— Enpä tahtoisi talonmieheksi. On niin vapaata olla mökinmiehenä. Mitä
varten sitä kysyt?
— Muuten vain. Olin halukas tietämään, oletko tyytyväinen elämääsi.
— Mikäpäs siinä... kun vain olisi terveyttä, että jaksaisi tehdä työtä.
Se oli mökinmiehen elämänfilosofiaa. Tyyntä ja tervettä. Jaksaisi
tehdä työtä, olisi terveyttä... Ei olisi kai tuokaan tuossa vaihtanut
mökkiään ja pientä perkkiötään mihinkään maailmassa.
Kaskimaa oli päivärinteessä. Ei tuulen henkäyskään vilvoittanut hikisiä
raatajia. Puut kaatuivat parahdellen ja ennen päivällistä oli jo iso
aukio kaadettuna. Kun oli lämmintä ja aurinkoa, niin oli iloa myöskin.
Rupatellen ja naureksien syötiin tuoksuvassa koivurykelmässä.
Hannes ei voinut tällä kertaa ottaa juttuihin osaa. Liisa oli jäänyt
sinne alakuloisena, ehken vihaisenakin. Oli saattanut itkeäkin. Taisi
tulla liian jyrkästi hänelle sanotuksi. Vaikka sanoihan hänkin. Olisi
kumminkin mukaan saanut tulla ja niinhän hän oli jo aikonutkin, mutta
kun katkerat, solvaavat sanansa sanoi, niin tuli niinkuin äkäpäissä
lähdetyksi.
Kuinkahan tässä vielä viimein käy? Eikö millään saa Liisaa
vakuutetuksi, että luulonsa ovat aiheettomia?
Miehet kuorsailivat ruokauntaan lehdesvuoteillaan ja naiset taittelivat
vastoja. Hannes istui erillään muista koivun rungolla ajatuksiin
vaipuneena.
Käki lensi koivuun, joka oli sille kasken keskellä lepopuuksi jätetty,
ja alkoi kukkua. Miehet heräsivät siihen ja lähtivät työhönsä.
— Hyvää halmeonnea kukkuu, sanoi joku miehistä.
— Onnen vuosiapa se minulle helkyttää, tiesi iloinen Mari.
Hannes nousi ja sanoi miehille kotiin lähtevänsä ja aamulla tulevansa
takaisin.
Ei jaksanut olla, vaikka vasta illalla oli luvannut kotiutua. Liisa
voisi siellä taas tuhertaa kauniit silmänsä punaisiksi.
— Kovinpa pian sille tuli eukkoaan ikävä, jurahti joku mies Hanneksen
mentyä.