen oman äänensä
sointua. »Sinä olet suloisin olento ja halutuin maan päällä. Kaikkien
miesten, joiden katseet osuvat sinuun, täytyy himoita sinua. Mutta
kukaan ei saa sinua milloinkaan, sillä sinä olet minun, eikä kukaan
ryöstä sinua minulta.»
Tämän kuultuaan unohti tyttö suuttumuksensa ja antoi anteeksi Grômille,
vaikka tämä olikin jättänyt Mawgin tappamatta.
Sinä yönä heidän oli mahdoton nukkua, vaikka heidän korkealla oleva
asuntonsa oli mukava ja hyvässä turvassa. Melkein täysinäinen,
suuri, oranssinvärinen kuu valaisi koko laajan seudun, ja puun alle
kokoutuivat kaikki jättiläisyökulkijat verrattomiin juhlapitoihin,
joihin herkkuja oli pitkin päivää kasautunut. Noita kahta mustaa
leijonaa ei näkynyt, ne olivat kenties jo syöneet kylläkseen. Sudet,
pieni villikoiralauma, hyeenaparvi ja monet suunnattomat leopardit
ulvoivat, murisivat ja riitelivät hajallaan olevien haaskojen kimpussa;
kukin joukko katseli naapureitaan epäluuloisesti ja vihaisesti.
Suuri, punainen karhu tallusteli kömpelösti esiin, ja kaikki pienemmät
pedot hajautuivat arkoina, mutta närkästyneinä sen tieltä. Se meni
suoraan parhaimmalle paikalle revityn puun alle ja alkoi repiä
jättiläisen suunnatonta ruumista. Se sai olla häiritsemättä, kunnes
paikalle saapui kaksi miekkahammasta, joiden keltaisen ruskea nahka
näytti aavemaiselta kuunvalossa ja joiden jalanpituiset torahampaat
tekivät leveän naaman peloittavan muotoiseksi.
Jos miekkahampaita olisi ollut vain yksi, olisi karhu pysynyt
halveksivasti paikallaan, mutta kun niitä oli kaksi, katsoi se
parhaaksi alistua. Hitaasti ja kovasti muristen se siirtyi sarvikuonon
ruumiin kimppuun, ikäänkuin pitäen sitä parempana. Ilma oli täynnä
kirkuvia ääniä. Tuli uusia miekkahampaita ja sitten toinen karhu.
Siellä taisteltiin kiivaasti ja lakkaamatta ja taistelut päättyivät
nopeasti, kun ei ainoakaan taistelijoista halunnut tapella loppuun
saakka, sillä siellä oli herkkupaloja yltäkyllin kaikille. Kerran
leopardi, väistääkseen miekkahampaan hyökkäystä, kiipesi puuhun, mutta
putosi ulvoen alas Grômin keihään iskemänä.
Juuri ennen päivänkoittoa nukahti tyttö Grômin vartioidessa hänen
vieressään, ettei vielä jokin leopardi tulisi nuuskimaan heidän
turvapaikkaansa. Tuntia myöhemmin, aamun sarastaessa, hän heräsi
pelosta huudahtaen ja tarttui Grômin käsivarteen kovasti vapisten.
»Mitä nyt?» kysyi Grôm lempeällä äänellä, silittäen hänen tuuheita
hiuksiaan.
»Minä pelkäsin!» vastasi hän lapsellisesti.
»Mitä sinä pelkäsit?» kysyi Grôm huvitettuna.
»Pelkäsin Mawgia. Minä pelkään häntä!» vastasi tyttö nousten istumaan
ja ravistaen hiukset silmiltään ja tuijotti pelokkaana harmaiden,
kuultavien tasankojen yli.
»Miksi pelkäisit Mawgia?» kysyi Grôm ylpeästi. »Enkö minä ole sinun
miehesi? Ja enkö ole aina kanssasi? Vaikka olisi monta tuollaista
mieletöntä houkkiota kuin Mawg, eivät he voisi ottaa sinua minulta.»
»Tiedän», vastasi tyttö, »että hän ja hänen Iaisensa olisivat kuin
ruoko herrani käsissä. Mutta — täytyyhän Grôminkin joskus nukkua!»
Grôm nauroi ystävällisesti hänen arveluilleen.
»Todellakin, hänen täytyy nukkua nyt, sillä meillä on pitkä ja
vaarallinen matka edessämme», sanoi hän. Asettaen suuren, takkuisen
päänsä tytön syliin ja ojentaen jäsenensä niin suoriksi kuin ahdas
suoja salli nukahti hän heti. Tyttö, kumartuen eteenpäin, kunnes
hänen suuri tukkansa peitti voimakkaat, nukkuvat kasvot, mietti
tarkoin Grômin käsittämätöntä lempeyttä kilpailijaansa kohtaan. Hänen
vaistonsa vakuutti hänelle, että se oli vaarallista. Mutta jokin
toinen ääni hänen sisässään, jokin, jota hän turhaan koetti käsittää,
sanoi hänelle, että se toisaalta oli jaloa, ja hän oli iloinen siitä.
Sitten osui äkkiä ensimmäinen auringonsäde puun latvaan, valaen hänen
kasvoilleen ruusuista hohdetta ja kirkastaen ne ihmeellisesti.
Kuudes luku.