Kolme viikkoa kulkivat Grôm ja tyttö kiivaasti eteenpäin poiketen
pohjoiseen kiertääkseen suuren järven, jonka rehevillä suorannoilla
liikkui petoja, jollaisia he eivät milloinkaan olleet nähneet, öisin,
vaikka heidän turvapaikkansa puun latvassa olikin korkealla ja hyvin
kätkettynä, huomasivat he välttämättömäksi pitää vartiota vuorotellen,
niin lukuisia ja rohkeita olivat viholliset, jotka vainosivat
matkalaisia.
Jos Grôm olisi ollut yksin, olisi hän pian uupunut unen puutteesta.
Tyttö, jonka kirkkaat silmät säteilivät onnesta, näytti olevan aivan
väsymätön, ja Grôm tarkasteli häntä päivittäin kasvavalla ihastuksella.
Hän ei ollut koskaan kuullut eikä edes uneksinut miehestä, joka olisi
tarvinnut naista niinkuin hän tarvitsi tuota notkeata, tulista olentoa,
joka juoksi hänen vieressään. Mutta hän ei ollut milloinkaan säikkynyt
uusia asioita tai ajatuksia, eikä hän hävennyt sydämensä suloisen
tuskallista hellyyttä.
Järven ja soitten takana he tulivat kummalliseen maahan. Se oli rehevä
laaksomaa, vihanta ja hedelmällinen, mutta sinne oli kuin kylvetty
poikkinaisia, keilamaisia, paljaita kumpuja. Taivaanrannalla kalpeata
sineä vastaan kuvastui epäsäännöllisesti jono tuollaisia teräviä,
matalia kukkuloita. Useasta kukkulasta nousi tummaa höyryä. Eräästä
nouseva höyry oli tummempaa ja runsaampaa kuin muitten ja se levisi
tyynessä ilmassa huipun ympärille muodostaen ikäänkuin jättiläismäisen
hongan. Tytön mielestä tämä näky ennusti pahaa. Se täytti hänet
pelolla, ja hän olisi tahtonut kiertää tämän oudon seudun. Mutta
nähdessään, että Grôm oli ihastunut edessään olevaan kummalliseen
ilmiöön, karkoitti hän pelkonsa ja näytti yhtä innostuneelta.
Päivän helteessä he tulivat parin tuuhean, komean puun luo, jotka
kasvoivat vähän erillään metsästä avonaisella niityllä. Jääkylmä puro
lorisi niiden juurella. Oli juuri päivällislevon aika ja nuo puut
näyttivät tarjoavan turvallisen levähdyspaikan. Tyttö joi, pirskoitti
itseään virvoittavalla vedellä, heitti vettä valuvat hiuksensa
taaksepäin ja kiipesi sitten keveästi puun oksille. Grôm viipyi vielä
hetkisen alhaalla valellen voimakkaita jäseniään vedellä. Sitten hän
heittäytyi vatsalleen ja joi vankasti.
Hänen ollessaan tässä avuttomassa asennossa, unohtaen hetkeksi
väsymättömän valppautensa, hyökkäsi takana olevasta läheisestä
tiheiköstä suuri, takkuinen, harmaa otus ja syöksyi häntä kohden
peloittavalla nopeudella. Tyttö, joka istui puun alimmilla oksilla,
päästi varoitushuudon. Grôm ponnahti jaloilleen ja riensi puuta kohti.
Mutta peto, harmaa karhu, kooltaan kuin suurin jääkarhu, oli jo melkein
hänen päällään ja oli saavuttamaisillaan hänet, ennenkuin hän oli
ehtinyt kiivetä puuhun. Silloin suhahti keihäs aivan hänen päänsä
ohitse. Se raapaisi mennessään pedon kuonon reunaa ja painui syvälle
sen hartioihin. Karjahtaen peto pysähtyi riuhtoakseen keihään pois
selästään. Sillä välin kiipesi Grôm puuhun pudottaen kiireessä molemmat
keihäänsä.
Mielettömänä tuskasta ja kiukusta karkasi karhu puunrunkoa vasten
ja alkoi kiskoa itseään ylöspäin. Grôm iski sitä nuijallaan, mutta
epämukavassa asennossa ollen ei hän saanut voimaa lyöntiinsä eikä karhu
näyttänyt siitä välittävän juuri nimeksikään.
»Meidän täytyy houkutella se ylös asti, pudottautua sitten alas ja
juosta pakoon», sanoi Grôm. Ja molemmat kiipesivät ketterästi ylemmäksi.
Karhu seurasi perässä, kunnes oksat alkoivat liian vaarallisesti taipua
sen painosta. Silloin Grôm ja tyttö hypähtivät toiseen puuhun. Samassa
ilmestyi alapuolelle toinen karhu, vielä suurempi kuin edellinen ja
nähtävästi naaras. Se katseli ilkeillä, rumilla silmillään ylöspäin ja
alkoi sitten kiivetä toista puuta ylös.
Grôm katsoi tyttöä sydäntäviiltävällä tuskalla, jollaista hän ei
milloinkaan ennen ollut tuntenut.
»Osaatko juosta hyvin nopeasti?» kysyi hän.
Tyttö nauroi, melkein unohtaen pelkonsa ylpeydestä, että oli taas
pelastanut hänet.
»Juoksinhan susiakin pakoon», huomautti hän.
»Silloin meidän on juostava, kenties hyvin kauas», lisäsi Grôm, »kunnes
löydämme jonkun jyrkän kallionkielekkeen, jossa voimme taistella
edes jonkinlaisilla toiveilla, sillä nämä pedot ovat uppiniskaisia
eivätkä milloinkaan lopeta takaa-ajoaan. Ja ne eroavat punaisista
luolakarhuista siinä, että ne näyttävät osaavan kiivetä puihin.»
Kun molemmat karhut olivat korkealla puitten latvoissa, laskeutuivat
Grôm ja tyttö taipuvia oksanlatvoja myöten nopeasti alas. He
sieppasivat Grômin molemmat keihäät ja A-yan särkyneen aseen maasta ja
juoksivat puron rantaa pitkin savuavia kukkuloita kohti. Laskeuduttuaan
hitaammin alas puista tulivat karhut heidän jälkeensä juosten
peloittavaa vauhtia.
Tyttö juoksi, kuten hän oli sanonutkin, hyvin, niin hyvin, ettei
Grômin, joka oli heimonsa keskuudessa kuuluisa juoksustaan, tarvinnut
paljoakaan hidastuttaa askeleitaan hänen tähtensä. Huomattuaan, että
he helposti voittivat takaa-ajajansa juoksussa, pyysi Grôm tyttöä
vähän hiljentämään vauhtiaan niin, että he vain pysyisivät pedoista
määrätyn välimatkan päässä. Peläten tytön uupuvan, juoksi hän koko ajan
askeleen jäljempänä häntä, neuvoen, miten tuli säästää voimia ja estyä
hengästymästä, ja aina varovasti katsellen ympärilleen, ettei mikään
äkkinäinen vaara yllättäisi. Ja varovasti hän valitsi tasaisimmat tiet
säästääkseen tytön jalkoja, sillä hän tiesi, että jos A-ya väsyisi ja
kaatuisi, hänkin pysähtyisi ja taistelisi viimeisen taistelunsa hänen
ruumiinsa ääressä.
Vähän enemmän kuin tunnin juoksi tyttö kevyesti. Sitten hänessä alkoi
näkyä väsymyksen merkkejä. Hänen kasvonsa muuttuivat kalpeiksi,
hengitys tuli huohottaen avonaisilta huulilta ja hän oli pari kertaa
kompastua. Ensimmäisen kerran täytti tuskallinen pelko Grômin sydämen.
Hän asettui tytön viereen, antoi hänen nojata raskaasti voimakkaaseen
käsivarteensa ja koetti rohkaista häntä. Hän osoitti jo edessään olevia
ulkonevia kallionkielekkeitä sanoen:
»Tuolla on paikkoja, missä me voimme puolustautua ja missä sinä voit
levätä.»
Kiertäen pienen pensaikon, jossa kasvoi niin taajaan suunnattomia
ruokoja ja piikkisiä köynnöksiä, ettei mikään voinut päästä siitä läpi,
tulivat he äkkiä karulle paikalle ja näkivät aivan edessään pienen
laakson. Sen seinät, jotka paikoittain olivat pensaitten peitossa ja
paikoittain aivan paljaat, olivat niin täynnä halkeamia ja luolia,
että ne näyttivät lupaavan paljon sopivia turvapaikkoja. Mutta aivan
laakson suulla oli peloittava este. Kuivuneen maan halkeamista, jotka
ulottuivat toisesta seinästä toiseen, tuli esiin punaisia liekkejä,
leimahtaen monen jalan korkeuteen, vaipuen taas takaisin ja nousten
uudelleen kumarrellen kuin viehättävässä tanssissa.
Grômin sydän jähmettyi kauhusta ja hämmästyksestä ja hän pysähtyi
hetkeksi. Tyttö sulki silmänsä sanattomasta pelosta eivätkä polvet
enää kannattaneet häntä. Kun hän vaipui maahan, palasi Grômin rohkeus.
Karhut olivat nyt aivan heidän kintereillään. Hän nosti tytön nopeasti
ylös ja puhui hänelle niin, että sai hänet rauhoittumaan. Vetäen tyttöä
ranteesta juoksi hän suoraan liekkiä kohti. Tyttö, totellen hänen
käskyään, painautui aivan häneen kiinni ja juoksi rohkeasti eteenpäin
katsellen koko ajan maahan.
»Jos ne ovat jumalia, nuo kirkkaat tanssivat olennot», sanoi Grôm
rohkeasti, »niin ne suojelevat meitä. Jos ne ovat paholaisia, taistelen
niitä vastaan.»
Vähän oikealla noitten hyppivien liekkien keskellä oli aukeama noin
viidenkymmenen askeleen päässä. Grôm suuntasi kulkunsa sinne. Se oli
vain noin kolme jalkaa laaja. Juoksijat olivat jo aivan lähellä. Mutta
sieltä tuli polttava kuumuus heitä vastaan. Se täytti tytön sellaisella
kauhulla, että hän menetti kokonaan tajuntansa. Hän juoksi vielä
sokeasti muutamia askeleita, horjahti sitten ja pyörtyi. Ennenkuin hän
ehti kaatua maahan, otti Grôm hänet käsivarsilleen katsoen samalla
taakseen. Karhut eivät enää seuranneet. Keihäänheiton matkan päähän ne
olivat pysähtyneet muristen ja vinkuen sekä heilutellen neuvottomina
jättiläismäistä ruumistaan.
»Ne pelkäävät kirkkaita tanssivia olentoja», puhui Grôm itsekseen ja
lisäsi riemuiten: »joita minä en pelkää.»
Nyt vasta huomattuaan, että kuivunut ja paljas maa oli epämiellyttävän
kuuma hänen jalkojensa alla, vei hän taakkansa vähän edemmäksi, missä
kasvoi taas ruohoa, ja laski tytön rehevälle mättäälle. Sitten hän
kääntyi katsomaan, mitä karhut aikoivat tehdä.
Nähdessään, ettei niiden haluama saalis enää yrittänytkään paeta,
kiihtyivät pedot yhä enemmän. Hetkisen arveli Grôm, että ne
uskaltaisivat sittenkin tulla, mutta epäilys haihtui, kun hän näki,
miten liekit täyttivät ne käsittämättömällä kauhulla. Ne eivät
uskaltaneet tulla lähemmäksi. Viimein ikäänkuin sama ajatus olisi
iskenyt yht'aikaa molempiin, ne pyörähtivät ympäri, kiersivät
läpipääsemättömän tiheikön ja katosivat näkyvistä. Grôm tunsi liian
hyvin noiden petojen itsepintaisen kostonhalun luullakseen, että
ne olisivat lopettaneet takaa-ajon. Mutta hän tunsi tällä hetkellä
olevansa turvassa ja nähdessään tytön, joka oli tointunut, tuijottavan
kauhistunein silmin liekkeihin, kohdisti hän kaiken huomionsa noihin
salaperäisiin, loistaviin, hyppeleviin haamuihin, joita he saivat
kiittää pelastuksestaan.
Kunnioittavasti, mutta kuitenkin nuija ja keihäs mukanaan, lähestyi
hän hitaasti tulta siinä kohden, missä liekit olivat matalimmat ja
vähimmän kauhistavat. Niitten kuumuus sai hänet rauhattomaksi, mutta
tytön katsellessa ei hän tahtonut näyttää vähintäkään pelkoa. Hän
pysähtyi noin kuuden tai kahdeksan askeleen päähän tarkastellen ohuita,
ylöspäin kiemurtelevia kirkkaita kieliä. Näin läheltä tuntui niiden
kuumuus hänen paljaaseen ihoonsa epämiellyttävältä, mutta seistessään
siinä ihmetellen ja saamatta mitään Vahinkoa, kasvoi hänen rohkeutensa.
Viimein hän uskalsi ojentaa keihäänsä ja kosketella sen kärjellä
liekkejä hyvin varovasti. Kapeat nahkasuikaleet, jotka sitoivat
piikiven puuhun, savusivat, käpristyivät ja sihisivät. Hän veti
keihäänsä säikähtyneenä takaisin ja tutki sen kärkeä. Se oli mustunut
ja tuntui kuumalta. Mutta huomatessaan, etteivät loistavat tanssijat
kiinnittäneet siihen mitään huomiota, uudisti hän kokeensa. Hän uudisti
sen useita kertoja tarkasti tuumiskellen ja tytön tuijottaessa suurin
silmin ruohomättäältään.
Viimein, vaikka nahkasäikeet vielä kestivät, leimahti kuiva puu tuleen.
Hätkähtäen hän huomasi, että vetäessään kärjen takaisin se toi osan
loistavaa olentoa mukanaan. Grôm heitti aseen maahan. Liekki, joka
oli mitättömällä alulla, lepatti ja sammui. Mutta se jätti säihkyvän,
tuikkivan hohteen mustuneeseen puuhun. Rohkean uteliaana kosketti Grôm
sitä sormellaan. Se poltti kipeästi ja Grôm vetäisi sormensa pois
huudahtaen säikähtyneenä. Mutta siitä kosketuksesta hohde katosi. Se oli
kummallista. Imien sormeaan seisoi Grôm tuijottaen keihään kärkeen,
joka juuri äsken oli ollut niin kirkas ja nyt oli musta. Siinä oli
selvästi hänen voittonsa, vaikka hän ei ymmärtänyt sitä. Mutta ainakaan
nuo salaperäiset olennot eivät olleet voittamattomia, vaikka karhut
pelkäsivät niitä. Oli miten oli, hän ei pelännyt, puheli hän ylpeänä
itsekseen. Ääneen hän sanoi A-yalle:
»Loistavat tanssijat ovat ystäviämme, mutta ne eivät pidä siitä, että
niihin kosketaan. Jos kosket niihin, niin ne purevat.»
Hänen sydämensä paisui jostakin suuresta, epämääräisestä toivosta.
Ajatukset, mahdollisuudet, joita hän ei vielä käsittänyt, kuohuivat
hänen suonissaan. Hän tunsi hämärästi, että hän oli astunut uuden
maailman kynnyksen yli. Hän otti jälleen keihäänsä jatkaakseen
kokeilujaan.
Tällä kertaa hän antoi tulen päästä hyvään alkuun keihään kärjessä,
ennenkuin hän veti sen pois. Sitten hän piti sitä ylöspäin kuin palavaa
soihtua. Kun hän katseli sitä ihastuksissaan, havahtui hän tytön
huutoon. Tämä oli hypähtänyt seisomaan tuijottaen taakseen tietämättä
mihin paeta, sillä hän pelkäsi tulta. Ja tuossa, ei kahdenkymmenen
askeleenkaan päässä, olivat nuo suuret, harmaat karhut puoleksi
tiheikön peitossa raivoten vihasta, mutta uskaltamatta tulla lähemmäksi
liekkejä.
Huutaen hyökkäsi Grôm niitä kohti, ja viima puhalsi keihäänkärjen
ilmi liekkiin. Tyttö kirkaisi uudelleen nähdessään sen, mutta seisoi
urhoollisesti paikallaan. Karhut peräytyivät muristen, kääntyivät
sitten ja lähtivät pakoon. Muutamilla askeleilla Grôm saavutti ne. Tuli
nuoleskeli jo keihään vartta melkein hänen käteensä asti. Hän heitti
sen koko voimallaan ja kärki upposi lähimmän pedon kylkeen. Pitkä
karva syttyi tuleen ja mielettömässä kauhussa syöksyivät suuret pedot
tiheikön läpi. Oksat sammuttivat nopeasti tulen, mutta petojen kauhu
oli hillitön, ja kauan senjälkeen kuin ne olivat kadonneet näkyvistä,
kuuluivat niiden äänet niiden hurjasti paetessa. Grômin sydän oli
pakahtua ilosta, mutta hän oli liian ylpeä osoittaakseen sitä. Hän
kääntyi tyttöön päin ja sanoi rauhallisesti: »Ne eivät tule enää
takaisin.» Ja tyttö heittäytyi kunnioittaen hänen jalkoihinsa.
Grôm istui nyt tuntikausia liikkumattomana, mietiskellen, tuumien
ja katsellen tulen liekkejä tuijottavin silmin. Tyttö ei uskaltanut
häiritä hänen ajatuksiaan. Auringon laskiessa alkoi kylmä viima
puhaltaa kukkuloilta. Grôm nousi, vei tytön lähemmäksi liekkejä ja
istuutui uudelleen. Kun tyttö tunsi suloisen, miellyttävän lämmön,
katosi hänen pelkonsa. Hän naurahti hiljaa, käänteli notkeata
ruumistaan joka puolelle lämmitellen ja kyyristyi sitten kuin kissa
Grômin polvelle.
Vihdoin Grôm nousi uudelleen seisoalleen. Ottaen käteensä jäljelle
jääneen keihäänsä lähestyi hän päättävästi tulta ja heitti kärjen
sijaan nyt tyvipuolen liekkeihin. Kun se oli syttynyt hyvin, heitti hän
sen kuivuneelle, ruohomättäälle. Tuli tarttui siihen heti, leimahti
kerran ja sammui. Sitten Grôm pyöritti hehkuvaa keihäänvartta maassa,
kunnes se kokonaan mustui. Kipinöitä, jotka vielä hehkuivat ruohossa,
hän löi kämmenellään. Ne polttivat häntä, mutta sammuivat. Grôm
suoristautui, kääntyi tytön puoleen ja ojensi mustan kätensä. Tyttö
hypähti jaloilleen väristen ja ihmetellen.
»Katso», sanoi Grôm, »olen tehnyt loistavan tanssijan palvelijakseni.
Heimon on tultava tänne. Ja meistä tulee kaikkien olentojen herrat.»
Jälleen tyttö heittäytyi hänen jalkoihinsa. Grôm näytti hänestä
jumalalta. Mutta muistaessaan, että hän oli kahdesti pelastanut Grômin
hengen, asetti tyttö leukansa hänen polveaan vasten. Grôm nosti hänet
vahvalle käsivarrelleen, ja tyttö nojasi häneen katsellen hänen
kasvojaan. Grôm taas tuijotti haaveillen tuleen.
Neljäs luku.