I.

Ylängöillä asuva heimo oli suuressa hädässä. Sitä oli kohdannut vastus

toisensa jälkeen ja iskuja monenlaisia, kunnes heitä oli enää jäljellä

vain kuutisenkymmentä taistelukuntoista miestä ja kenties kahta vertaa

enemmän naimakykyisiä naisia. Näytti siltä, että vielä yksi sellainen

isku, joka sitä juuri äsken oli kohdannut, hävittäisi koko heimon

sukupuuttoon. Ja jos armoton Luoja olisi sallinut sen tapahtua, olisi

se ollut sellainen vahinko, jonka korvaamiseen olisi mennyt tuhansia

vuosia. Sillä ylänköjen heimo oli kehittyneempi kuin mikään niistä

ihmis- tai puoli-ihmisheimoista, jotka siihen aikaan ponnistelivat

eteenpäin nuoressa maailmassa.

Ensimmäinen eikä suinkaan vähäisin heimon vastoinkäyminen oli ollut

hyökkäys idän asujainten puolelta, jotka olivat osaksi raakoja ihmisiä,

mutta vielä enemmän julmia petoja. Olisipa ylänköjen heimo vain

tiennyt, että nämä apinaihmiset olivat hyvin paljon heidän esi-isiensä

kaltaisia, lukuunottamatta niiden mustaa nahkaa karkean karvapeitteen

alla, kapeata pääkalloa ja vahvasti ulkonevaa alaleukaa!

Pian sen jälkeen tekivät jättiläisluolakarhut, miekkahampaiset tiikerit

ja muutamat suunnattoman suuret luolaleijonat tuhoisan hyökkäyksen

heimon kimppuun, eikä kukaan voinut sanoa, mistä ne tulivat. Nämä

ahnaat pedot eivät yksinomaan tappaneet riistaa, josta ylänköIäiset

pääasiallisesti elivät, vaan yrittivät itselleen ryöstää heidän

luolansakin. Kun ne raivosivat toisiaan vastaan yhtä kiivaasti

kuin ihmisvihollisiaankin vastaan, ei voinut epäillä taistelun

päätöstä. Ylänköläiset pysyivät lujasti yhdessä, tappelivat kaikkien

salahautojensa ja väijytyksiensä avulla ja musersivat vahvimmat

hyökkäämällä joukoittain niiden kimppuun. Mutta voitto oli kalliisti

saatu. Kun viimeinen pedoista jurona ja pahatuulisena vetäytyi takaisin

etsimään helpompaa metsästysmaata, jäi sen jälkeen paljon surua ja

murhetta.

Sitten seurasi rauhallinen kesä ja metsänriistaa oli runsaasti. Tällöin

saivat haavat aikaa parantua. Mutta talvi toi tullessaan uuden vaivan,

taaskin vihamielisestä idästä: susia, jättiläiskokoisia susia, jotka

liikkuivat sellaisissa parvissa, että monet heimon kaukaisimmat osat

joutuivat niiden hävityksen alaisiksi, ennenkuin ylänköläiset ehtivät

yhdistyä vastustamaan niitä. Onneksi ei noilla eri laumoilla ollut

mitään yhteistoimintaa, niin että ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen eräs

viisas soturi, joka hallitsi ylänköläisheimoa, kykeni yhdistämään

harvenneet toverinsa ja kokoamaan heidät kaikki sekä suuren osan

ruokavarojakin leirin keskustaan.

Niin kului hirveä talvi puoliväliin. Silloin lähtivät sudet äkkiä,

hävitettyään tai karkoitettuaan kaiken riistan ylängöiltä, liikkeelle

lounasta kohden. Ylänköläiset saattoivat taas vapaasti liikkua ulkona.

Mutta ei ollut enää riistaa, mitä olisi metsästänyt, ei metsissä, ei

ylänköjen rinteillä eikä joen varsilla olevilla rämeillä. Heimon oli

pakko kerätä pakoveden aikana ostereita, näkinkenkiä ja kammoja, vaikka

he tällaista ruokaa sydämestään inhosivat ja heidän ruumiinsa kärsi

siitä.

Se, että sudet olivat pakottaneet heimon kokoutumaan, näytti olevan

onneksi sille. Jos he olisivat olleet kuten ennenkin hajallaan

metsästysmaansa eri osissa, olisi seuraava ja ankarin hyökkäys varmasti

hävittänyt heidät.

Se tuli taaskin idästä käsin, samaa tietä, mitä hävinneet apinaihmiset

ja raivoavat sudet olivat tulleet. Eräänä kesäpäivänä auringonnousun

aikaan oli yksi heimon naisista kaivamassa terävällä tikulla juuria

puron rannalla, kun hänen kimppuunsa hyökkäsi kaksi lyhyttä, keltaisen

ruskeata, likaista miestä, joilla oli mahdottoman leveät hartiat,

lyhyet, käyrät jalat ja matalat kasvot, joissa oli ylöspäin ammottavat

sieraimet. Nainen, ollen nuori ja urhoollinen, taisteli kuin tiikeri,

kunnes pyörtyi päähänsä saamastaan iskusta, ehtien kuitenkin sitä ennen

saada molemmat hyökkääjänsä haavoitetuksi terävällä tikullaan. Leiriin

oli kuitenkin kuultu hänen huutonsa, ja hyökkääjät, joiden mielestä

tyttö oli kauniimpi ja sorjempi kuin mitä he milloinkaan olivat nähneet

omien naistensa joukossa, kiiruhtivat saaliinsa kanssa metsään. Kolme

ylänköläistä lähti ajamaan ryöstäjiä takaa. Mutta lauma tanakoita

muukalaisia hyökkäsi äkkiä tiheiköstä esiin keskeyttäen heidän

matkansa. He ympäröivät miehet, löivät heidät kovasta vastarinnasta

huolimatta maahan, repivät kappaleiksi ja tallasivat jalkoihinsa.

Heimon johtaja näki tämän kukkulan rinteeltä, josta käytävä vei luolien

pieneen amfiteatteriin, johon hän oli koonnut väkensä, ja hän käsitti

tilanteen. Kahden kuluneen vuoden vaarat olivat tehneet hänet tylyksi

ja toimeliaaksi. Heti kun hän näki nuo likaiset, pörröiset joukot,

huomasi hän tästä tulevan kuolemantaistelun. Vihaisesti hän ajoi

takaisin ne huimapäät, jotka aikoivat syöksyä kostamaan toveriensa

puolesta, mutta jotka olisivat joutuneet saman kohtalon alaisiksi kuin

hekin. Hänen huutonsa kaikuivat voimakkaasta, karvaisesta rinnasta,

kun hän kutsui koko heimon puolustamaan ahdasta rotkotietä, joka johti

amfiteatterimaiseen luolaan. Käskyn mukaan, joka kulki äänettömästi

suusta suuhun, kiipesivät vanhat miehet ja naiset ja jotkut isommista

lapsistakin kallion reunoille ja koloihin kummallekin puolen solaa

toisten keräillessä heille kiviä. Nuoremmat naiset ja kasvavat tytöt,

varustettuina kivipäisillä nuijilla ja terävillä keihäillä kuten

miehetkin, asettuivat solan suulle takimmaiseen riviin.

Kaarijalat, joiden keltainen iho näkyi savenväristen, yhteen

tahmettuneiden karvatupsujen alta, tulivat juosten säännöttömästi ja

kokoutuivat hajanaisiin joukkoihin kukkulan juurelle. Ne huutelivat

kimeällä äänellä toisilleen ja tekivät uhkailevia liikkeitä kukkulalla

olevaa äänetöntä joukkoa kohti. Heidän päätään peittivät harvat

hiukset, jotka olivat tahmeat, karkeat ja hyvin mustat, täydellisenä

vastakohtana ylänköläisten runsaille suortuville, jotka olivat

enimmäkseen tumman ruskeat ja punaiset väriltään.

Muissa suhteissa oli erilaisuus vielä huomattavampi. Suorat ja

ryhdikkäät ylänköläiset olivat elukan näköisiä vastustajiaan noin

jalkaa pitemmät. Heillä oli kapeammat hartiat ja kevyempi ruumis,

mutta rinta oli voimakas, suuret, kehittyneet lihakset käsivarsissa ja

jaloissa ja vartalo notkea. Täysikasvuisten miesten hyvin karvainen iho

oli punaisen ruskea, lapsilla ja nuoremmilla naisilla oli se vaaleampi.

Heillä oli leveä otsa tuuhean tukan alla, suuri, kaunismuotoinen nenä

ja silmät tuliset ja vilkkaat, väriltään vihreät, siniset tai ruskean

harmaat. He seisoivat äänettöminä tuijottaen inholla noihin kallion

juurella seisoviin rumiin olentoihin, joita oli melkein kymmenen yhtä

vastaan, ja olivat kyllin tarkkoja huomaamaan, että niissä piili

peloittava voima.

Muutamia minuutteja liikuskelivat kaarijalkaiset laumat keskustellen ja

kiihkeästi heilutellen karkeatekoisia, mutta suuria nuijiaan. Heillä ei

näyttänyt olevan johtajaa, ei hyökkäyssuunnitelmaa eikä minkäänlaista

sotakuria. Istuutuivatpa muutamat heistä maahankin kynsien itseään

niinkuin apinat, tuijottaen ilkeästi, mutta tyhmän näköisesti

vastustajiensa pieneen joukkoon ja pärskyttivät kauheilla, ylöspäin

kääntyneillä sieraimillaan, jotka eivät olleet juuri muuta kuin kaksi

suurta, punaista kuoppaa keskellä naamaa. Sitten muutamat niistä, jotka

olivat kyykistyneet maahan, alkoivat leikkiä kauhealla, punaisella

päällä, jossa oli vielä muutamia hiustupsuja.

Ylänköjen joukot päästivät raivokkaan huudon ja jotkut heistä tahtoivat

hyökätä tuon kauhean taisteluvaatimuksen kiihoittamina, mutta päällikkö

pidätti heidät ankarasti. Sitten hän itse, joka oli puolta päätä

pitempi kaikkia, lukuunottamatta paria toveriaan, ja jolla oli komea

rinta, leveät hartiat ja tumma, harmaantunut leijonanharja, astui kolme

neljä askelta eteenpäin ja nojaten suureen, porfyyripäiseen nuijaansa

katseli liikehtivää joukkoa ylenkatseellisesti.

Viholliset lopettivat hetkeksi jaarittelunsa tuijottaen hämmästyneinä

tuohon komeaan olentoon. Sitten yksi maassa istuvista tarttui tuohon

kauheaan palloon, jolla he olivat leikkineet, pyöritti sitä hiuksista

ja heitti sen kaksi kolmattaosaa mäen rinnettä ylöspäin. Kun se putosi

ja lähti vierimään takaisin päin, juoksi kaksi nuorta naista rivistä

hiukset liehuen pilvenä takana ja syöksyivät mäkeä alas ottamaan sitä

kiinni. Ensimmäinen nosti sen maasta, painoi sitä paljasta rintaansa

vasten ja huusi kirouksen töllisteleville murhaajille. Sitten molemmat

juoksivat takaisin ja katosivat heimonsa riveihin.

Nähdessään nuo kaksi naista, joilla oli hohtava iho, vahvat, suorat

jäsenet ja suuri, liehuva tukka, saivat kaarijalat juuri sitä

kiihoitusta, jota he tarvitsivat, pannakseen toimeen hyökkäyksen. He

arvasivat heti, että tuon suuren, ylpeän päällikön takana olevassa

joukossa oli useampia noita mieluisia olentoja. Maassa istujat kömpivät

nopeasti jaloilleen, ja huutaen sekä petomaisesti karjuen hyökkäsi koko

lauma rinnettä ylös.

Kun hyppivät ja ilkeän näköiset olennot ilmestyivät kukkulalle, puhkesi

ylänköläisten pidätetty raivo, huolimatta päällikön kiellosta, ja

etumaiset joukot hyökkäsivät huutaen vihollista vastaan. Taistelun

alussa ajettiin viholliset takaisin kivipäisten nuijien ja piikärkisten

keihäiden tehdessä hävitystä noissa korskuvissa joukoissa. Mutta, kuten

päällikkö oli arvannut, oli tuo vastarynnäkkö virhe. Pelkkä vihollisten

lukuisuus pakotti ylänköläiset pian takaisin, kunnes he olivat jälleen

käytävän suulla. Siinä he seisoivat vankkana kuin graniittiseinä, kun

selkäpuoli oli suojassa.

Tuota kapeaa seinää vastaan syöksyvä raivoava vihollislaine

torjuttiin, se syöksyi jälleen, mutta ei tehnyt mitään vaikutusta.

Vihollisten kömpelöt aseet eivät vetäneet vertoja kivinuijien

musertaville heilahduksille ja pitkille, keveästi liikutettaville

piikärkisille keihäille. Mutta kaarijalat, pienet siansilmät punaisina

saalista haluten, taistelivat hurjasti. Kumartuen äkkiä tarttuivat

he ylänköIäisten jalkoihin voimakkailla, apinamaisilla käsillään,

vetivät heidät alas ja repivät kappaleiksi käyrillä, teräväkynsisillä

sormillaan.

Monet ylänköläiset, joukossa muutamia naisiakin, kuolivat tällä

tavalla. Mutta ainoatakaan naista ei vedetty elävänä pois, sillä

jos sellainen tuho uhkasi häntä eikä pelastus ollut mahdollista,

keihästivät omat miehet hänet pelastaen hänet kohtalosta, joka olisi

tuottanut häpeätä heimolle. Naiset olivat varmasti yhtä pelättäviä

tässä taistelussa kuin miehetkin, sillä he taistelivat naarassuden

julmuudella, raivostuneen hiehon nopeudella, kiihtyneinä ja

armottomasti. Äidillinen vaisto sai heidät sydämen pohjasta vihaamaan

noita likaisia, eläimellisiä miehiä, jotka uhkasivat ryöstää heidän

lapsensa.

Ylänköläisten rintaman keskustaa turvasi urhokkaana suuri päällikkö

heiluttaen mahdotonta nuijaansa monissa taisteluissa saavutetulla

kokemuksella ja pitäen edessään olevan alan tyhjänä niin, ettei

ainoakaan vihollinen päässyt siitä elävänä ohitse. Kun hänen

toverinsa kaatuivat kummallakin puolen, astui toisia nopeasti sijalle

takana olevista riveistä. Uloinna vasemmalla, missä aukon seinät

olivat matalammat ja vähemmän äkkijyrkät kuin oikealla puolen, kävi

yhtä tulinen taistelu kuin keskiosassa. Puolustusta johti siellä

Grôm-niminen soturi, joka oli yhtä pelättävä kuin päällikkö itse.

Hänkin, kuten päällikkö, taisteli synkästi äänettömänä, jottei

hengästyisi. Joskus vain päästi hän kaikuvan komennushuudon tai

rohkaisi ympärillä olevia. Hänenkin nuijansa, niinkuin päällikönkin,

sai suurta hävitystä aikaan.

Mutta hänen nuijansa oli paljon pienempi kuin päällikön heiluttama

porfyyripäinen nuija, pienempi ja kevyempi, paljon pitempivartinen ja

aivan toisenmuotoinen. Pää oli kiilanmuotoinen ja asetettu poikkipäin

varteen niin, että toinen puoli oli kuin moukari ja toinen kuin terävä

taltta. Pidellen siroa asettaan puolivälistä vartta käytti hän sitä

ihmeellisellä taidolla, milloin iskien moukarilla, milloin lyöden

taltalla, milloin heiluttaen sitä koko varren pituudelta ylettyäkseen

ja kaataakseen ilkeän vihollisen. Hän käytti sitä sekä nuijana että

keihäänä. Ja varmuuden vuoksi, jottei sitä voisi temmata häneltä pois,

oli hän sitonut sen nahkahihnalla ranteeseensa.

Tämä taistelija, vaikka olikin heimon keskuudessa tunnettu päällikön

jälkeen parhaimmaksi metsästäjäksi ja soturiksi, ei milloinkaan ollut

herättänyt kateutta päällikössä. Siihen oli useita syitä. Hän oli

aina uskollisesti kannattanut päällikön mielipiteitä, sensijaan että

olisi yrittänyt vastustaa niitä, ja hän oli vaikuttanut paljon heimon

sotakuriin. Hän ei ollut niin pitkä kuin päällikkö, kenties noin puolta

kämmenen leveyttä lyhyempi, ja vaikka hänellä olikin suuret lihakset

käsivarsissa ja rinnassa, oli hän kuitenkin hintelärakenteisempi.

Siitä syystä ei päällikkö, suuresti kunnioittaen hänen mielipiteitään,

epäillyt kilpailijaansa. Sitäpaitsi oli Grôm susien hyökkäykseen

asti asustanut etäisessä luolassa, ikäänkuin leirin esikaupungissa,

muodostaen sinne etuvartioston ja välttäen siten heimon jaarittelut.

Hän oli hiukan nuorempi päällikköä, ja vaikka tuuheissa, punertavan

ruskeissa hiuksissa ja parrassa oli harvemmassa harmaita juovia,

näyttivät hänen kasvonsa siitä huolimatta vanhemmilta, sillä juovat

kasvoissa olivat syvemmät ja silmät totiset.

Grôm oli asustanut kaukaisessa luolassaan perheineen, johon kuului

vanha äiti, kaksi vaimoa ja neljä lasta, kolme poikaa ja tytär. Hänen

ollessaan poissa kotoa metsästysretkellä olivat sudet tulleet. Ne

olivat yllättäneet pienen, erillään asuvan perheen ja hirveän taistelun

jälkeen hävittäneet sen.

Grômin takana olevista taistelijoista pisti silmään nuori, hoikka

tyttö, jolla oli vaalea iho ja tuuhea, pitkä, musta tukka. Hänellä

oli keihäs, jolla hän taisteli urhoollisesti, samalla pitäen tarkasti

silmällä kaikkien taistelijoiden liikkeitä.

Äkkiä kuului kallioilta yläpuolelta kimeä huuto. Grômistä se kuului

hänen kuolleen lapsensa itkulta. Huolimatta itsestään hän vilkaisi

ylöspäin, käsivarret ja nuija ojossa iskun jälkeen. Samassa tarttuivat

kauheat kädet nuijaan. Hänet kiskaistiin eteenpäin ja samalla yksi

vihollisista kyyristyen maahan sysäsi häntä jalkoihin, ja hän kaatui

suulleen.

Vihlaisevasti kirkaisten hyökkäsi notkea tyttö hänen luokseen ja

puhkaisi keihäällään lähimmän vihollisen litteän, irvistelevän naaman.

Niin salamannopea oli hänen hurja hyökkäyksensä, että se pidätti

tarpeellisen hetken koko laumaa. Silloin ylänköläiset ryntäsivät

vastustamattomalla voimalla eteenpäin, löivät maahan etumaiset

viholliset ja vetivät kaatuneen soturin takaisin joukkojensa taakse

tointumaan. Puolen minuutin kuluttua oli hän jälleen rintamassa

taistellen entistä hurjemmin, pää, hartiat ja selkä veren peitossa.

Aivan hänen takanaan seisoi tyttö, hengästyneenä painaen sydäntään ja

tuijottaen suurin silmin soturiin, tietämättä, että veri, joka peitti

miestä, ei ollutkaan hänen, vaan tytön omaa verta.

Samassa kuului oikeanpuoleiselta korkealta kallion reunalta, sieltä

missä käytävän seinä oli jyrkin, kaksi kimakkaa vihellystä. Se oli

merkki, jota päällikkö, jonka monet haavat vuotivat verta, oli jo

odottanut. Hän huusi käskyn, ja hänen joukkonsa, hyökättyään vielä

kerran eteenpäin ottamaan haavoittuneensa, peräytyivät äkkiä noin

puoliväliin vuoren solaa. Kaarijalat seurasivat riemuhuudoin tallaten

kuolleitaan ja haavoittuneitaan, kunnes pullonkaulamainen käytävä oli

ahdettu niin täyteen, ettei siellä päässyt liikahtamaankaan.

Vasemmalta seinämältä tuli heidän niskaansa silloin loppumaton

kivisade, mutta oikealta puolen muutamia minuutteja kestävä sora-

ja tomukuuro, joka sokaisi heidät ja tukki heidän kauheat, ylöspäin

ammottavat sieraimensa.

Tuon tomun yläpuolella tarttui joku harmaaparta vipuihinsa. Ähkien he

ponnistelivat tuijottavin silmin hien valuessa otsalta. Sitten tapahtui

jotakin. Suuri kappale vuoren reunaa alkoi luisua alaspäin. Muutamat

ahertajista kömpivät siltä pois turvaan, pitkät valkeat hiukset liehuen

takana. Mutta toiset, jotka olivat kykenemättömiä ajoissa poistumaan,

putosivat sätkytellen alas. Samassa syöksyi ukkosen tapaisella

jyminällä suunnattoman suuri kallion lohkare, maata ja soraa tiheään

ahdettujen joukkojen päälle solan suulla. Ylänköläiset päästivät

suuren riemuhuudon. Hyökkääjien takana olevat joukot seisoivat hetken

kauhistuneina. Sitten ne kääntyivät ja pakenivat kirkuen rinnettä

alas. Ylänköläiset ajoivat niitä takaa surmaten niin paljon, että

joen uoma salpautui kuolleitten ruumiista. Tuosta likaisesta laumasta

pelastui tuskin kahtakymmentä miestä ja nämä pakenivat mielettöminä

kohdatakseen toiset heimonsa joukot, jotka olivat tulossa samaa tietä

kuin edellisetkin. Pakolaiset kertoivat heimosta, jonka muodostivat

kookkaat, vaaleaihoiset paholaiset, joita oli mahdoton voittaa sodassa

ja jotka repivät vuoria vierittäen niitä vihollistensa päälle.

Senjälkeen kaarijalkaiset joukot muuttivat kulkunsa suuntaa vaeltaen

kauaksi etelään ja karttaen tuota vuorimaata.