Naapurit olivat saaneet oivallista puheenaihetta. — Hakalan nuori
emäntä kuuluu pelkäävän miestään palvelijoihinsa. Päivät kuuluu itkevän
ja yöt valvovan, ettei ukkonsa pääse piikojen luokse karkaamaan.
Sitä huusi joka juoruämmä yhdessä talon emäntien kanssa ja isännät
kuuntelivat mieli hyvällä. Eipäs menestynyt Hannes Hakalassa, vaikka
itse luuli. Pian siinä alkaa sama elämä kuin ennenkin. Se onkin ollut
niin pirun ylpeä siitä hyvinvoinnistaan.
Juorut tulivat Hanneksenkin korville. Ensin hän hymähti, eikä
välittänyt siitä sen enempää. Sitten se alkoi jo kirvellä mieltä. Kun
ei ollut muusta heillä sanomista, niin tehtiin tästä asia.
Raukat! Mitä se heitä liikutti. Itse he asiansa sopivat ja koettivat
päästä tästäkin painajaisesta.
Kylällä kuljeksi usein parikymmenvuotias »löyhkä-Anna», joka oli
hieman mielenvikainen ja puheiden mukaan vanhan Eerikin lehtolapsi.
Kierrellessään oli hän joskus käynyt Hakalassakin ja saatuaan
ruoka-apua mennyt menojaan. Hänen käynnistään ei puhunut kukaan eikä
siihen kiinnitetty mitään huomiota.
Kylän ilkeimmät olivat nyt keksineet mielestään hyvin viisaan teon,
joka Annan pitäisi suorittaa. Hänen oli mentävä Hakalaan ja silloin kun
isäntä ei ollut saapuvilla, puhua emännälle niinkuin neuvottiin.
Ja eräänä päivänä hän tulikin Hakalaan, kun Liisa oli yksin kotona.
Liisa kestitsi Annaa niinkuin oli nähnyt ennenkin kestittävän. Tästä
hyvästä oli Anna puhuvinaan:
— Saa sitä isäntää pitää vain varalta. On kenen kanssa sattuu... on jo
minuakin houkutellut ja Mutkan Emma kuuluu olevan raskaana hänelle.
Liisa ajoi ulos löyhkä-Annan ja alkoi itkeä. Hän tiesi että Anna puhui
kylällä kuulemiaan, mutta se koskikin sen vuoksi kaikista kipeimmin.
Hän tiesi kyläläisten ja Hanneksen kylmät välit ja etteivät puoletkaan
puheista olleet totta, mutta sittenkin... Hän oli taas saanut
sysäyksen, joka herätti kiusaavat ajatukset.
Ja kun Hannes palasi työmailta, tapasi hän Liisan itkeneenä. Vaivoin
sai hän Liisan puhumaan kaikki.
Hannes puristeli nyrkkejään nousevasta vihasta. Hänen teki mieli
hyökätä kylälle ja haukkua kelvottomimmat vihamiehensä. Mitäpä se olisi
auttanut, ja mistä hän tiesi kuka Annan oli lähettänyt. Hänelle olisi
vain naurettu.
Tämä on totisesti sivistynyttä kansaa, ajatteli Hannes. Ei riitä
kansalaishyveiksi kateus, naapureista on vielä puhuttava kaikkea
saastaa. Milloin sydänmaitten asukkaat itse nousisivat näitä paheitaan
vastaan? Voi suurta häpeää. Se löyhki kuin ilkein raato.
— Ja uskotko sinä sitten tällaisia puheita? kysyi Hannes vaimoltaan.
— Enhän minä..., mutta se tuntuu niin pahalta, että sinusta puhutaan
semmoista.
Siinäpä se oli. Liisa koetti taistella itsekin vastaan ja pitää kurissa
ajatuksiaan, mutta ei voinut mitään sille, että tuntui pahalta. Olisipa
Liisa vain voinut nostaa päätään ja antaa mennä kaikki sellaiset ohi
korviensa. Olisihan hänen pitänyt voida.
Takamaan kaski oli saatu loppuun kaadetuksi ja työväki palasi kotiin.
Hiljaiseen taloon tuli taas liikettä. Liisankin oli heti helpompi
liikkua askareissaan. Melkein iloisena hän toimitteli perhettä
illalliselle ja saunaan.
Hannes oli siitä mielissään. Näinhän näkivät, ettei ollut mitään
vinossa, eikä suru painanut Hakalan haltijoita.
Ei malttanut olla saunaan mennessään kopaisematta Liisaa syliinsä tämän
tullessa vastaan pihatiellä.
— No, no, mitä sinä nyt, nauroi Liisa.
Hannes nosti hänet vaateaitan räystäälle, joka oli ulottuvissa. Miehet
hymyilivät heille saunaan juostessaan.
— Nosta pois, minulla on kiire... pikku Pentti odottaa.
Olipas Liisa lystikkään näköinen siinä heilutellessaan pyöreitä
kinttujaan ja naureksiessaan.
— En nosta ennenkuin lupaat olla juoruja uskomatta. Hannes kutitteli
tähkäpäällä Liisan jalkapohjia. Molemmista tuntui leikittely
vapauttavalta.
— Enhän minä uskokaan, no, nosta nyt.
Liisa lähti ilakoiden juoksemaan ja Hannes luikkasi hänelle vielä
saunatieltä.
Olihan hyvä, että joskus pikku keinoillakin sai iloa ympärilleen ja
elämän entiselleen. Liisakin siellä nyt kai keventyneenä puuhaa. Ehkäpä
kaikki vielä muuttuukin hyväksi.
Miehet olivat jo menneet saunasta pihaan. Vanha Tuomas vain oli
jäänyt Hannekselle puhetoveriksi. Miehet istuivat saunapihlajan alla
puoliääneen puhellen. Kaunis ilta veti kummankin huomion puoleensa,
täyteläiset vainiot ja niiden yläpuolella kiirivä lehmisauhu.
— Onpa tämä nyt kaunista, virkkoi verkkaan Tuomas. Pitäisi kiittää
jumalaa, kun antaa hyvän vuoden. Taidat sinäkin Hannu vain omia
voimiasi ylistellä.
— Miten milloinkin... tuleehan sitä joskus muistaneeksi jumalaakin,
vaikka se minulla onkin erilainen kuin muilla.
Hannes ihmetteli kuullessaan Tuomaan jumalasta puhuvan. Mies kai oli
viime aikoina tehnyt täyskäänteen. Minkälainen mahtoi olla hänen
jumalansa. Hannes ei malttanut olla sitä utelematta.
— Semmoinen kuin sinunkin... en häntä osaa muuten palvoa kuin
kiitollisin mielin otan vastaan lahjansa. Ja eiköhän se kaikille ole
sama, vaikka erilaiseksi kukin kuvittelee.
Tämäpä on tervettä kansan miehen uskoa, mietti Hannes. Suoraa ja
selvää, kirkasta kuin lähdevesi. Olisi opiksi monelle.
Liisa tuli saunaan lapsi käsivarrellaan. Hymyili kirkasta hymyään
Hannekselle ohi mennessään.
Saa nähdä, miten tämä sinun emäntäsi jaksaa kuunnella kyläläisten
juttuja, virkkoi Tuomas matalasti. Hänen äitinsä oli luulosairas, et
taida tietääkään. Taitaa olla vähän sukuvikaa.
— Niinkö? En ole mitään kuullut.
Hannes oli hämillään. Tiesiköhän Tuomas mitä, kun otti puheeksi?
— Oli semmoinen Liisan äiti, että melkein joka akkaan luuli miestään.
Eikä tullut mistään apua. Se on risti miehelle semmoinen.
— Ehkäpä on...
Hannes ei osannut muutakaan sanoa. Hänelle oli selvennyt Liisan
luulottelut. Liisa parka saa kärsiä sukuperinnöstä. Miten kiitollinen
hän nyt olikaan Tuomaalle, joka oli ottanut asian puheeksi. Hän itse ei
osannut sitä ajatellakaan.
— Sanoin vain sillä, että tietäisit, jos oma vaimosikin sattuisi...
puheli Tuomas arastellen. Sitä pitää semmoista ihmistä kohdella
hellävaroen. Kovuus siinä ei auta, pahentaa vain.
— Tuomas on taitanut jotain huomatakin?
— Noo, olenhan minä vähän... mutta eihän se vielä mitään... hyvä
ihminenhän Liisa on... ja järkevä. Osaa kai hillitä itseään, jos
semmoisia ajatuksia pakkaisikin.
Tuomas nousi pihaan. Hannes käveli saunalle ottamaan pojua. Hän tunsi
olevansa nyt selvillä kaikesta ja kovin kiitollinen siitä, että joku
oli häntä huomauttanut.
Sitä pitää kohdella hellävaroen, neuvoi Tuomas. Hän oli joskus
kiukutellut ja sanonut kylmiä sanoja. Se oli kai kovin koskenut Liisan
herkkään mieleen.
* * * * *
— Tuletko minun kanssani verkonlaskuun? kysyi Hannes Liisalta hänen
palattuaan saunasta.
— Tulenhan toki.
Järvi oli tyven ja lämpimän auer lepäsi pehmoisena ilman rannoilla.
Heillä ei ollut kiirettä pihaan ja Hannes puhui kauan ja lämpimästi
Liisalle. Venhe solui omia teitään, Liisa oli hiipinyt Hanneksen
viereen ja painanut päänsä hänen kainaloonsa kuin turvaa etsien.