Elokuu oli lopuillaan. Viljat oli saatu korjuuseen ja riihet
lämpisivät. Hakalassa aloitettiin jo syyskyntöjä. Ulkonainen elämä
solui tasaisesti eteenpäin niinkuin ennenkin. Sisäisessä elämässä vain
ei päästy ehjyyteen.
Liisa oli ponnistellut vastaan, koettanut hillitä mielikuvituksensa
harhaleikkiä, mutta joskus voimat pettivät ja silloin oli alakuloista
ja ja painostavaa koko talossa. Tällaiset päivät tuntuivat Hanneksesta
moninverroin raskaammilta, kun välillä oli kauniita päiviä, jolloin
Liisa iloisena ja niinkuin toisena ihmisenä liikkui töissään.
Entiset palvelijat olivat lähteneet talosta. Hannes oli palkannut
uusia, mutta nämäkin olivat jo sanoneet käyvän olonsa vaikeaksi, kun
emäntä pelkäsi ja piti aina salaisesti heitä silmällä. Jos jotain
vakavampaa sattuisi, voisivat he olla piankin tiessään.
Hannes joka ilta melkein rukoillen pyysi:
— Oma hyvä vaimoni, koeta voittaa itsesi, edes lapsiemme tähden.
Ja Liisa nyyhkien tahtoi koettaa. Hänen silmiinsä oli tullut omituinen
rukoileva ilme, joka liikutti Hannesta. Liisa parka tiesi, että
hänen sairautensa oli sukuperintöä ja koetti kaikki voimansa sitä
voittaakseen. Ja kun ei jaksanut voittaa, niin häpesi poloinen omaa
heikkouttaan.
— Sinä et kohta varmaankaan rakasta minua vähääkään, kun minä olen
tällainen, oli Liisa eräänä iltana sanonut Hannekselle. Sinä olisit
ollut paremman vaimon veroinen.
— Minä rakastan sinua nyt vielä enemmän, kun näen ja tiedän, että
kärsit, kärsit syyttömästi. Älä ole kovin suruissasi, Liisa kulta,
kyllä sinä vielä pääset voitolle.
Liisa oli saanut toisen lapsensa. Se oli terve ja voimakas, kuten
pikku Penttikin. Olihan heillä toki iloa lapsista, vaikkapa joskus
tuli peloittavana ajatus: Saavatkohan hekin vielä kärsiä esivanhempien
vuoksi.
Isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen. Se oli raskas
tuomio. Miksi syyttömät saivat kärsiä?
Silloin kun synkät varjot olivat painavina kodin yllä, tunsi Hannes
sisäistä tarvetta puhua jonkun kanssa. Se oli keventämisen kaipuuta
ja vanha Tuomas oli hänen uskottunsa, jonka kanssa oli hyvä puhua.
Tuomaalla oli omat omituiset päätelmänsä, joista sai kevennystä.
Hannes oli nytkin kahden Tuomaan kanssa riihessä, mittaamassa jyviä
säkkeihin. Riihen nurkassa oli jo valtava säkkikasa ja Hannes sanoi
leikillään Tuomaalle.
— Saat kaikki nämä ruissäkit, jos toimitat niin, ettei minulla ole
surua Liisasta.
Tuomas katsoi ensin ihmetellen isäntäänsä, mutta hörähti sitten
nauramaan.
— Vai rukiilla sinä ostaisit itsellesi vapauden pienistä
kärsimyksistäsi. Lehmällä tai hevosella ehkä vaihtaisit suotuisia
ilmoja.
Hannes hymähti hyvä tuulisesta Mainio mies tuo Tuomas. Aina hänellä on
sattuva sana aikanaan.
— Sinun kärsimyksesi ovat niin kovin pienet, jatkoi Tuomas. Jos ei
sinulla tätä vastusta olisi, voisit tulla itserakkaaksi ja yhtä
kylmäksi ympäristöllesi kuin monet muutkin hyväosaiset. Kiitä, hyvä
mies, pienistä kärsimyksistä.
Se oli sitä Tuomaan tavallista puhetta, kylläkin oikeaan osattua. Ei
vain tuntunut vanha elämänajattelija osaavan ymmärtää, että rakastava
mies kärsi vaimonsa luuloista, jotka olivat todistettavasti sairautta,
kärsi enemmän kuin mistään muusta olisi voinut kärsiä.
* * * * *
Hannes ajeli kirkkaana elokuun päivänä kirkonkylään, jossa
veroituslautakunta oli koolla. Hakalassa olivat viljat korjuussa,
mutta taloissa tienvarsilla oli vielä ruiskuhilaitakin pelloilla.
Eivät näyttäneet muualla työt sujuvan niinkuin Hakalassa, sen hän oli
huomannut ennenkin. Hän oli itse mukana työssä ja se kai vaikutti.
Työnteko olikin käynyt hänelle vain entistä rakkaammaksi. Hän olisi
ollut valmis myöntämään, ettei millään muulla maailmassa ollut arvoa
kuin työllä.
Yhteiskuntaa syytettiin nykyään monesta pahasta ja syytöksissä oli
varmaan oikeutettuakin, mutta syyttäjilläkin olisi ollut varaa
silmäillä omaa itseään. Harvat heistä kehtasivat tehdä kunnollisesti
työtä. Pitäisi saada heidät rakastamaan työtä, ymmärtämään työn taito.
Mutta se ei kai olisi helppo tehtävä.
Kirkonkylään päästyään sitoi Hannes hevosensa kiinni pitäjäntuvan
aitaan ja käveli muuanta miesryhmää kohti. Kun huomattiin hänen
lähestyvän, hajosi ryhmä ja kylmiä ja ivansekaisia silmäyksiä sai
hän vastaansa. Vain joku miehistä ojensi välinpitämättömästi hänelle
kätensä.
Hannes tunsi itsensä heti epävarmaksi. Ei oikein tietänyt mihin katsoa
ja istuako pitäjäntuvassa vai ei.
Koko pitäjän väki oli siis häntä vastaan. Mistä syystä? Siitäkö ehkä,
että hän oli kasvattanut itsensä mieheksi, ottanut perintömaansa omiin
käsiinsä ja eli hyvin työstään?
Hanneksen oli tehnyt mieli kysyä, mitä hän oli rikkonut heitä vastaan,
mutta tyytyi alakuloisena allapäin istumaan.
Kukapa ei välittäisi naapurien ystävyydestä. Mutta jos joutui naapurien
vihoihin, oli se niinkuin maanpako tuomio, raskas ja peruuttamaton.
Hanneksen teki tällä hetkellä mieli itkeä. Kiireesti hän poistui
tuvasta ja niinkuin hätäinen toimitteli välttämättömiä asioitaan. Ei
olisi kehdannut eikä uskaltanut katsoa ketään silmiin. Tuntui niinkuin
olisi ollut rikoksenalainen, jota jokainen katsoi hieman pitkään.
Vaikka tiesikin olevansa rehellinen, eikä tuntoa mikään painanut.
Hannes ajoi kuin hengen hädässä kotiinsa. Oli toki turvapaikka, johon
sai paeta. Siellä nytkin varmasti odotettiin. Pikku Pentti on ehkä
ikkunassa ja äiti hänen vieressään.
Tällä hetkellä tuntuivat kotoiset kärsimykset pieniltä. Siellä häntä
kaikesta huolimatta kumminkin rakastettiin.
Hannes pysäytti hevosensa Tuomaan tuvan nurkalla, joka oli kylätien
vieressä. Tuvasta kuului veisuuta. Oli lauantai-ilta ja Tuomas oli
ollut tänään kotitöissään.
»... siis jumalaani turvaan, hän meist' ei luovukaan; ei toivon raukee
turhaan, vaikk’ kuinka vainotaan.»
Se oli kuin häntä varten. Milloin oli Tuomas tehnyt suuren käänteensä
ja tämäkö oli se salainen lähde, josta hän sai rauhansa ja varmuutensa?
Hannes antoi hevosen kävellä. Peltoveräjä näkyi jo tienpäässä. Alkoi
hämärtää. Tuomas istui siellä tuvassaan saunan jälkeen veisaamassa.
Häneltä ei puuttunut mitään, vaikka vastuksia sattui yhtenään. Vaimo
sairasteli ja nuorin lapsista oli äsken tapaturmaisesti kuollut. Tuomas
oli tyytyväinen, mutta hän tuskitteli pienistä suruistaan.
Pihamaalla oli Liisa odottamassa, iloisena, posket hohtaen niinkuin
Hanneksesta hämärässä näytti.
— Tule saunaan minun kanssani, kun riisut hevosen. Pentti on jo
kylpenyt ja miehet ovat kylällä.
— Kuka lasten luona on?
— Saara. Palvelijat ovat taaskin lähteneet meiltä, mutta siihen ei ole
minun syytäni.
Liisa sanoi sen melkeinpä iloisesti ja lähti menemään saunaan.
Mitähän taas on tapahtunut? arveli Hannes. Ja miksi Liisa oli iloinen
siitä, että palvelijat ovat lakkoilleet?
Saunassa ei puhuttu mitään, mutta tuvassa selitti Liisa:
— En ymmärrä mikä heihin niin yhtäkkiä tuli. Koetin pyytää jäämään,
mutta eivät välittäneet... Mitäs sanot, Hannes, jos nyt otamme
samanikäisiä kuin Saarakin.
Ja Liisa nauroi iloisesti. Hanneksenkin suuta veti hymyyn. Liisa oli
valtoimine hiuksineen ja hymykuoppineen siinä hänen vastapäätään soma
katsella.
— Niin, otetaan vain...
— Sittenpähän eivät muuta joka kuukausi.
Hannes vaikeni. Hän arvasi, että oli ollut taas hänen poissa ollessaan
samaa kuin ennenkin ja palvelijat lähtivät heti.
Liisa pyörähti Hanneksen viereen ja painoi kostean päänsä hänen
kainaloonsa.
— Oletko sinä vihainen minulle?
Se tuli hiljaa kuin anteeksi pyytäen.
Hannes nosti Liisan syliinsä kuin voimattoman lapsen ja suuteli hänen
huuliaan, silmiään ja kosteita suortuviaan. Eihän hänellä ollut mitään
muuta kuin lapset ja avuton, oma pieni Liisa.