Liisa seisoi vielä hetkisen portailla Hanneksen mentyä. Sitten hän
kuin juosten meni kamariinsa ja alkoi nyyhkiä. Pikku Pentti nukkui
kehdossaan sinikellokimppu pääaluksella. Hannes oli ennen lähtöään
jättänyt sen siihen. Ikkuna oli auki ja tuulenhenkäykset toivat sisään
ruispellon tuoksua. Pelto kartanon alla lainehti lupaavana.
Liisa koetti rauhoittua, mutta ei voinut. Miksi Hannes ei ottanut häntä
mukaansa, vaikka hän pyysi? Miksi hän on joskus niin kovin jyrkkä
päätöksissään? Ja onko sittenkin niin, että hän saattoi välittää
muistakin, ei vain yksin hänestä.
Liisa koetti miettiä ja päästä selvyyteen.
Jos Hannes ei olisi kertonut hänelle nuoruudestaan, ei hän ehkä olisi
mitään epäillytkään. Hannes syytti nuoruudenhairioistaan sukuperintöä,
mutta oliko hän sen jo kokonaan voittanut? Hän kyllä vakuutti niin,
mutta saattoihan siltikin... Ja Mari on viehättävä tyttö, ehkä
kauniimpi kuin minä, jatkoi Liisa tuskallisia ajatuksiaan.
Voisiko Hannes pitää kahdesta yhtaikaa?
Tuntui pahalta ajatella sitä ja että ehkä luuloillaan loukkasi
syyttömästi miestään, joka oli aina hyvä hänelle, vaikka joskus oli
tinkimätön päätöksissään.
Liisa ajatteli äitiään, joka hänen mielestään oli saanut kärsiä
samanlaisesta... Isä oli ollut uskoton hänelle, niin äiti oli ainakin
sanonut. — Uskottomalle miehelle ei voi mitään, oli äiti aina
päätellyt, ja hänen vanhempiensa elämä oli ollut alituista riitaa,
aamusta iltaan.
Sellaiseksiko heidänkin kaunis elämänsä oli muuttuva? Tuntui
tuskalliselta ajatella sitä.
Liisa oli tuntenut syvää kiitollisuutta miestään kohtaan aina.
Kaikesta huolimatta Hannes olisi saanut ison talon isäntänä vaimokseen
kenet vain olisi ottanut. Hän, köyhä mökin tyttö, oli tullut hänen
valitukseen. Eikä Hannes ollut vielä kertaakaan sanonut moitteen sanaa
mistään. Ja oli aina vakuuttanut rakastavansa vain häntä ja houkutellut
kuin pientä lasta silloin, kun hänelle sattui omat omituiset
mielenpurkauksensa.
Hannes oli kovin hyvä. Hän saattoikin olla lapsellisen typerä
luulotellessaan kaikkea sellaista.
Liisa oli rauhoittunut ja katseli nukkuvaa lasta. Isän
hellyydenosoitus, sinikellokimppu pieluksella, liikutti häntä. Tuntui
niinkuin joku näkymätön olisi sanonut: Niin, hän on hyvä, mutta
miten sinun laitasi on? Ansaitsetko sinä rehellisen ja uskollisen
miehen hyvyyttä? — Olenhan minä hyvä ja hellä hänelle ja hoidan hyvin
tehtäväni. — Se ei riitä, jyrisi tuntematon. Sinun on jätettävä turhat
ajatuksesi, kasvatettava itseäsi niinkuin hänkin. Sinun on aloitettava
kokonaan uudesta ja entisestä pyydettävä anteeksi Hannekselta.
— Täytyykö minun...?
— Se on onnesi ja hänen onnensa ehto. Etkö voi sukuperintöäsi voittaa
niinkuin hänkin? — Sukuperintöä?
Se ei ollut johtunut koskaan ennen hänen mieleensä. Nyt se tuli kuin
tilille vaatien. Ehkäpä äitikin oli luulonsa perinyt isoäidiltä, joka
kerran synkkinä hetkinään oli tehnyt itsemurhan.
Liisaa puistatti sitä ajatellessa.
Kiireesti hänen täytyi päästä työhön käsiksi.
Talossa oli hiljaista hänen hääriessään taloustoimissaan tuvassa ja
maitohuoneissa. Pääskyset vain lentelivät pihamaan yli ja visertelivät
kaivonvintin nenässä ja nousten harjalle.
Liisa mietti edelleen, tekisikö hän itsepintaisuudellaan Hanneksen
elämän raskaaksi ja mahdottomaksi. Hän oli kerran sanonut niin ja
pyytänyt kauniisti hänen luottamustaan. Kuka opettaisi hänelle, miten
oli jatkettava aloitettua matkaa? Kuka muu, kuin Hannes, oma hyvä
toveri. Hänen täytyisi jättäytyä kuin lapsi hänen hoidettavakseen.
Mutta jollei aina voisikaan? Ja ajatukset lähtivät taaskin kuin varkain
kiertämään vanhaa latua.
Illansuussa, kun karja oli jo poistunut lypsytarhasta ja sauna
lämminnyt, lähti Liisa Hannesta vastaan, samalla taittaakseen
kylpyvastat.
Tien mutkassa tulikin Hannes hänen näkyviinsä reippaana ja
hyvätuulisena. Hän oli käynyt viemärinkaivajain luona ja viipynyt
siellä iltaan, ja kertoi siitä Liisalle.
— Ja sinä tulit minua vastaan, niinkö? Olitpa sinä hyvä. Minä olen
katunut sitä tämänaamuista. Olisinhan luvannutkin tyttöni kaskeen...
— Älä nyt puhu siitä, keskeytti Liisa pujottaen kätensä Hanneksen
kaulaan. — Minä olin paha ja sinun on tuhmalle vaimollesi annettava
anteeksi. Minä koetan taas aloittaa uudestaan...
— Ja minä koetan auttaa sinua siinä, virkkoi Hannes. Onni ei voi särkyä
ihmisiltä, joitten jokainen tunti elämässä on pyrkimistä ylöspäin.