Hannes askarteli pienessä torpassa Hakalan peltojen takana. Hän oli
laittanut kaksi huonetta kuntoon Liisalle ja lapsille, jotka aikoi
muuttaa torppaan asumaan.
Hän oli tehnyt mielestään oivallisen keksinnön. Kun talossa kävi
palvelijoille olo sietämättömäksi ja heitä ei saanut pysymään, oli
Hannes päättänyt laittaa torpan kuntoon, tuodakseen sinne Liisan ja
lapset. Elämä kulkee tämän jälkeen tasaista latuaan ja hän illoin
työstä päästyään pistäytyy perheensä luokse kuten kotiin ainakin.
Liisa tiesi tästä, mutta ei sanonut vastaan. Hannes koetti tarkastella
oliko Liisa pahoillaan, mutta ei saanut selvää.
Liisan ajottaiset mielenpurkaukset olivat viimeaikoina muuttuneet
hillityiksi. Kohtausten jälkeen hän toimitti tehtävänsä ja ilakoi
lastensa kanssa niinkuin ei mitään erityisempää olisi tapahtunutkaan.
Hannes katseli pienessä tuvassa ympärilleen. Se näytti somalta ja
viihtyisältä. Ovi oli auki toiseen huoneeseen, joka oli aiottu
makuuhuoneeksi. Siinä oli valkoinen kalusto ja kauniit seinäpaperit ja
tauluja seinillä.
Hannes oli tyytyväinen ja palasi taloon. Perhe oli siellä aterialla
pitkän pöydän ympärillä. Hanneskin kävi paikalleen.
Tästä lähtien aterioisi hän mökissä Liisan luona. Oli aikomus jo tänään
muuttaa. Talon perhe saisi sitten tästäpuolin aterioida ilman häntä.
Paikka pöydän päässä jäisi tyhjäksi.
Mikä lienee ollut syynä, ettei ruoka tuntunut tällä kertaa maistuvan.
Työväki vaikeni. Niinkuin painajainen olisi astunut näkymättömänä
tupaan.
Vanha könniläinen oli mittaillut aikaa tuvan nurkassa jo miespolvia.
Sen lerkku oli harvoin lakannut liikkumasta. Nyt, kun perhe oli päässyt
aterialta ja hiljaisuus tuli pirttiin, lakkasi se käymästä.
Vanha Tuomas vavahti. Aikoi mennä kelloa asettamaan käyntiin, mutta
istui paikoilleen ja sanoi hiljaa:
— Se tietää onnettomuutta.
Tuomaan lause tuntui kuin vasaran iskulta hiljaisessa tuvassa. Hannes
meni ja asetti kellon käymään, mutta hänen kätensä vapisivat.
Hetken kuluttua puhui Hannes miehille töistä, mutta tunsi äänensä kovin
ontoksi. Miehet pysyivät edelleen äänettöminä. Hannes nousi ja pää alas
painuneena meni hän kamariinsa. Keittiössä aterioi Liisa ja avonaisesta
ovesta näki Hannes, että Liisa oli alakuloinen. Pojat nukkuivat.
Tuvassa kuului muuan miehistä sanovan:
— Vai mökkiläiseksi se isäntä nyt aikookin.
Joku kuului naurahtavan väkinäisesti, mutta juttu ei lähtenyt
luistamaan. Painajainen pysyi edelleen tuvassa.
Hannes meni hetken kuluttua Liisan luokse keittiöön.
— Nythän sitä sitten pitäisi lähteä, kuuli Hannes oman äänensä kaiun
onttona, vaikka koetti puristaa siihen lämpöä.
— Minä lähetin Saaran jo viemään vaatteita, ja pian tästä minäkin
joudun, sanoi Liisa nöyrästi.
— Ruokatarpeita pitäisi myöskin... koetti Hannes sanoa ystävällisesti.
— Sielläkö minun pitää syödäkin, sanoi Liisa hämmästyen.
— Niin, ajattelin että kävisin luonasi aterioimassa. Miten vain
haluat... voisihan sitä kai täälläkin...
— Sitten, jos sinä kerran käyt siellä, tuli hiljaa Liisalta, mutta
Hannes huomasi kaksi kyyneltä hänen punehtuvilla poskillaan.
Hannes otti Liisan syliinsä ja heltyneenä puheli:
— Älä nyt, hyvä Liisa... mehän vain leikimme mökkiläistä... pääsethän
sieltä takaisin milloin vain tahdot.
— Minusta vain tuntuu niinkuin pitäisi maanpakoon... pakoon sinuakin ja
— kotia...
— Oma kulta, mehän vain leikimme...
— Ei tämä ole leikkiä. Ja luuletko sinä... että tästä olisi apua...
— Minä toivon ainakin, ja niinhän sinäkin... eikö niin?
— Mutta mitä tästä ihmiset sanovat?
— Mitä ne ovat meistä ennen sanoneet. Sitä ei kannata ajatella. Heidän
pitäisi huolehtia enemmän omista asioistaan.
— Kyllä minä sitten koetan, kun sinä tahdot, sanoi Liisa hiljaa. Kun
väin sinä olet luonani.
— Mennään siis.
Hannes koetti tekeytyä reippaaksi, vaikka tunsikin näkymättömän käden
painavan.
Kun he olivat menneet Pesään, joksi Hannes oli asunnon nimittänyt,
sanoi Liisa innokkaasti:
— Nyt minä keksin jotain. Sinä myyt talon ja me asetumme tähän oikein
asumaan. Sinä rakennat navetan ja saunan. Miten somaa se olisi.
Liisan silmät loistivat ja hän pujotti kätensä kuin pyytäen Hanneksen
kaulaan.
— En minä voi myydä taloa. Se on samaa kuin möisin itseni tai sinut.
Liisa painui istumaan.
— Niin, ethän sinä voi. Minä puhun lapsellisia. Enhän minäkään sitä
tahtoisi. Meidän lapsemme ovat siellä syntyneet.
— Ja minäkin olen siellä syntynyt ja kasvanut. Vaikka lapsuuteni
oli iloton ja nuoruuteni semmoinen, on Hakalassa paljon kauniitakin
muistoja äidin ajoilta. Ja sitten on jokainen turve siellä kallista
minulle.
Hannes puhui vain jotain puhuakseen. Tuntematon oli astunut tupaan ja
laski painavan kätensä Hanneksen olalle: — »Oletko nyt tyytyväinen, kun
ajoit vaimosi pois kotoa?»
»Enhän minä ole ajanut, tämähän on vain...»
»Narrinpeliä! Sitä se on. Olet itsellesi luvannut kantaa kuin mies
pienet kärsimyksesi ja nyt sinä koetat päästä pakoon niitä.»
»Mutta onhan minun pidettävä huolta, ettei talon työväki kärsi», koetti
Hannes puolustautua.
»Se on huono puolustus. Selitä palvelijoillesi, miten asiat ja ovat he
ymmärtävät. Et ole mies, kun näin teet.»
»Menehän tiehesi. Kyllä minä osaan asiani järjestää.»
Mutta tuntematon nauroi mennessään vahingoniloista naurua.
— Hannes, miten sinä olet niin kalpea... mikä sinun on?
Se oli hänen vaimonsa, joka kysyi, valmiina lohduttamaan.
— En tiedä... ei kai mikään.
Hanneksen täytyi istua. Hän oli käskenyt omaatuntoaan poistumaan, mutta
sen raskaan käden paino tuntui vielä hänen hartioillaan.
Siinä istui hänen vaimonsa katsellen häntä. Keltaiset suortuvat
reunustivat kauniita kasvoja ja silmissä oli hellä, hyväilevä ilme.
Pikku Pentti leikki lattialla ja nuorin nukkui vuoteessaan.
Tuonko tuolla, oman vaimonsa, hän oli karkottanut kotoa? Ja lapsensa.
Ei. Hänen täytyi ulos.
— Minä tulen pian takaisin. Käyn vain töitä katsomassa.
Tultuaan kartanoon tapasi hän vanhan Saaran siellä itkemässä. Siinä
kopisteli vanha isäkin, vaikka ei usein kamaristaan liikkunut. Katseli
kuin ihmetellen poikaansa. Tiesikö ja ymmärsikö hänkin?
Hanneksen täytyi nopeasti poistua. Niin kuin autioilta tuntuivat
huoneet.
Illalla, kun he olivat tuvassa, virkkoi Liisa.
— Minä olen niin kovin paljon tuottanut surua sinulle.
— Minäpä tässä taidan syylliseksi jäädäkin, sanoi Hannes ja pää käsien
varassa painui miettimään.
Ulkona nousi myrsky ja ravisteli nurkkia ja uuninpiippua. Tuntui
turvattomalta Hanneksesta. Niinkuin pohja olisi tempaistu pois alta ja
olisi luisumassa johonkin vieraaseen ja tuntemattomaan.
Hannes hymähti masentuneena itselleen. Hän tässä rakenteli tavallaan
avioeroa, ajoi pois kotoa vaimonsa ja lapsensa ja luuli näin voivansa
kaikki hyvin järjestää. Vaimo tyytyi nöyrästi kaikkeen, vaikka hän
tiesi, että tämä oli häväistys hänelle. Hanneksen parempi minä
oli siitä vakuutettu, mutta hän koetti sulkea korvansa, eikä olla
tietävinäänkään.
Mitähän Liisa ajatteli. Sitä ei voinut kysyä. Miksi? Sinä häpeät
itseäsi, ettet voi sitä edes kysyä, sanoi tuntematon ja painoi yhä
raskaammin kätensä hänen hartioilleen.
Hannes mietti kiinteästi. Oliko hän tullut omahyväiseksi? Hän oli
luullut, päässeensä itsekasvatuksessa jo melkein täydellisyyteen ja
huomasi nyt siitä vielä paljon puuttuvan.
Miten pian ja huomaamattaan sitä ihminen tuleekaan itserakkaaksi.
Liisa seisoi ikkunassa ja katseli ulos koti taloa ja peltoja, niinkuin
näytti. Sitten hän kääntyi ja istui Hanneksen viereen.
— Mikä sinun on? Anna minulle anteeksi.
— Älä jumalan tähden sinä minulta anteeksi pyydä, minähän tässä nyt
syyllinen olen. Karkoitan vaimoni ja lapseni... Mutta annathan sinä
minulle anteeksi, oma hyvä Liisa. Me menemme vielä tänään kotiin.
Liisa kiersi kätensä miehensä kaulaan.
— Ja minä kun luulin, että sinä kohta aivan kokonaan hylkäisit minut.
Oli jo pimeä, kun he lähtivät taloon. Liisalla oli nukkuva lapsi ja
Hannes kantoi pikku Penttiä. Myrsky riehui heidän ympärillään, mutta
sitä he eivät huomanneet.
Pellonveräjällä seisahti Hannes ja osoitti vaimolleen taloa, jonka
yhdestä ikkunasta vain tulet tuikkivat.
— Katso, talo on kuin suljettu kirja. Ei, se on niinkuin sokea. Minä
olin vähällä puhkaista sen silmät. Ymmärtänet, Liisa, että jos olisit
mökkiin jäänyt, eivät sieltä olisi tulet tuikkaneet yöhön.
Liisa ei puhunut mitään, puristi vain hiljaa miehensä kättä.