Täysi kuu loi säteitään amfiteatteriin, jossa vuoristoheimon
haavoittunut jäännös, kyyköttäen luoliensa edessä, piti neuvottelua.
Kuolleet oli jo kunnialla haudattu kiviröykkiöiden alle, paljaille,
tuulen lakaisemille alangoille. Solan ulkopuolella ulvoivat ja
tappelivat jättiläissakaalit, luolahyeenat ja muut öiset kulkijat
kaatuneiden vihollisten luurankojen ympärillä.
Leirissä oli loppumaton hälinä ja puheensorina, jota valkopartaiset,
koukistuneet vanhukset ja lapsia hoitavat naiset kuuntelivat yhtä
tarkkaavasti kuin soturitkin. Päällikkö, istuen isolla kivilohkareella
muita ylempänä, sanoi ainoastaan sanan silloin tällöin, mutta kuunteli
kaikkia, tarkastellen puhujaa toisensa jälkeen silmät puoliummessa ja
harkiten ehdotuksia. Piirin ulkopuolella seisoi Grôm nojaten nuijaansa
ja tuijottaen kuuhun nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena.
Äkkiä päästi päällikkö terävän äänen ja kaikki vaikenivat. Hän nousi
vielä kankeana haavoistaan ja mahtavana seisoen neuvoston edessä esitti
päätöksensä.
»Olen kuullut paljon tyhmyyksiä», sanoi hän, »mutta myös joitakin
viisaita ajatuksia. Ja suurimman viisauden on sanonut isäni tuolla,
Alp vanhus.» Hän osoitti vanhuuttaan heikontunutta miestä, jonka
kumartunutta päätä peitti tuuhea, valkoinen tukka. »Isäni silmät
ovat vanhuuttaan sokeat», jatkoi hän, »mutta pimeydessään ne näkevät
paljon sellaista, jota me emme näe. Ne ovat nähneet, että kaikki nämä
onnettomuudet, jotka viimeksi ovat meitä kohdanneet, ovat tulleet
idästä. Ne näkevät, että siinä täytyy olla joku syy. Ne näkevät, että
muitakin kauheita vaivoja on tulossa idästä, ja että me ylänköjen
asukkaat olemme niille alttiina. Kuinka monta voimme vielä kestää
tuhoutumatta? Emme ainoatakaan. Sentähden, sanon minä, me jätämme tämän
paikan, isiemme kodin, ja menemme auringonlaskua kohti ja etsimme uuden
kodin kaukana vihollisistamme, kunnes jälleen kasvamme voimakkaaksi
kansaksi. Olen puhunut.»
Hänen istuttuaan kuului hiljaista murinaa useiden tuumiessa, että hän
oli oikeassa; mutta toiset, uskaltamatta avoimesti vastustaa, olivat
vihaisia ja peloissaan vain ajatellessaankin, että heidän pitäisi
lähteä synnyinseuduiltaan. Mutta Grôm, joka oli kääntynyt ja loistavin
silmin kuunnellut päällikköä, astui piirin sisään puhumaan.
»Bawr on johtajamme», sanoi hän selvällä, tyynellä äänellä, »ei vain
siksi, että hän on mahtavin taistelussa, vaan koska hänen neuvonsakin
ovat viisaimmat. Milloin lähdemme?»
Päällikkö ajatteli hetken. Hän ei välittänyt erimielisten murinasta,
kun hän kerran oli tehnyt päätöksensä. Mutta hän iloitsi Grômin
kannatuksesta.
»Kahden kuukauden kuluttua», vastasi hän äkkiä. »Haavojemme täytyy
parantua, sillä meidän on oltava vahvoja matkalla. Ja kun menemme
kauas emmekä tiedä mihin, täytyy meidän koota paljon ruokaa mukaamme.
Sitten kun kuu on kaksi kertaa täyttynyt, jätämme me nämä luolat ja
vuoristomaan.»
»Jos Bawr sallii», sanoi Grôm, »lähden minä etsimään paikkaa meille ja
tulen takaisin nopeasti sekä vien heimon sinne lyhyintä tietä.»
»Hyvä on!» sanoi Bawr, huomaten heti, mistä vaivalloisesta matkasta
heimo säästyisi hänen suunnitelmiensa avulla. »Milloin lähdet?»
»Huomenna päivän koittaessa», vastasi Grôm. Kuullessaan tämän hypähti
nuori tyttö, A-ya, joka koko ajan oli katsellut soturia syrjästä,
levottomana seisoalleen ja painoi molemmin käsin mustia hiuksiaan
rintaansa vasten. Silloin kookas nuorukainen, joka oli istunut tytön
vieressä niin lähellä häntä kuin mahdollista katsellen ahneesti tämän
poispäin kääntyneitä kasvoja, syöksähti ylös mustasukkaisen kiivaasti.
»Grôm on petturi!» huusi hän. »Hän jättää meidät hädässämme. Älä päästä
häntä menemään, päällikkö!»
Kuulijat alkoivat vastustelevasti murista. Tyttö katsoi heitä
salamoivin silmin. Grôm loi poikaan välinpitämättömän katseen ja
kääntyi pois puoleksi hymyillen. Päällikkö löi kiveen nuijallaan ja
sanoi kylmästi:
»Mawg on nuori ja hänen sanansa ovat typerät. Grôm on uskollinen mies.
Hän tehköön, kuten haluaa.»
Nuorukaisen kasvonpiirteet näyttivät vihaisilta hänen koettaessaan
etsiä sanoja toiseen hyökkäykseen. Sitten hänen kasvonsa vääntyivät
irvistykseen, kun hän muisti että oli luultavaa, ettei hänen
kilpailijansa palaisi milloinkaan niin vaaralliselta matkalta. Hän loi
viekkaan syrjäsilmäyksen tyttöön ja istuutui jälleen, tytön kääntäessä
hänelle selkänsä. Päällikön viittauksesta neuvottelu päättyi ja kaikki
lähtivät pakinoiden luoliinsa.
* * * * *
Ensimmäisen kalpean valosäteen ilmestyessä taivaalle lähti Grôm
salaperäiselle matkalleen. Juuri tällaisesta matkasta oli hänen
tulinen ja tiedonhaluinen mielensä aina uneksinut, mutta koskaan
ennen ei hänelle ollut sattunut tällaista tilaisuutta. Hänen syvissä
silmissään tuuheiden kulmakarvojen alla oli poikamaista innostusta,
kun hän äänettömästi astui ulos solasta, hiipi nopeasti kaatuneiden
vihollisten paljaiksi nakerrettujen luurankojen ylitse, käänsi selkänsä
auringonnousua kohti ja lähti kulkemaan virran rantaa pitkin. Aseina
oli hänellä sotanuijansa, kaksi kevyttä, piikärkistä metsästyskeihästä
sekä kivipuukko joka riippui sudennahkavyössä.
Koko sen päivän iltapuoleen asti hän kulki nopeasti suoraan eteenpäin
tarkasti vaanien ympärilleen ja karttaen pimeitä tiheikköjä, joissa
tiikerit ja leopardit voisivat hyökätä hänen kimppuunsa. Hän oli
seuduilla, joissa hän oli usein metsästellyt ja jotka hän hyvin tunsi.
Hän kulki hyvin nopeasti pitkin, äänettömin askelin, ja halutessaan
levätä kiipesi hän turvallisuuden vuoksi puuhun.
Monesti tuntui hänestä, että häntä seurattiin. Kerran hän kääntyen
äkkiä juoksi takaisin päin toivoen saavansa ilmi takaa-ajajansa. Mutta
kun hän ei löytänyt ketään, arveli hän, että se oli vain joku aaveista,
joita heimo niin pelkäsi, mutta joita hän itse melkein halveksi.
Paljon ennen puolta päivää oli hän jättänyt joen rannan, koska se
ei vienyt häntä etelään päin. Iltapäivällä saapui hän joelle, jota
edempänä hän ei ollut ennen käynyt. Joki oli leveä ja vuolas, mutta
liian matala uitavaksi, ja hän kahlasi sen poikki muutamien vastuksien
jälkeen. Yli päästyään hän kulki varovaisemmin, sillä häntä ahdisti
outo ympäristö, vaikkei maisema vielä missään suhteessa ollut paljon
muuttunut.
Auringon laskiessa etsi Grôm sopivaa puuta, jonka latvassa voisi
viettää vaaralliset, pimeät tunnit. Kun hän katseli ympärilleen,
kuului pelästynyt huuto puuryhmästä, minkä läpi hän juuri oli tullut.
Se oli naisen ääni. Grôm juoksi sinne. Samassa puun lehvät erkanivat,
ja tyttö tuli juosten häntä kohti mustat hiukset liehuen. Aivan hänen
kintereillään juoksi kolme isoa luolasutta.
Grôm huusi ja iski keihäällään. Se osui suoraan lähimmän suden rintaan
halkaisten sydämen. Toiset kaksi pysähtyivät epäröiden. Mutta kun
kookas Grôm syöksyi niitä kohti, katosi niiden epäilys. Ne pyörähtivät
ympäri ja juoksivat tiheikköön. Tyttö astui arasti eteenpäin ja
polvistui Grômin jalkoihin.
Sotilas katsoi tyttöä ensin hämmästyneenä ja hieman vihaisena. Sitten
hänen silmiinsä tuli myötätuntoinen ilme. Hän näki tytön olkapäällä
syvän haavan pään ja tiesi, että se ulottui syvänä ja ärtyneenä
puoliväliin rintaa. Tuo nuori tyttö oli A-ya. Grômin silmät muuttuivat
lempeiksi, sillä hän oli kuullut, että A-ya oli pelastanut hänet
sodassa taistellen urhoollisesti hänen puolestaan, kun hän makasi
maassa, ja että hänen hartioissaan ollut veri oli ollutkin tytön. Vielä
tähän asti ei hän ollut milloinkaan huomannut tyttöä, sillä hänellä
oli niin paljon muuta ajateltavaa kuin naiset. Nyt Grôm katsoi häntä
ihmeissään. Hän oli kovasti peloissaan, että tärkeä tehtävä tulisi
häirityksi, mutta hän kysyi tytöltä ystävällisesti, miksi tämä oli
seurannut häntä.
»Olin peloissani sinun tähtesi», vastasi tyttö katsomatta ylös. »Lähdet
suuriin vaaroihin. En voinut jäädä heimon luo odottamaan.»
»Luuletko, että tarvitsen apua?» kysyi Grôm, jonka katseesta kuvastui
itseluottamus.
»Tarvitsithan minua taistelussakin!» vastasi tyttö ylpeästi.
»Se on totta!» sanoi Grôm. »Ilman sinua makaisin nyt kivien alla
tuulisella tasangolla.»
Hän katseli tyttöä sellaisin tuntein, että se hämmästytti häntä
itseäänkin, valtaavalla hellyydellä, jollaista hän ei milloinkaan ennen
ollut tuntenut naista kohtaan. Hänen vaimonsa olivat olleet hyviä ja
kuuliaisia, ja hän oli ollut tyytyväinen heihin. Mutta hän oli varma
siitä, ettei yksikään heistä olisi milloinkaan ajatellutkaan tulla
mukaan hänen retkilleen.
»En voinut olla ilman sinua», sanoi tyttö jälleen. »Pelkäsin myös
Mawgia», lisäsi hän.
Mustasukkaisen vihan laine kuohahti Grômin suonissa.
»Jos Mawg kiusasi sinua, olisi minun pitänyt tappaa hänet!» sanoi
hän kiivaasti. Ja tempaisten tytön ylös painoi Grôm hänet rajusti
voimakasta rintaansa vastaan.
»Mutta miksi seurasit minua niin salaa koko päivän?» jatkoi hän.
»Pelkäsin, että vihastuisit ja lähettäisit minut takaisin», vastasi
tyttö tyytyväisesti huokaisten.
»En olisi voinut lähettää sinua takaisin», sanoi Grôm lämpimästi.
»Mutta tule, meidän on etsittävä suojapaikka yöksi.»
Käsi kädessä he juoksivat suuren puun luo, jonka Grôm oli jo valinnut
tähän tarkoitukseen. Heidän kiivetessään ylimmille oksille tuli
äkkiä pimeä, suuret pedot karjuivat kauheasti metsien syvyyksissä ja
läheisestä ruokoviidakosta kuului rajua ryskettä.